Voi että, tiedätkö, mä haluan kertoa sulle vähän tarinaa sellaisesta painolastista, jota moni suomalainenkin kantaa, vaikka kaikki tästä ei puhukaan avoimesti.
Noora oli raivon partaalla. Se seisoi tytärtään Essiä vastapäätä, nyrkit tiukasti puristettuina ja katse sillä tavalla kova, että olisi voinut polttaa reiän toiseen. Äänestä kuuli, ettei mitään rajoja tällä kertaa ollut.
Älä edes kuvittele! Noora jylisi. Katoppa, mitä oikein ajattelit? Ootko miettinyt yhtään tulevaisuutta? Muistatko ollenkaan, montako vuotta minä oon puskenut tätä sinun hyväksi?
Essin silmät oli ihan vetiset, mutta se yritti pidätellä. Puhe värisi, mut piti pintansa.
Äiti Mä en tajua sua! Essi sanoi tärisevällä äänellä. Ethän sä muka just painostanut, että unohdan perheen ja keskityn yliopistoon? Oon nuori, 18, ja tein virheen mutta siitäkö nyt koko loppuelämän pitää olla pilalla? Mä en tiedä vielä, mitä haluan!
Noora ei antanut edes valittaa loppuun. Ilme meni kivikovaksi, sävy muuttui jäätäväksi:
Vaihtoehdot on aika selkeät: joko menet naimisiin ja annat minulle lapsenlapsen, tai pakkaat tavarat ja lähdet. Ja elät sitten ihan omillasi euroakaan et multa saa! Noora sanoi, suorastaan lyöden jokaisen sanan kuin naulan seinään. Sitten se repi verhot sivuun, kääntyi taas Essin puoleen ja tykitti kovempaa: Etkö tajua, että mulla alkaa aika käydä vähiin? Mä täytän kohta kuusikymmentä, ja haluun nähdä suvun jatkavan, kun vielä ehdin!
Essin sisällä koko kroppa meni solmuun. Sano vaan hiljaa:
Äiti…
Älä äitittele! Noora tyrmäsi, eikä jättänyt yhtäkään tilaisuutta sanoa mitään. Mä puhuin jo sun Antin kanssa, se tajus mun puheet, Noora jatkoi, katseessa itsetyytyväinen virne. Kyllä, se vähän kyräili, mutta mä saan asiat sujumaan kun tahdon.
Sä teit mitä?! Essi näytti siltä kuin veri olisi pysähtynyt suonissa. Sä kävit juttelemassa Antille? Äiti, tämä ei oo sun päätöksesi! Me ei rakasteta toisiamme, siitä ei koskaan tuu onnellinen perhe. Hän pettää mua kuitenkin, ja mä jään yksin kotiin vauvan kanssa. Tätäkö sä mulle toivot?
Itsepähän sössitte homman. Nyt on myöhästä muuttaa mitään, Noora vain huitaisee ilmaan, kuin pyyhkien kaiken pois. Ota sitten opintovapaa mä autan kyllä vauvan hoidossa. Oon kaiken suunnitellut, tiedät varmaan, että teen tätä rakkautta perheelle.
Essi seisoi hiljaa ja mietti, että äiti oli kääntänyt kelkkansa koko elämänsä perusteista vielä viikko sitten painosti opiskeluun ja itsenäisyyteen. Nyt pakottaa lasta perinteisen mallin mukaan. Essi puri huulta, mietti, että olispa pitänyt vain pitää suunsa kiinni olisi asiat tulleet hoidettua ilman tätä sotkua.
Ja sitten se Antti hällä piti olla periaatteet, mutta heti kun äiti uhkasi ja painosti, olikin valmis menemään naimisiin. Eikä suostunut enää puhumaan järkevästi. Kaikki meni yhdellä iskulla: Antti raahasi Essin maistraattiin, lätkäistiin paperit pöytään, naimisiin sinä päivänä ilman juhlia tai vieraita. Halvat sormukset, ankea fiilis, pelkkä leima passissa eikä mitään iloa.
