Toinen sija
Aamu oli hämärä ja hiljainen, kun seisoin tuulikaapissa. Kaisa seisoi ovensuussa, pieni käsi kiinni vanhan vaatekaapin kahvassa. Kun hän huomasi minut pukemassa takkia ja ottamassa avaimia taskusta, hänen kasvonsa jähmettyivät kuin koko keho olisi yrittänyt juurtua paikalleen.
Mika, lähdetkö taas? Kaisan ääni oli pehmeämpi kuin yleensä, mutta siinä soi levottomuus, jota hän ei yrittänyt peittää.
Lähden, vastasin lyhyesti. Jennille pitää viedä poika päivystykseen. Taas kuumetta ja Jenni itsekin on kaatumassa väsymyksestä.
Minua ei hävettänyt. En kokenut tarvetta puolustella itseäni olin auttamassa hädässä olevaa. Ajattelin, että siitä pitäisi olla ylpeä, ei pyydellä anteeksi.
Kaisa otti pari askelta lähemmäs. Puristin avaimet kämmenessäni, yritin olla hermostumatta.
Mutta entä meidän lapset? Lupasit Arille mennä puistoon ja Illikalle satu illalla. Ne odottivat sinua koko päivän. Miksi ne eivät ansaitse samaa läsnäoloa?
Pudistin katseen lattiaan, pyöritin hattua käsissäni. En tiennyt mitä vastata. Oli vain joku syvä vaisto: joku muu tarvitsee minua nyt.
Ymmärräthän… huokaisin, vältin hänen katsettaan. Jennillä ei ole muita. Lapset eivät kärsi, he ovat terveitä. Ehtii niitä puistoja muulloinkin.
Hiljaisuus levisi eteiseen. Kaisan kasvot jännittyivät, hän puristi nyrkkiin pienen käden, johon liittyi vuosien pettymys.
Ne unohtavat varmaan kohta miltä näytät, hänen äänensä värisi, koska sinua ei koskaan ole täällä.
Käänsin katseeni pois. Teki mieli sanoa, että ymmärrän, mutta sanat tuntuivat turhilta. Puren hammasta, vaikenin. Hän jatkoi, ääni katkesi kyyneliin:
Et sinä vaan tajua, miten paljon lapset sinua kaipaa.
Olin hiljaa. Ovi sulkeutui perässäni, ja tuulikaappiin jäi vain jälkeeni jäänyt partaveden tuoksu.
Kaisa istui alas oven viereiselle jakkaralle. Hartiat lysyyn painuneina hän pusersi syliinsä käsivarsiaan. Tuntui, kuin kaikki voimat olisivat jättäneet hänet siihen paikkaan.
Viikot kuluivat, päivät yhtyivät harmaaksi sumuksi: aamu lastentarhaa ja koulua, ilta pyykkiä ja iltapalaa. Iltaisin Kaisa istui yksin olohuoneessa, lasten nukkuessa. Joskus kuuli, kuinka oven lukko pyörähti hiljaa juuri ennen yötä minä olin poissa aamulla, vain kahvin tuoksu kertoi, etten ollut kadonnut kokonaan.
Eräänä aamuna Kaisa pesi astioita, kun tajusi, ettei enää jaksanut vaieta. Sormet tärisivät, kun hän kaivoi puhelimen laukustaan. Hän soitti numeron, jota ei ollut koskaan soittanut.
Hei, hän sanoi. Täällä Kaisa Mikan vaimo.
Pieni tauko. Arvasin jo, kuka on toisessa päässä Jenni, rauhallisella, ehkä aavistuksen töykeällä äänellään:
Kyllä, mikä hätänä?
Voisitko olla käyttämättä hänen kilttiä luonnettaan? Hänellä on perhe. Lapset kaipaavat isäänsä!
Tauko. Kuvittelin, kuinka Jenni ehkä istui lastenhuoneessa, ikkunan ääressä, mietti miten jatkaa.
Ymmärrän huolesi, kaikki hänen sanoissaan oli järkevää. Mutta Mika tarjoaa apua itse. Lapsi on sairas. En voi kieltäytyä en pärjää yksin.
Kaisa puristi luurin entistä tiukemmin.
Sinulle se on vain kätevää, hän kuiskasi. Sinä hyödyt hänen hyväntahtoisuudestaan.
Tarvitsen oikeasti apua, Jenni vastasi kylmän rauhallisesti. Ja Mika on juuri sellainen kuin miehen kuuluukin olla.
Kaisa naurahti, mutta nauru särähti ilmaan kuin lasi. Pian hänen äänestään kuului hento, lopullinen päättäväisyys.
