Torakat
Torakat tanssivat Kaisan päässä riehakasta jenkkaa. Iloisina ja villinä.
He heiluttivat jalkojaan kuin tähtisadetikkuja ja taputtivat tahdissa, musiikin soidessa yhä kovempaa Kaisan järjen sopukoissa.
Mutta ei, yleensä Kaisan torakat olivat kilttejä. Hiljaisia, vaatimattomia melkeinpä rotutietoisia. Sitä viimeistä niillä ainakin oli tarpeeksi, sillä Kaisa oli itse niiden perimään huolella sormensa laittanut, kun omaa alkuperäistä oli annettu vain niukasti.
Isoäiti aina sanoi, että torakat päässä ovat hyvä asia. Jos niitä ihmisellä on, tietää sen olevan persoonallisuus. Sellainen, jossa pirskahtelee elämänilo. Silloin elämä on hauskempaa ja ympärilläkin riittää vipinää arjessaan suomalainen kaipaa vähän piristystä.
Draivista oli puhe; sekään ei ollut Kaisan oma sana. Isoäiti hänellä oli ajan hermolla; käytti vaikka mitä muotisanoja ja muuta nykypäiväistä hömpötystä. Kahdeksankympin kyydissäkin mummo porskutti aktiivisena, ihan kelpo kunnossa!
Vaikka tarkalleen ottaen, ei hän Kaisan isoäiti ollut vaan isoisoäiti. Mutta kenen niitä isoiso- nyt kiinnostaa, jos isoäiti jo vuosia sitten lähti ajasta pois ja isoisoäiti otti roolin vauhdilla hoitaakseen. Niitä isoisoja ei enää erikseen muistettu.
Kaisa rakasti mummoaan. Kuinka voisikaan olla toisin? Hänellä ei ollut ketään läheisempää. Äitiä ei laskettu.
Kaisan äiti oli no, ei sellaista toista ollutkaan! Älykäs, kaunis, rehtori peräti! Tosin ei sen koulun, jossa Kaisa opiskeli siitäkin oli vain kiittäminen isoäitiä, joka vaati, ettei Kaisan tarvitsisi olla rehtorin tytär omassa koulussa.
– Miksi lapsen pitäisi joutua sinun ongelmiisi?
– Mitä tarkoitat?
– No yksinkertaisesti! Siellä hän on yksi muiden joukossa, täällä taas rehtorin tytär. Älä pilaa tytön mainetta. Sitä saattaa tarvita myöhemmin. Menettää on helppoa, mutta saada takaisin siinäpä tekemistä! Sinä olet jo iso, kyllä ymmärrät!
Isoäiti keskusteli aina suoraan, asioita kaunistelematta. Hänestä niin oli oikein. Oikeinko todella, sitä Kaisa ei tiennyt, mutta lopputuloksen näki: isoäiti oli äitiään kasvattanut viisi-vuotiaasta saakka, siitä lähtien kun Kaisan isoisoäidin tytär oli menehtynyt. Mitä oli tapahtunut, paljastui Kaisalle vasta myöhemmin. He eivät pitäneet siitä puhua, ei äiti eikä isoäiti.
– Sattuma se oli, Kaisuli. Typerä sattuma. Katolta pudonnut jääpuikko jonkun huolimattomuus. Yhden ihmishengen hinta. Onneksi vain yhden! Äitisi käveli vierellä. Jos hänen äitinsä ei olisi tönäissyt häntä sivuun, minä olisin jäänyt aivan yksin.
– Voiko sattuma iskeä noin ihan kenelle vaan?
– Valhetellaanko sulle?
– Ei!
– Ihan kenelle vain! Sulle, mulle, Paavillekin, Kaisuli. Mutta sitä ei pidä pelätä.
– Mikä siinä sitten on pointtina?
– Elää, tietenkin! Joka hetki elää niin kuin se olisi viimeinen. Antaa tälle maailmalle jotakin… ei, enemmänkin! Jotain, mitä kukaan muu ei ole koskaan antanut. Ja antaa pyytämättä, niin paljon kuin suinkin ehtii ja pystyy. Tehdä tästä maailmasta valoisampi, reilumpi, kauniimpi paikka. Valoisampi, Kaisa. Pimeyttä riittää jo muutenkin, ei siihen meitä tarvita!