Nooran vaatimuksesta nuori perhe jäi asumaan hänen kaksioonsa Tampereen Hervantaan. Noora kontrolloi kaikkea paljonko Essi nukkuu, mitä se syö, ottaako vitamiinit, milloin käy ulkona. Joka aamu sama homma: Noora seisoi keittiössä vihko kädessä, luetteli päivän ruuat, käski lukea kasapäin lastenhoitokirjoja. Essi tunsi olevansa kuin vanki ei saanut edes päättää, mitä laittaa päälleen.
Essi olisi halunnut repäistä ja hypätä pois, mutta eihän sillä ollut säästöjä. Oli helppo muiden sanoa, että töihin vaan, etsi kämppä mutta totuus oli toinen. Opiskelija-asuntolan lähettyvillä haahuili epäilyttäviä heppuja, yksi yövuoro ja koko palkka menisi vuokraan. Arki unohtui unelmakuvituksista nopeasti, ja Essi jäi kotiin näkemään, kuinka elämä lipui käsistä.
Kerran Essi avautui kaverilleen, toivoen edes ymmärrystä. Kaveri vaan tokaisi:
Jotkut selviää vauvan kanssa paljon huonommissakin oloissa älä tee itsestäsi marttyyriä. Voithan tehdä iltatöitä ja elää omillasi, jos oikeasti haluat.
Essi kuunteli kyyneleitä nieleskellen. Kaveri oli saanut kaiken helpolla hyväpalkkaiset aikuiset ympärillä auttamassa. Asuntolat oli kalseita, vuokra-asunnot kalliita. Ei mitään ihmettä siitä, että Essin hartiat lysähtivät.
Isääkään ei näkynyt, mummot ja vaarit jo haudassa ainoa vaihtoehto oli totella äitiä ja säästää vähän salaa, että joskus pystyisi lähtemään. Nyt vain odotettiin.
Tämä lapsi sotki kaiken. Essi ei saanut tehdä töitä, koulunkäyntikin järjestettiin kuin vankisaattue. Noora toisti, että ettei vaan mokaa uudestaan.
***
Antti, kävisitkö hakemassa kaupasta jotain? Essi kysyi uupuneena. Noora oli lähtenyt yllättäen käymään ystävänsä luona, joten Essille jäi kotihommat yksin.
Antti istui koneella, ei edes vilkaissut.
Ulkona piristyt, hän murahti ja jatkoi pelaamista. Ei mulla mitään tarvetta.
Essin mitta täyttyi. Hän seisoi oviaukossa, yritti pidätellä itkua, mutta silmistä palo väsynyt kiukku.
Ollaan naimisissa vaikka en halunnut! Essi alkoi korottaa ääntä. Sähän lupasit auttaa. Oot vaan koneella päivät läpeensä!
Antti käännähti tuolissaan, ilme pilkallinen.
Vesaan sut, kun lapsi täyttää vuoden. Sullahan äitis tietää. Pääasia, että lapsi syntyy avioliitossa.
Essi seisoi tummentuneen kalpeana. Sanoja ei tuntunut löytyvän.
Mitä äiti sulle antoi? Mitä sä sait että suostuit tähän?
Auton. Antti virnisti. Meillä on tiukkaa, mutta sun äiti sai tarpeekseen väännettyä mulle tarjouksen.
Essi puristi huulet yhteen ja jätti sanomatta mitään. Käveli pois, paiskasi oven perässään, mutta järkytys ja pettymys puski vaan yli.
Raskaus oli vielä alussa, mutta Essi huomasi vihaavansa syntymätöntä poikaansa vaikka tiesi, ettei mikään ollut vauvan vika. Kiukku vain kohdistui kaikkeen itseensä, äitiin, Anttiin, maailmaan. Kadulla kävellessään Essi oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut punaista valoa eikä autoa, joka jarrutti viime tipassa…
***
No niin, heräätkö sieltä? Essi kuuli jonkun naisen äänen, kuin sumun takaa. Käyn hakemassa lääkärin.
Eikös tämäkin vielä, Noora puuskahti ja astui huoneeseen. Kasvot kalpeat, silmien all tummaa, ääni vieläkin viileämpi kuin tavallisesti.
