Toinen sija
Ilmatar seisoi unenomaisesti tuulikaapissa, jossa hyllyt notkuivat suksia, villapaitoja ja vanhoja muovikasseja. Hän tunsi, kuinka sydän kiristyi, kun näki miehensä, jonka päässä oli jo vanha hattu ja käsissään polvenkorkuisen lumen kuluttamat avaimet. Jari aikoi taas lähteä pois kotoa sen haistoi jo ovimaton päällä leijuvasta kahvin ja vahvan partaveden tuoksusta. Ilmatar tarttui epätodellisin, epätodellisin sormin naulakon reunaan, aivan kuin olisi yrittänyt pitää kiinni siitä, mikä oli jäljellä.
Jari, aiotko taas lähteä? Hänen äänensä oli kuin kaukainen tuulen humina Lapin tunturissa, ja siinä värisi pelko.
Aion, Jari vastasi lyhyesti selin, katse kengännauhoissa. Meri tarvii apua, poika taas kuumeessa. Eikä sillä oo ketään muita. Hän ei itsekään pysy pystyssä.
Ilmatar tunsi sisältänsä puristuvan yhä lisää. Hän astui askeleen eteenpäin, yritti saada äänensä tasaisemmaksi, mutta silti sanat katkesivat:
Entäs meidän lapset? Eilen lupasit viedä Ainoa pulkkamäkeen ja lukea Elinalla iltasatua. Ne odottivat koko päivän. Miten voit noin välinpitämättömästi suhtautua omiin lapsiisi?
Jari pyyhkäisi kädellään suortuvaa otsalta, kasvot sulaneen harmaanvalkoisina. Häpeää niissä ei näkynyt. Hän ei ollut tottunut perustelemaan mitään hyvistä teoista ei tarvitse selittää.
Ilmatar, ymmärräthän hän huokaisi ja tuijotti takin helmaa. Meri oikeasti tarvitsee jonkun. Hän on yksin. Aino ja Elina, niille ei satu mitään, jos leikitään toinen päivä. Ja satu sähän voit lukea. Eivät ne nyt sairaita sentään ole.
Sanat jäivät leijumaan unenomaisena sumuna eteisen ilmaan, ja Ilmatar tunsi painetta, joka kasvoi rinnassa. Hän tuli lähemmäs, kädet nyrkissä.
Kohta ne ei edes muista miltä näytät! hän tiuskaisi, ääni värisi surusta kovempana kuin ärtymyksestä. Milloin vietit viimeksi aikaa heidän kanssaan?
Jari vaikeni. Hän tuijotti ikkunasta, kuin hakisi sieltä lauseen, jota ei saanut sanotuksi. Lopulta hän mutisi tuskin kuuluvasti:
En voi jättää Meriä. Hän on hajalla. Sillä on vaikeampaa kuin teillä.
Ilmatar naurahti käheä, katkera nauru, kuin routanärhi kevättalvella. Pää pudistui kuin hidastetussa filmissä, silmissä kyynelten kihelmöinti, joita hän yritti hillitä.
Aivan niin, sanat kuiskivat tilan täyteen jäistä ironiaa, joka sattui jopa hänen omaan sydämeensä. Me kyllä odotetaan. Kuten aina.
Jari olisi halunnut sanoa jotakin huomasi siitä, miten hänen hartiansa värähtivät. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Hän vain huitaisi ilmaa, kuin tyhjän ohikulkevan pilven pois, ja astui ovesta ulos. Ovi naksahti kiinni, jättäen jälkeensä aavistuksen tuulahduksen ja vanhan partaveden hajun.
Ilmatar vajosi naulakon alle rahilleen. Jalat olivat kuin puuvillaa kaiken voiman veti pois kylmä, ikiaikainen uni. Hän rutisti käsiään ympärilleen, aivan kuin pitäisi käsivarsillaan kasassa jotakin, mikä uhkasi valua ulos. Hän ymmärsi: taas Jari valitsi jonkun toisen.