– Se on helppo sanoa, mummeli. Mutta vaikea tehdä. Mä tiiän.
– Hyvä, että tiedät! Siitä näkee, että ajattelet oikeaan suuntaan. Kasvaa älykkäitä torakoitakin!
– Mitä kasvaa?! Yäk! Torakat, pliis älä…
Kaisa ei pitänyt hyönteisistä. Perhoset ja mehiläiset meni vielä ne olivat suloisia. Mutta tuo kinttuineen vikuroiva kauhus tuliapää inhotti.
– Yäk! Mummo! Torakka!
– Älä nyt koske siihen! Saattaa olla sillä poikasia! mummo nakkasi torakan tohvelilla ja katsahti ympärille varmistellen. Lisätapauksia näkynyt?
– Et, mummo, mutta sanoithan, että sillä on lapsia
– Niin, missä lienevät!
Siitä alkoi suursiivous, eikä Kaisan tarvinnut pitkään miettiä, miten kävisi torakan lapsille.
Vuosien päästä hän ymmärsi: mummo sääli häntä, koska tajusi miten Kaisa osasi kirkua mutta hidasteli käytännön teoissa siinä missä mummo oli jo napannut torakan, olisi Kaisan torakka ehtinyt saada jo lapsenlapsia. Jokainen perheenjäsen, urheilunvalmentajista lähtien, tunsi tämän piirteensä.
– Jotain muuta pitäisi harrastaa. Taipuisuutta ja pohjia kyllä on, mutta ajatus on tahmea. Se voi olla vaarallista silloin, kun täytyy päättää nopeasti.
– No pohditaan! mummo tokaisi ja ohjasi Kaisan shakkikerhoon.
Klubi oli täydellinen. Kukaan ei kiirehtinyt, ajatteluaika oli vapaasti käytössä ja vieläpä kehuttiin. Siellä Kaisa viihtyi pitkään.
Isoäiti oli ylpeä. Kisan pokaalit sai aina kuljettaa niin, että naapurit huomasivat.
– Kaisuli, sinä olet meidän tähti!
– Tulenko pelottavaksi?
– Miksi muka?
– Sinähän kerran sanoit äidille, että liian tähdet on harvoin onnellisia. En halua olla tähti! Siihen ei ole tarvetta!
– Et ymmärtänyt! Mä selitän vielä olet lapsi!
Isoäiti selitti. Kaikkiin kysymyksiin löytyi vastaus, perustellen ja ajatuksella vaikka äidin mielestä aina ei olisi tarvinnut niin juurta jaksain selittää.
– Mummo! Mitä olet nyt taas Kaisalle kertonut? Hän tivasi tänään, mitä tarkoittaa kantoi helmoissaan. Tarvitseeko 13-vuotias tuollaista kuulla?
– Miksi ei? Nykyajan lapset ovat varhaiskypsiä. Kysy hänen luokasta: romances ja myrskyt kuin Turun tuomiokirkossa olisi! Ihan naurattaa, minä kun olen ollut kolme kertaa naimisissa ja yhä tuntuu, että en tiedä elämästä mitään!
– Kaisa ei ole kertonut tuollaisia…
– Etkä ole kysynyt. Sinä se olet Smirnov Me ulkoisesti rauhallisia, mutta päässä vilisee torakoita, jotka tanssii cancania. Puhu lapsen kanssa. Ja turha huolehtia, mitään sopimatonta en Kaisalle puhunut.
– Mummo, mitä minä teen hänen älyllään? Kysyy niin omalaatuisia.
– Puhu kuten minä kanssasi. Avoimesti. Elämä antaa muutenkin isompia opetuksia, jos ei ymmärrä. Parempi opettaa heti, kuin antaa antaa virheitä tapahtua. Sinäkin, vaikka kasvatin sinut rehelliseksi, sait Kaisan 19-vuotiaana ja ilman miestä. Mikäs siinä hyvää on?