Essi yritti nousta, mutta olo oli kuin nukkekehossa. Koko keho oli vieras, sanat tulivat etäinä.
Mitä sait tällä aikaan? Oliko tämä syntynyt siitä, että halusit huomion? Noora puhui kylmästi. Älä sano mitään! Sen silmät leiskuivat. Nyt menet ja tiedät, mitä saavutit: menetit lapsen. Enää et koskaan voi saada omia. Nyt mulla on vain toivo vanhemman tyttäresi Laurin varassa Jospa vielä keinolla millä hyvänsä saan siltäkin perheen.
Äiti ei osoittanut myötätuntoa. Käsitteli asiaa kuin olisi raportoinut täysin yhdentekevästä asiasta.
Äiti Essi sai sanotuksi, kyyneleet virtasivat vapaasti pitkin poskia. Ei ollut enää mitään selitettävää.
Laitoin sun tavarat kasaan, tuut hakemaan kun ehdit. Noora tiuskaisi ja käänsi selkänsä. Katso vaikka, miten tähän päädyttiin. Kaksi hyödytöntä tyttöä syntyi: olisin halunnut pojan, mutta sain vain pettymyksen. Kyllä mä Laurista vielä muovaankin perheen, vaikka te kumpikin karkasitte vastuusta.
Noora kirmasi ovesta ilman sanaakaan, jätti huoneeseen pelkkää kylmyyttä ja hiljaisuutta…
***
Onneksi Essin paras ystävä, Leena, ei kääntänyt selkäänsä. Leena tuli sairaalaan samantien, toi hänelle omenaa, villahuovan, ja vain istui hiljaa käden päällä. Leena ehdotti, että muuttavat yhteen jakamaan vuokra-asuntoa. Leena vieläpä auttoi hakea Essille osa-aikatyön samasta firmasta, missä oli itsekin töissä ensin pienellä määrällä tunteja, sitten yhä enemmän aina kun Essi jaksoi. Leena tuki kaikessa, kuunteli murheet ja antoi aikaa hengähtää.
Töissä Essi tutustui osaston päällikköön, Mattiin, joka vaikutti alkuun aika jämäkältä mutta reilulta. Tuli nopeasti selväksi, ettei Matilta tullut koskaan turhaa huutoa: asiat sopi hoitaa rauhassa. Pikkuhiljaa Essi huomasi, kuinka Matti oikeasti välitti työntekijöiden jaksamisesta muisti syntymäpäivät, kysyi kuulumiset, auttoi kun näki että joku hukkui hommiin.
Matti oli eronnut, ja pojat Oskari ja Vilho, 4 ja 6, asuivat hänen kanssaan. Poikien äiti oli kyllästynyt arkeen ja muuttanut Helsinkiin uuden elämän perässä, lapset jäivät isälle. Matti rakasti poikiaan, mutta stressasi yksinhuoltajuutta ja venyi joka suuntaan.
Kerran Essille jäi ylitöitä. Matilta tuli kutsu: mennäänkö yhdessä teelle työpaikan taukotilaan, saisin jutella vähän. Siellä, kupit kuumaa höyryten, Matista tuli esiin uudenlainen pehmeys.
Mä olen huomannut, että sulla on lämmin sydän ja tulet kaikkien kanssa toimeen, Matti sanoi. Tulen siksi pyytämään sinulta isoa palvelusta. Haluaisitko mennä naimisiin kanssani? Ei intohimon takia, vaan perheeksi. Pojat tarvitsisivat äitiä, mä voin tukea sun opiskelut ja elämän. Sä saisit turvallisen kodin ja mahdollisuuden rakentaa uutta.
Essillä meni pasmat sekaisin. Mitä jos hän pystyisi auttamaan? Pystyisikö rakastumaan heihin oikeasti? Mutta Matti puhui vilpittömästi ei kaunistellut, ei liioitellut.
Pitää miettiä, Essi vastasi hiljaa, mutta kiitos kun edes kysyit.
