Toisena päivänä naapuri roikkui taas aidallamme – vaimoni meni hänen luokseen ja sanoi, että meillä on tänään paljon tekemistä, emmekä ehdi seurustella kuten eilen. “Entä huomenna?” kysyi Barbara uteliaana. “Sama juttu huomenna. Yleensäkin, älä enää tule meille.” Haluni asua kaupungissa ei tuonut mitään hyvää – opetus siitä, miksi maaseudun rauha on suomalaisen sielulle tärkeää

Seuraavana päivänä naapuri roikkui taas aidallamme kuin orava odottamassa pähkinää. Vaimoni meni hänen luokseen ja sanoi, että meillä olisi tänään paljon hommaa, emmekä voisi hengailla niin kuin eilen. No entä huomenna? Leena kysyi uteliaana. Huomenna sama juttu. Ylipäänsä, ei kannata tulla meille enää.

Toiveeni asua kaupungissa ei tuonut mukanaan mitään hyvää.

Vaimollani Minnalla on talo maalla. Kun anoppi ja appiukko olivat vielä hengissä, kävimme siellä usein kylässä. Nautin siitä, miten meillä oli tapana syödä illallista suuren omenapuun alla. Istuttiin pimeään asti ja höpöteltiin. Näin kävi joka vierailulla. Talvella anoppi laittoi leivinuunin lämpimäksi. Koko talo tuoksui tuoreilta pullilta, ja pöydässä oli vaikka minkälaista herkkua.

Meiän suosikki puuhaa oli hiihtäminen ja pulkkamäessä laskeminen. Sitten kun vaimon vanhemmat menehtyivät, talo jäi meille. Emme myyneet sitä, vaikka elämä kaupungissa vei mennessään. Ajattelimme kyllä, että kävisimme siellä yhtä usein kuin ennen, mutta kas kummaa, niin ei enää tapahtunut.

Yhtäkkiä olikin aina muuta tekemistä. Jossain vaiheessa emme enää muistaneetkaan koko maalaistaloa. Elämä jatkui. Vuodet vierivät ohi ihan huomaamatta. Poikamme löysi itselleen tyttöystävän, meni naimisiin ja minusta tuli anoppi. Miniämme Saara sanoi usein, että olisi ihanaa viettää edes kesät maalla.

Silloin muistui talo taas mieleen. Minä ja Minna lähdimme ensimmäisenä tarkistamaan paikkoja olihan viime vierailusta jo pieni ikuisuus. Kaikki näytti yllättävän tutulta. Ehkä vähän nuhruiselta ja villiintyneeltä.

Minna ryhtyi siivoamaan sisällä, minä pihalla. Ajattelin, että vuosikausien käyttämättömyys olisi kaatanut koko talon kasaan, mutta puunauksen jälkeen paikka alkoi näyttää kodikkaalta ja elävältä. Jo seuraavana päivänä lapset tulivat hekin oikein innostuivat siivoamisesta. Parissa tunnissa koko hökkeli kiilsi kuin Akselin posket saunasta. Naiset pistivät illallisen tulelle ja minä sekä poikani päätimme remontoida vanhan pöydän ja penkit omenapuun alle.

Juuri kun olimme pääsemässä vauhtiin, huomasin, että joku nainen tirkisteli meitä aidan yli. Hän kertoi ostaneensa hiljattain viereisen talon. Tietysti kutsuimme uuden naapurin syömään, me kun olemme nimenomaan niitä kohteliaita suomalaisia. Nimi oli Leena. Hän kertoi asuvansa täällä yksin, ostaneensa tämän talon aikuiselle tyttärelleen, jolla on kolme lasta. Leena itse oli eronnut, asusteli ihan ikiomassa talossaan ilman miestä. Juttu luisti Leenalta kyllä jatkuvalla syötöllä alkoi jo käydä mielessä, oliko hän käynyt koskaan hiljaista päivää elämässään. Sitten tunsin pöydän alla liikettä.

Kurkistin pöydän alle ja kas, Leenan jalka kimpoi oman jalkani kohdalle. Vetäisin oman jalkani pois ja yritin olla tekemättä asiasta kohtausta. Samalla en halunnut, että vaimo huomaisi mitään omituista. Mutta Leena ei ollut moksiskaan, hän jatkoi ylenpalttista tarinointiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lapset alkoivat jo kitistä ja toivoimme koko porukka, että ilta päättyisi ajoissa. Kun siivosimme pöytää, Minna totesi, että Leena taitaa olla vähän liiankin vapaamielinen. Eihän siitä voinut olla kuin samaa mieltä. Mutta enhän minä kehdannut kertoa, mitä hän sähelsi pöydän alla. Hävetti koko touhu. Epäilen, ettei tämä Leenan mainio pikkulöllö ollut ensimmäinen kerta, kun moisia kokeili.

Seuraavana aamuna sama hupi jatkui Leena oli taas kiinni aidassa koputtelemassa. Minna meni ja ilmoitti, että meillä riittäisi puuhaa koko päiväksi, eikä valitettavasti ehditä seurustella niin kuin aiemmin.

Entä huomenna? Leena tivasi taas.

Sama juttu, ei oikeastaan kannata enää tulla.

Vaimoni oli kyllä rohkea. Leena taisi jäädä mutisemaan jotakin myrtyneenä, mutta me ei kuunneltu. Eikä kiinnostanutkaan. Minusta Minna toimi aivan oikein. Me suomalaiset ollaan yleensä suoria ja avoimia ja kyllä sen heti huomaa, jos emme pidä jostakusta. Ei tarvitse väkisin olla tekemisissä, jos ei huvita.

Rate article
vsematerialy
Toisena päivänä naapuri roikkui taas aidallamme – vaimoni meni hänen luokseen ja sanoi, että meillä on tänään paljon tekemistä, emmekä ehdi seurustella kuten eilen. “Entä huomenna?” kysyi Barbara uteliaana. “Sama juttu huomenna. Yleensäkin, älä enää tule meille.” Haluni asua kaupungissa ei tuonut mitään hyvää – opetus siitä, miksi maaseudun rauha on suomalaisen sielulle tärkeää