– Mummo!
– Hei, älä suutu! Olen kiitollinen, me saimme Kaisan. Harmi vain, jos jää yksin. Kaunis ja fiksu, mutta yksin se huolettaa minua, Liisa.
– Mummo, älä aloita…
– En aloita, jos sinä alat jo ajattelemaan, että yksi virhe ei tarkoita loppua.
– Ei, eikä Kaisa ole mikään virhe!
– Tiedetään, vaan puhuin sinun uhkarohkeasta nuoruudestasi! Muistatko kun muutaman viikon perästä et löytynyt kotoa? Kun löysin, vein kaali- piirakkaa ja esitin ettei mitään ollut tapahtunut. Minä rakastan sinua…
– Minäkin sua, mummeli.”
– Tiedän! Anna minun kasvattaa lasta.
– En puutu…
Kaisan äiti kuitenkin löysi myöhemmin onnen. Kaisa oli silloin juuri täyttämässä kuuttatoista. Melkein vuoden Liisa tapaili uutta kumppaniaan salaa, kunnes Kaisa näki heidät kahvilassa aivan sattumalta. Kaverit eivät ymmärtäneet miksi hän yhtäkkiä kääntyi kannoillaan ja lähti. Äiti ei huomannut tytärtään lainkaan, vain istui tuntemattoman miehen kanssa käsikkäin ja hymyili Erilainen hymy kuin Kaisa koskaan oli äidillään nähnyt äiti nuortui silmissä. Sillä hetkellä Kaisa oivalsi hänen äitinsäkin oli vielä nuori! Alkujärkytyksen jälkeen kotimatkalla, Kaisa tiedosti jotakin tärkeää.
– Mummo, tiesitkö?
– Että äidilläsi on joku? Arvelin.
– En halua olla esteenä…
– Ehkä et olekaan. Mikä hätä?
– Jos hän satuttaa äitiä?
Isoäiti, joka juuri pyöritteli karjalanpiirakoita, pyyhki jauhot käsistään ja veti Kaisan kainaloon.
– Kuka siihen pystyisi, mehän olemme Liiasta tiukasti yhdessä. Ei äiti ole yksin. Meillä on toisiamme.
Kaisa tiesi, ettei kannata kiistellä. Isoäiti tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Jos kulmakarvoituksessa ei ollut tuttu vaikea ryppy, kaikki oli kunnossa uuden isäehdokkaan kanssa. Mutta helppoa hyväksymistä se ei ollut hänen oli vaikeaa luovuttaa ketään niin rakasta kellekään.
Mutta lopulta oli pakko. Äidin uusi mies, Matti, tuli pian kosimaan. Ja Kaisan piti hyväksyä äitinsä onni.
Kipua kateuden vuoksi Kaisa kantoi pitkään. Hän yritti olla näyttämättä, mutta erityisesti silloin, kun pikkuveli syntyi ja äiti hehkui entistä kirkkaampana, Kaisa purki mummolle ajatuksensa.
– Huonosti kasvatettu sinä olet, lapseni! Olisi pitänyt antaa enemmän remmiä! isoäiti ei leikkinyt.
– Mummo, mitä nyt?!
– En tiennyt, että olet noin itsekäs! Kun et halunnut muuttaa äidin kanssa, luulin että ymmärrät ja et halua olla häiriöksi. Ajattelin, että aikuistut. Mutta olin väärässä. Petät minut, vanhenen kai…
– Mummo, yritän…
– Olet harmissasi, koska nyt äidin huomio menee veljeesi etkä enää ole pääosassa? Tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa? Olet saanut uuden perheenjäsenen! Kukaan meistä ei ole ikuinen Nyt ei tarvitse olla yksin. Oletko tullut ajatelleeksi?
– Olen yrittänyt! Mutta…
– Silti vaikeaa?
– On! Mummo, miksi olen niin outo?!
– Olet ihan normaali! Olet vain tottunut, että äiti on vain sinun. Nyt pitää oppia jakamaan. Vai kuinka?