Mieti rauhassa, Matti sanoi pienesti hymyillen, ja siinä oli enemmän aitoa helpotusta kuin ehkä pitkään aikaan.
Viikon päästä Essi sanoi kyllä. Ei tehty mitään suuria juhlia oli vain lähimmät työkaverit ja Matin pojat. Essillä oli yksinkertainen vaalea mekko, Matti oli rennossa puvussa. Oskari puristi isän lahjetta kuin tukea hakien, Vilho pyöri piilossa Essin selän takana. Mutta parissa päivässä pojat jo sanoivat äiti-Essi, kuin olisi ollut siinä aina.
Ensimmäistä kertaa Essi tunsi, että häntä ei katsottu vain tulevan lapsen äitinä, vaan omana itsenään. Sai olla väsynyt, olla surullinen, olla iloinen eikä jäänyt siitä tilille.
Arki Matin kanssa oli aluksi kuin vuokralaisilla: sovittiin, kuka tekee mitä, ja tuumailtiin ruokalistat yhdessä. Mutta hiljalleen heidän välillään syttyi jotakin isompaa. Matti haki päiväkodista, kun Essi oli tööt, teki ruokaa ja siivosi tiskaamatta sanomatta. Ja Essi huomasi olevansa onnellisempi, kun saattoi lukea pojille iltasatua, leipoa yhdessä pullaa tai vain istua sohvalla kaksin hiljaa.
Eräänä iltana, kun pojat olivat jo nukkumassa, Matti tuli viereen, odotti hiljaa ja sitten sanoi:
Mä pyysin susta äitiä mun pojille, mutta sainkin koko meidän perheen. Mä oikeasti rakastan sua.
Essin silmiin nousi myötätunnon ja ilon kyyneleet. Hän hiljaa kuiskasi:
Mäkin. En uskonut, että tästä voisi seurata oikeaa rakkautta. Mutta tuli perhe.
Vuosien saatossa elämä vakiintui. Essi pääsi opiskelemaan työn ohella Matti rohkaisi, luki kanssaan tenttikirjoja, toi kahvia, sanoi aina kyllä susta on tähän. Oskari ja Vilho kasvoivat iloisen, turvallisen oloisiksi pojiksi, rakensivat lumiukkoja pihassa ja keräsivät kesäisin apilakimppuja äidille.
Ja Noora? Hän ei koskaan saanut lapsenlapsia. Laurikin muutti Ruotsiin, katkaisi yhteyden. Sieltä tuli kerran postikortti: Olen onnellinen. En enää elä sun toisten sääntöjen mukaan. Noora katsoi korttia, sulki sen laatikkoon ja päätti, ettei enää yritä. Välillä hän yritti soittaa, pyysi anteeksi, mutta sai vaan automaattisen vastaajan. Sitten hän kirjoitti vihaisia viestejä mutta Essi ei enää vastannut. Vihdoin elämässä ei tarvinnut enää pelätä jonkun toisen toiveita.
Ja Essi? Sillä oli vihdoin koti, jossa sai olla oma itsensä, jossa rakastettiin ilman ehtoja.
Useampi vuosi myöhemmin, syksyisessä sateessa, Essi käveli Mattin ja poikien kanssa Pyynikinharjun puistossa. Ruska värjäsi lehtipuut oransseiksi ja punaisiksi, pojat kiljuivat ja juoksivat keräämässä vaahteranlehtiä. Oskari löysi valtavan punaisen lehden ja juoksi äiti! huutaen näyttämään sitä. Essi nosti Oskarin syliin, haistoi kesän ja sateen tuoksua, Matti katseli onnellisena vierestä.
Vilho juoksi ojaan katsomaan lätäkköön heijastuvia pilviä:
Äiti, montaks pilveä tähän mahtuu?
Essi nappasi pojat molempiin käsiin, Matti tuli vierelle, ja yhdessä kyykistyivät katsomaan, kuinka vaahteranlehdet ja valkoiset pilvet seisoivat kirkkaassa vedessä.
Se hetki oma perhe, rauha ja turvallinen olo siinä oli kaikki hyvä elämässä. Oikea onnellinen loppu, suomalaisittain.
