Toivo ei haihtunut kerralla pois. Koko vuosi kului ilman pienintäkään uutista hänestä Etsimme häntä kaikkialta. Laitettiin ilmoituksia, soiteltiin löytöeläinhoitoloihin, soitettiin yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta lakkasimme sanomasta kun hän palaa. Sitten, eräänä ihan tavallisena päivänä, se tapahtui.
Koko vuosi ilman mitään tietoa kissastani. Kävimme läpi kaikki paikat. Ilmoituksia pylväisiin ja kauppoihin, puhelut eläinsuojeluihin ja naapureille, lukemattomia soittoja. Sitten vähitellen opettelimme elämään sen hiljaisuuden kanssa, jonka hän jätti jälkeensä kotiin.
Toivo ei kadonnut yhdessä yössä. Se vain muuttui hiljaisemmaksi päivä päivältä. Lopetimme kun hän palaa -puheet ja vaihdoimme sanat hiljaiseen kuiskaukseen: jos hän palaaisi.
Ja sitten, yhtenä ihan tavallisena päivänä, ihme tapahtui.
Olimme pyöräilemässä, ajattelematta sen kummempaa. Silloin huomasin edessämme kissan. Hänen liikkeessään oli jotain tuttua, ja se puristi sydäntäni. En epäröinyt hetkeäkään – huusin hänen nimeään: Väinö.
Hän pysähtyi.
Kääntyi.
Se ääni, jonka hän päästi, oli matala, karhea ja täynnä tunnistamisen iloa. Ja se pyyhkäisi yli koko kehoni.
Hän juoksi luokseni. Pudotin polkupyörän ja polvistuin, kun hän hyppäsi syliini. Hän tarrautui takkiini kynsillään, kuin peläten kadottavansa minut uudestaan. Hän piilotti kuononsa sydäntäni vasten, kehräsi ja tärisi samanaikaisesti.
Vuosi erossa ei ollut muuttanut mitään. Ei hänen puoleltaan.
On sidoksia, joita aika ei katkaise. Ne jäävät, hiljaa odottamaan. Kun rakkaus löytää tiensä kotiin, se tietää täsmälleen, minne sen kuuluu palata.
Jos sinäkin uskot, ettei oikea rakkaus katoa, kerro siitä kommenteissa.
Jaa tämä ystävillesi.