– Ehkä…
– Älä jaa sitä rakkautta! Ole vaan mukana auta, ja saat oman osuutesi. Ottaminen on helppoa, mutta antaminen vaatii enemmän. Rakkaus, se on sitä. Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat takaisin. Epäiletkö että äiti rakastaa vähemmän?
– En!
– No pidä torakat kurissa! Pian itsekin perustat perheen. On aikuistumisen aika, Kaisuli. Vai onko muuta tekemistä?
Siihen aikaan tekemistä riitti! Kaisa oli lukiolainen, edessä pääsykokeet ja Denis oli jo ilmestyksessä, vaikka ei vielä poikaystävänä, vaan no, jonkinlaisena harmin tyyppinä rinnakkaisluokasta.
He törmäsivät joskus syksyn juhlan kenraaliharjoituksissa. Kaisa hienona säntäsi hakemaan rehtorin kansliasta puheita, kompuroi portaissa ja venäytti nilkkansa. Silloin Denis, hoikka ja silmälasipäinen poika, poimi hänen laukkunsa:
Varovaisemmin pitäisi kulkea!
Aivan! Ehkä voisit auttaa!
Autanhan minä. Sinä olet epälooginen.
Kaisa kiehahti.
Hän itse kipusi ylös, linkutti kansliaan ja palautui rehtorin puheille. Denis vain seurasi ja talutti laukun oven viereen.
Veisitkö sinut lääkäriin?
Mihin muka?!
Terveydenhoitajalle. Voi olla pahakin venähdys.
Mene omaan suuntaasi! Minä pärjään! Kaisasta tuntui, ettei näitä kohtaamisia voinut sietää.
Denis kohautti olkiaan ja meni. Opettaja pudisti päätään.
Kaisa, olisi kohteliasta olla ystävällinen. Hyvä poika! Haluaisi lääkäriksi niikuin sinäkin Teillä olisi yhteistä.
No niinpä, niinpä! mutisi Kaisa ja pisti pojan nimen mieleensä.
Kaisa ei ollut liiaksi miettinyt uravalintoja. Halusi vain auttaa ihmisiä siinä olisi haastetta! Mitä monimutkaisempi tehtävä, sen suurempi ilo, tuumasi Kaisa.
Erityisen haastava oli tehtävä, kun pikkuveli Aleksi syntyi. Aluksi Kaisa tunsi vierautta mutta vähitellen kiintyi lapseen.
Siitä tuli kriisi: tuliko hänestä paha hoitaja, jos lapset eivät kiinnostaneet?
Mummo, jos en tykkää lapsista, en voi olla heidän kanssaan töissä!
Mistä tiedät, ettet pidä?
En tiedä…
Joo, mutta ajattelepa. Jos et pidä, parempi miettiä ajoissa. Mutta olet asiallinen! Käyn järjestämässä sulle “työharjoittelun”.
Mummo järjesti hänet naapuriperheeseen, jossa Veran, vanhan ystävän, poikue juoksi talossa.
Iso perhe, vilkkaita lapsia. Jos sieltä selviät, sovit ihan varmasti lääkäriksi.
Mutta miksi Vera?
Mummo joutui pysähtymään. Viimein kertoi, että Vera oli hänen suurin ammatillinen virheensä henkirikostutkinnassa hän oli aikanaan ollut, ja Veraa autettuaan ja häntä seuraten hän oli jäänyt perhetutuksi. Vaikeiden tapahtumien kautta Vera oli selvinnyt, kasvattanut nuorempansa, saanut omat lapsensa ja nyt Kaisa meni sinne hoitoavuksi ja testasi samalla, sopiko hoivatyö itselle.
Kaisa selvisi ehjin nahoin. Hän ystävystyi kaikkien kanssa ja huomasikin viihtyvänsä muksujen keskellä enemmän kuin olisi uskonut. Hän luki, opiskeli ja kävi pääsykokeissa. Sisäänpääsyyn riitti pisteet, mutta Kaisa jäi kismittämään, että olisi voinut päästä korkeammallakin arvosanalla.