Seuraavat päivät venyivät sumeiksi: aamut tarkoittivat Ainoa päiväkotiin, Elinaa esikouluun, pyykkiä, kaurapuuroa, tiskivuoren nakertamista hiljaisuuden keskellä. Iltaisin koti muuttui entistä hiljaisemmaksi. Jari muutti näkymättömäksi joskus hänen askelensa kuuluivat yöllisissä kerrostaloissa, mutta aamulla oli vain tyhjä tyyny, kuin siitä olisi joku kadonnut yön aikana. Joskus kahvin tuoksu jäi hetkeksi eteisen ilmaan, mutta Jari ei ollut koskaan aamutupakillakaan.
Päivät juoksivat viikoiksi. Jokainen uni veti Ilmattaren yhä kauemmas siitä paikasta, jossa aamu oli täynnä odotusta. Hän vakuutteli itseään, että kyllä tämä vielä muuttuu, että ehkä tämä on vain yksi vuodenaika muiden joukossa. Mutta yöt olivat täynnä viileitä lakanoita ja hiljaista kysymystä entä jos tämä ei koskaan menekään ohi?
Silakkalaatikon tiskissä Ilmatar kerran huomasi: mitään aitoa ei enää pysynyt sisällä. Hän nosti puhelimen ja näppäili numeron, jota ei ollut koskaan tullut käyttäneeksi.
Hei, hän sanoi ja yritti pitää äänen tasaisena. Täällä Ilmatar, Jarin vaimo.
Toisessa päässä viipyili armottomia sekunteja. Jäätynyt hiljaisuus hapuili kaikuja. Ilmatar puristi kännykkää kuin sitä painamalla voisi saada palaset paikoilleen.
Viimein Meri vastasi; ääni oli kirkas mutta täynnä ärtymyksen kumeaa pohjavirtailua:
Kyllä, minä tiedän. Miten voin auttaa?
Ilmatar sulki silmänsä hetkeksi. Sanoja nousi suusta kuin jääpuikkoja:
Voisitko lopettaa tämän hyväntahtoisuuden käyttämisen? Hän korotti ääntä, tietämättään, eikä enää yrittänyt kuulostaa ystävälliseltä. Jari on perheellinen mies. Lapsista ei tule vastuuta ulkoistaa!
Luuriin tuli hiljaista. Ilmatar kuvitteli Merin silittelemässä poikansa päätä. Ei tämä tainnut tajuta, millainen kuilu suusta toisen korvaan kulki.
Ymmärrän huolesi, Meri ilmaisi sanansa kohteliaaseen sävyyn, josta paistoi varmuutta. Jari tarjoaa apua oma-aloitteisesti. Sairaan lapsen kanssa joudun pärjäämään yksin, enkä voi kieltäytyä avusta.
Ilmatar rutisti puhelinta. Sormista valaistui heti aavemainen puutuneisuus; koko keho kuplii levotonta, sanoittamatonta vihaa.
Ajattelitko ollenkaan, että tämä on sinulle vain kätevää? hän henkäisi. Että Jari on herkkä ja sinä kävelet hänen tunteidensa yli.
Minulle tämä apu on välttämätöntä, Merin ääni pysyi tyynenä, jopa liukasteli. Jari on hyvä mies, juuri sellainen, johon voi luottaa.
Ilmatar pidätti hengitystä, teki tiukasti itselleen selväksi, että tähän ei ollut enää mitään sanottavaa. Koko keskustelu tuntui vanhan järven pohjan iltatuulelta.
Sinä tuhoat toisen perheen, tajuatko? hän sanoi rykäisten, vaikkei halunnutkaan kuulostaa haavoittuvalta.
Viimeinen hiljaisuus oli jäinen. Kun Meri vihdoin jatkoi, sanat olivat kylmiä kuin helmikuinen asfaltti:
En tuhoa mitään. Otan vain vastaan apua, jonka joku tarjoaa minulle. Jari tekee omat päätöksensä. Hän tulee jos kokee, että teille se riittää. Älä soita enää.