Ensimmäisenä koulupäivänä yliopistossa, kenet Kaisa törmäsi käytävällä, ellei Denisiin.
No mutta, sinäkin täällä.
Denisin rauhallinen tyyli ärsytti edelleen.
No mitä sinä täällä teet?
Opiskelen.
Sanat säästeliäästi käyttävä Denis kiinnitti Kaisan huomion vasta, kun he kohtasivat vapaaehtoistyössä sairaalassa, jossa käytiin tuomassa iloa laitoslapsille harvinaisemman kaverin muodossa klovniryhmänä.
Kaisa veteli oranssia peruukkia päähän, kun tuttu ääni kuiskasi takana:
Täällä eteen tullut yllätys oletkin! Hukassa?
Se päivä oli naurun täyteinen. Lapset halusivat halausta, ilmapallohahmoja ja klovnit etenkin Denis osasivat antaa sen kaiken.
Esityksen jälkeen Denis ojensi Kaisalle ilmapallokukan.
Ole hyvä! Hyvin meni.
Kiitos Lähdetäänkö kahville?
Voisin viedä, mutta vain tunnin ehdin.
Miksi vain hetken?
Teen töitä iltapäivisin.
Samoin Kaisa sai tietää, että Denis asui äitinsä kanssa kaksin ja työskenteli ahkerasti auttaakseen perhettään. Sitten paljastui, että heidän torakkansa päässä olivat samaa lajiketta. Ja siinähän se sitten oli isoäiti oli ollut oikeassa:
Arvosta niitä, joilla vilisee samanmoisia torakoita. Sellaisia on tässä maailmassa harvassa. Jos löydät yhden, pidä kiinni käsin ja jaloin. Koskaan ei tiedä, tuleeko toista.
Onko sinulla sellaisia elämässäsi ollut, mummeli?
Kaikki kolme aviomiestäni olivat. Ne rakastivat minun torakoitani ja minä heidän omiaan. Silti erottiin ei siksi, että ei rakastettu, vaan joskus ei vain sovi yhteinen elämä. Kaikki meni silti hyvin.
Mutta miksi erosit?
Kerron sitten kun olet kasvanut. Mutta Denis on hyvä poika. Melkein kuin sinä.
Melkein?
Hän on parempi, sillä hän sietää sinut.
Mummo!
No, oletko saanut jo kosintaa?
En vielä.
No valmistaudu, kohta tulee! Mitä ajattelet hänestä?
Ehkä rakastan
Siinäpä hyvä. Sitten voin varovasti siirtää vastuun tulevaisuudesta.
Mummo!
Katson, kun saatte lapsia ja sitten vasta mietin siirtymistä. Ei kiire minulla!
Mitä lapsia, emme ole edes kihloissa!
No, kohta olette! Mikä ongelma?
Nyt sitten Kaisankin torakat tanssivat jenkkaa.
Isoäiti oli ollut oikeassa ja kosinnankin Kaisa sai. Kaikki perinteet kunnossa sormuksineen. Äiti itki ilosta, mummo taputti käsiään, Vekin Verakin tuli perheineen ja hoki:
Löysit hyvän miehen, Kaisa! Älä häviä häntä.
En voisi vaikka yrittäisin! Torakkamme ovat samaa majaakuntaa. Isoäiti sanoi, että sellaisia ei pidä kadottaa tässä maailmassa heitä on harvassa.
Kuules, siinäpä elämän viisaus! Nyt meillä on yksi torakkaperhe lisää! nauroi Vera ja heilautti kättä juhlavasti, ihan niin kuin ne hyönteiset siellä Kaisan päässä vielä hetki sitten.
Tarinan opetus: Arvosta erilaisuutesi, mutta erityisesti niitä ihmisiä, joiden kanssa jaat sen kummallisen sisäisen maailmasi heissä on elämän suola. Ja mitä enemmän annat, sitä enemmän saat. Sillä vain jakaminen tekee maailmasta valoisamman, Suomessa tai missä vain.