Sitten linja katkesi. Ilmatar jäi hetkeksi katsomaan kännykän mustaa pintaa kuin usvaihmeeseen, joka oli jo kadonnut. Hän kulki ikkunalle ja painoi otsansa vasten kylmää ruutua. Ulkona kadulla elämä liukui joku lykkäsi lastenrattaat, koululaiset kiljuivat, joku koira haukkui. Sisällä, Ilmattaren maailmassa, mikään ei ollut enää entisensä.
Riitti. Hän ei jaksaisi.
Seuraavana aamuna, kun sumu peitti koko asunnon, Ilmatar alkoi laittaa tavaroita laukkuun. Ei kiireellä, vaan hitaasti, harkituin, jäätävin liikkein, aivan kuin valmistelisi pitkää, oudon sumuista matkaa eikä lähtöä. Laiton lasketteluhousuja, kirjoja, lasten pehmopupuja ja Ainoa varten rakkaimman Puuha-Pete-mukin.
Ei enää itkeä. Kyyneleet, ne kuuluvat menneisyyteen. Nyt olisi oltava vahva, itsensä vuoksi, ja lasten.
Taksin lipuessa pihalle Aino, joka oli seurannut koko ajan hiljaa, astui lähemmäs ja kysyi:
Mamma, mennäänkö me jonnekin? Tyttö kysyi, ääni tärisi kuin ohuen jään läpi.
Ilmatar kyykistyi, tarttui Ainoa kädestä:
Mennään, rakas. Mummolaan, jossa on hyvä olla. Sun lempipaikka, muistatko?
Aino nyökkäsi, mutta katseeseen jäi hiljainen, ääneen sanomaton kysymys.
Silloin Elina tuli viereen. Oli hänessä jotakin hauraan selkeää.
Eikö isi tule mukaan? kysyi hän hiljaa, katsoi suoraan Ilmattaren silmiin.
Sydän suli. Ilmatar sipaisi tyttöä poskesta.
En tiedä, Elina. Nyt meidän pitää olla hetken keskenämme.
Elina nyökkäsi, nappasi pupun repustaan ja piti siitä tiukemmin kuin koskaan. Ilmatar vilkaisi vielä viimeisen kerran asuntoa täällä oli ollut kerran kaikki.
Hän otti laukut, saattoi lapset autoon. Kun taksi nytkähti liikkeelle, hän ei kääntynyt katsomaan taakseen, ei edes unessa. Edessä oli tie, joka kadotti kodin näkyvistä ja jätti vain hämärän tulevaisuuden polun mutta jossain siellä, sumun takana, saattoi olla jotakin.
********************
Mummo Annikki avasi oven heidän tullessaan. Ei kysymyksiä, ei ihmettelyä. Vain vahvat kädet, jotka kietoutuivat ensin Ainoon, sitten Elinaan ja viimeiseksi Ilmattareen. Siinä sylissä oli lohtua ja varmuutta: täällä ei mikään lapsiperhe enää horjuisi.
Ahdistus alkoi hellittää. Ilmatar astui peremmälle, sulki oven jäljiltään ja silloin se murtui, pitkässä unessa pidetty pato. Kyyneleet tulivat kuin kevään ensimmäinen sade, kuumina ja hiljaa. Hän romahti keittiön pöydän tuolille, painautui äidin olkapäähän ja antoi surun juosta ulos, kuin lapsena, kun kaikkeen auttoi itku.
Annikki silitti selkää, piti hiljaista tukea. Kun itku helpotti, hän vain meni ja laittoi veden kiehumaan. Hämärässä keittiössä veden porina toi todellisuuteen.
Viisi päivää kului niin, että Jari ei soittanut. Ei viestiä, ei huolta, hiljaisuudessa vain tyhjä, harmaa aika.
Kuudentena päivänä puhelin soi. Ilmatar hätkähti, näki ruudulla Jarin nimen. Hetken epäröi, mutta painoi vastaan.
Missä te olette? Jarin ääni oli hämmentynyt, kuin hän olisi vasta nyt huomannut tyhjän kodin.
Mummolassa. Me lähdettiin, Ilmatar vastasi.
Miksi? siinä kysymyksessä ei ollut pelkoa vaan vain hämmennystä, kuin keväthuhtikuu olisi tullut yllättäen.
Ilmatar hengitti pitkään. Nyt sanat tulivat itsestään:
Koska sinä et ole ollut meidän kanssa. Et pitkään aikaan.
Hiljaisuus jäi linjalle pitkäksi ajaksi. Ilmatar kuuli Jarin hengittävän.
Tulen nyt, Jari mutisi.
Älä tule, Ilmatar sanoi pehmeästi mutta varmasti.
Ilmatar laski puhelimen pöydälle. Annikki istui vastapäätä, katseli tytärtään:
Kyllä se vielä tajuaa. Mutta muuttaako mikään enää mitään?
Aamulla keittiössä aurinko kiipesi verhojen väliin. Teekuppi oli jäähtynyt, pintaan ilmestynyt ohut kalvo. Ilmatar sekoitti lusikalla, seurasi teepuruja kuin niistä olisi voinut lukea tulevaisuutta.
Oven kello soi. Ilmatar nousi hitaasti sydän unessa, kädet arkiaskareissa. Jari seisoi ovella. Hän näytti kuihtuneelta, kasvot kalpeat, silmien alla tummat, talviset varjot.
Minä minä vasta nyt tajusin, ettei teitä ole, Jari sanoi.
Ilmatar naurahti; ei ilosta vaan siitä unesta, jonka keskellä seisoi.
Viikko meni. Oletpa tarkkaavainen.
Jari räpläsi hatunreunaa.
Luulin, että olit ystävällä, hän mutisi. Meri sanoi, että soitit.
Mitä hän sanoi? Ilmatar kysyi ja katsoi silmiin.
Että sinä olet mustasukkainen. Ja että hän pahoittelee.
Ilmatar naurahti karvaasti.
Hän ei pahoittele. Hän pitää sinua narussa ja sinä annat.
Samassa lapset palasivat sisälle Aino hiipi pelokkaana, Elina seisoi suorana kuin pieni aikuinen. Aino kysyi hiljaa:
Lähdetkö taas pois?
Elina seisoi vierellä kädet nyrkissä, äänessä varmuus:
Lupasit olla meidän kanssa, mutta aina lähdet.
Jari katsoi lapsia hetkeksi hänen ilmeensä särkyi. Hän yritti kääntyä, sanoa jotain, mutta sanat paisuivat unenomaisiksi vaahtopäiksi. Hän vain seisoi, katse ovessa.
Ilmatar seisoi ovenraossa. Hän näki, miten Ainon huulet vapisivat, Elina piti selkänsä suorana. Kaikki, mikä oli jäänyt sanomatta, roikkui siinä huoneessa.
Jari liikahti kohti Ainoa mutta tämä siirtyi taaksepäin, piiloutui hiustensa taakse. Elina käänsi selkänsä, tuijotti ikkunaan, nyrkit puristettuina.
Minä korjaan kaiken, Jari sopersi. Meri tarvitsee apua ja minä olen ainoa, joka voi auttaa. Ei tää kauaa kestä, ehkä pari kuukautta…
Ilmatar pudisti päätään. Ei ollut enää vihaa, vain päättymätön väsymys.
Mahdollisuudet on käytetty, hän sanoi hiljaa. En voi elää ihmisen kanssa, joka valitsee aina muut ennen perhettään. En voi selittää lapsille joka päivä, miksi isä ei tullut. Meitä ei voi enää odotuttaa.
Mutta minä rakastan teitä! Jari astui askeleen.
Miksi et sitten ole meidän kanssa? Miksi kaikki muut ovat tärkeämpiä?
Sanat katosivat huoneen sumuun. Hän olisi halunnut vastata, puolustaa, muttei voinut. Ei ollut enää selityksiä.
Mene, Ilmatar kuiskasi. Älä palaa.
Jari seisoi hetken, katsoi lapsia Aino itki hiljaa, Elina seisoi selkä suorana. Sitten hän kääntyi, tarttui ovenkahvaan ja avasi oven. Oven naksahdus oli piste tarinan lopussa.
Aino itki; Ilmatar halasi ja silitti tytön hiuksia.
Kaikki järjestyy, rakas, hän kuiskasi, vaikka tiesi, että sanat olivat vain lumisadetta keväisessä pajukossa.
Elina tarttui myös äidin kädestä käsi oli kylmä, mutta varma. Tämä ele sanoi kaiken.
Me selvitään, Ilmatar kuiskasi ja katsoi ulos, jossa sumuisen maiseman takana joku, jota hän joskus rakasti, katosi kulman taakse.
*********************
Seuraavat päivät kuluivat kuin vastaan hiekkaan kävelisi jokainen askel tarjosi jäykkiä ajatuksia. Ilmatar heräsi joka aamu toivoen, että ehkä tänään olisi helpompi. Ei ollut. Hän puski pää edellä arjen halki kaurapuurot, sukset, viikkaus, tahranpoisto, tuhannet pikku työt, jotta aikaa ajattelemiselle ei jäisi.
Alkuun hän vain pyykkäsi ja laittoi ruokaa. Mutta hiljalleen hän alkoi hakea tekemistä käännöstöitä, pieniä hommia, iltaisin kannettava auki ja sormet näppäimistöllä. Aivot olivat työssä, mutta sisällä asui vielä suuri hiljaisuus.
Äiti auttoi, keitti keitot, leikitti lapsia, luki satuja, joskus istui keittiössä hetken teetä juoden. Mielen rauha asui välillä juuri äidin hiljaisuudessa.
Kahden viikon kuluttua, kun uusi järjestys alkoi tuntua tutulta, puhelin soi. Meri.
Ilmatar, tiedän ettet halua kuulla minusta, mutta Merin ääni oli nyt pehmeämpi, ujompi. Jari ei enää auta meitä.
Ilmatar jähmettyi. Hän vastasi vain rauhallisesti:
Niin?
Hän asui meillä tämän ajan. Auttoi minua, mutta Meri haki sanoja. Eilen hän pakkasi tavaransa ja sanoi, ettei voi jatkaa. Hänestä tuntuu, että hän pettää teidät.
Ilmatar naurahti eikä enää ollut vihaa, pelkkää unta, jota on ajatellut liikaa.
Soitatko, että säälin häntä?
En, Meri hengähti. Halusin vain sanoa, että olin väärässä. Pidin häntä rinnalla omasta pelostani. Mutta se ei oikeuta rikkomaan mitään.
Kiitos että sanoit, Ilmatar sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Mutta sillä ei ole enää merkitystä.
On sillä, Meri vastasi. Hän rakastaa vielä teitä.
Ilmatar sulki silmänsä, varmisti, ettei kyynel enää tullut. Hän tiesi: jos nyt antaisi periksi, kaikki alkaisi alusta.
Oikeaa rakkautta voi näyttää vain, jos asettaa perheensä ensimmäiseksi. Hän ei edes huomannut, että olimme pois viikon.
Hiljaisuus jäi linjalle. Lopulta Meri kuiskasi:
Ymmärrän. Anteeksi.
Lapset nukkuivat jo. Ilmatar jäi yksin ajatustensa kanssa. Mikään ei koskaan palaisi; ehkä helpotus on juuri tässä: kaikki on selvää.
Kuukauden kuluttua Jari tuli taas. Oli arki-ilta; keitot pöydässä, lapset istuivat, Annikki latoi lautasia, kun ovikello soi. Jari seisoi ulkona, kasvot kuihtuneina.
Voinko tulla? hän kysyi lähes ääntämättömästi.
Ilmatar jäi seisomaan.
Miksi? Hän kysyi.
Jari tuijotti lattiaa, sitten Ilmattaren kasvoja.
Luulin ymmärtäväni vasta nyt. Sanoin Merille, ettei voi enää odottaa minulta mitään. Haluan palata. Jos voitte.
Aino kurkisti esiin näki isän, napautti ovenkarmia ja katosi äidin taakse. Elina söi hiljaa, katse pöydässä.
Lapset eivät halua nähdä sinua, Ilmatar sanoi. Eikä minunkaan tarvitse enää pelätä, odottaa joka päivä.
En lähde enää! Jari otti askeleen.
Sinä lähdit jo. Aikoja sitten. Et vaan huomannut, missä menee raja.
Jarilla oli enää tyhjät nyrkit. Hän yritti löytää sanat, jotka palauttaisivat kaiken.
Olen valmis korjaamaan kaiken. Olemaan enemmän kotona, unohtamaan Merin Haluan yrittää.
Ilmatar pudisti päätään. Jokapäiväinen kirkkaus pilkahti silmissä.
Ja unohdetaanko mennyt? Elina ei pelaa enää jääkiekkoa, koska et tullut hänen peleihinsä. Aino piirtää vain minut ja mummon koska isä on aina muualla. Olit läsnä vain poissaolollasi.
Jari olisi puhunut, mutta siinä hetkessä Annikin lempeä, mutta varma ääni kantautui keittiöstä:
Ilmatar, apua astioiden kanssa!
Se oli merkki, että uusi elämä oli jo ovenraossa.
Ilmatar katsoi vielä kerran Jaria viimeistä kertaa, näin.
Mene Jari. Me emme ole enää sinun perheesi.
Jari seisoi hiljaa. Sitten hän kääntyi, avasi oven ja jätti Ilmattaren, lapset ja äidin hiljaisuuteen, jossa sade rummutti uuden rytmin ikkunaan.
*********************
Puolen vuoden kuluttua Ilmattaren elämässä oli uusi rytmi. Hän löysi kodikkaan, vaikka vähän kolhon vuokra-asunnon lähempää töitä. Nyt arjessa ehti lukea iltasadut, pelata muistipelejä, piirtää lasten kanssa.
Annikki muutti toiseen kaupunkiin, mutta puhelin soi joka ilta ja soitoissa oli turvaa. Lapset saivat kertoa päivänsä, ja Ilmatar tiesi: juuret olivat olemassa.
Aino meni teatteriharrastukseen, kertoili kotiin iloisia tarinoita, soitti pieniä näytelmiä keittiössä. Silmissä paistoi jälleen iloa, jonka Ilmatar pelkäsi kadottavansa.
Elina kiinnostui shakista alkoi pelata netissä, tutkia mestareiden siirtoja, ja pyysi joskus äitiä pelaamaan. He hävisivät ja voittivat yhdessä näistä illoista tuli perinne.
Arki ei ollut täydellistä jääkaappi reistasi, Elina sai huonon kokeen, Aino jäi ilman pääroolia. Mutta kaikesta selvittiin. Ja selvittiin yhdessä.
Eräänä iltana, kun Ilmatar palasi väsyneenä töistä, pihalla seisoi Jari, sylissään hedelmäkassi. Hän nousi seisomaan, kun näki Ilmattaren.
Halusin vain tietää, miten teillä menee, hänen äänensä oli pehmeä.
Hyvin menee, Ilmatar vastasi.
Olen iloinen, Jari sanoi suru silmissään.
En usko että on hyvä tulla enää meille, Ilmatar sanoi.
Jari ei protestoinut. Hän kysyi hiljaa:
Voitko vielä joskus antaa anteeksi?
Ilmatar mietti hetken, näki kaikki ne yöt, kevään ja syksyn, mutta lopulta vastasi:
Olen jo antanut. Mutta en halua palata entiseen.
Jari nyökkäsi, kumarsi hieman. Kääntyi ja hävisi sumuisen pihan halki. Ilmatar jäi katsomaan perään kunnes lapsen nauru ja shakkikellon kilahdus kantautui asuntoon.
Kotiin tuoksui pulla. Lapset odottivat, tarinoita kerrottiin ja pelejä pelattiin. Kaikki oli hiljaista, ja hiljaisuus oli nyt täynnä; ei ahdistusta vaan elämää.
Heidän uutta elämäänsä.