Sinä hajotat meidän perheen, tiedätkö sen edes?
Jenni ei epäröinyt enää:
En hajota mitään. Päätöksiä tekee Mika. Turha odottaa enää yhteydenottoa minulta.
Yhteys katkesi. Kaisa tuijotti hetken puhelintaan. Siinä, keittiön ikkunan ääressä, hän tunsi kaiken tärkeän murtuvan sisältään mutta nyt riitti.
Seuraavana aamuna Kaisa alkoi pakata. Ei kiireessä, ei paniikissa, vaan kuin olisi varautunut pitkälle matkalle. Laski lasten vaatteet sieviin pinoihin, pakkasi Arin pienet autot ja Illikan piirustuskirjat.
Lapset katselivat hiljaa sivusta. Kun taksi pysähtyi pihan eteen, Illikka kysyi matalalla äänellä:
Äiti, minne me mennään?
Kaisa kyykistyi hänen viereensä, tarttui pieneen kämmenen.
Mennään mummolaan. Siellä on hyvä olla.
Ari tuli viereen, katse vakavana.
Tuleeko isi? hän kysyi suoraan.
Kaisa silitti Arin tukkaa.
En tiedä, hän sanoi rehellisesti. Nyt meidän pitää olla hetki vain keskenämme.
Ari nyökkäsi ja puristi lempileluautonsa. He poistuivat kodista, johon oli jäänyt paljon iloja ja vähitellen kasaantuneita pettymyksiä.
Mummo, Ritva, otti heidät vastaan lämpimään syliinsä. Hän ei sanonut mitään, vaan antoi vain olla. Kaisan kyynelvirta repeytyi auki, kun hän istui keittiön pöytään. Äiti silitti rauhassa Kaisan selkää, kunnes tämä rauhoittui.
Viisi päivää kului. Mika ei soittanut. Kuudentena päivänä puhelin soi. Se oli Mika.
Missä te olette? hän kuulosti aidosti hämillään.
Mummolassa, Kaisa vastasi rauhassa. Meidän piti lähteä.
Miksi? hän kysyi. Aidosti ymmällä, kuin olisi ensimmäistä kertaa miettinyt koko tilannetta.
Koska sinua ei ole ollut meidän kanssamme pitkään aikaan.
Puheluun tuli pitkä hiljaisuus.
Tulen heti, hän sanoi ja jäi ilman vastausta.
Ei tarvitse, Kaisa sanoi hiljaa, painoi kuulokkeen alas ja antoi sen vaipua pöydälle.
Ehkä vielä tajuaa, Ritva totesi. Mutta katsotaan, osaako enää muuttaa mitään.
Seuraavana aamuna Mika seisoi ovella. Hän näytti väsyneeltä, silmäpussit tummat, takki märkänä.
Vasta nyt tajusin, ettette ole täällä, hän mutisi.
Kaisa hymähti karvaasti.
On siitä viikko. Et tainnut miettiä meitä sinä aikana.
Ajattelin olevasi kavereilla Jenni sanoi, että soitit hänelle.
Kaisa asettui vastapäätä, kädet tiukasti ristissä.
Mitä hän sanoi?
Että olet mustasukkainen. Ja että häntä harmittaa tämä kaikki.
Kaisa purskahti lyhyeen, kireään nauruun.
Ei häntä harmita, Mika. Hän pitää sinua lähellään, ja sinä annat.
Lapset ilmestyivät eteiseen. Illikka kysyi hiljaa:
Lähdetkö taas pois?
Ari tuijotti vakavana.
Lupaat olla kanssamme, mutta et koskaan pysy, hän sanoi tyynesti.
Mika jäi katsomaan meitä kolmea minua ja lapsia ja yritti kurkottaa Illikkaan. Tyttö peruutti askelen, kyyneleet silmissään. Ari käänsi päänsä pois, jännittynyt hiljaisuus täytti huoneen.
Kaisa ravisti päätään.
Mulla ei ole voimia enää perustella lapsille, miksi isi ei tullut. Ei ole enää jäljellä.
Mutta minä teitä rakastan! Mika yritti etsiä katsettani.
Miksi sitten valitset aina muiden ongelmat ennen omaa perhettäsi? Miksi me olemme aina toisia?
Hiljaisuus. Lopulta Kaisa sanoi hiljaa:
Lähde pois. Äläkä enää palaa.
Mika jäi hetkeksi seisomaan. Illikka itki Kaisa veti hänet syliin. Sitten Mika avasi oven, katsoi taakseen, mutta kukaan ei pysäyttänyt.
Ovi sulkeutui. Illikka itki ääneen. Ari tuli vierelleni ja kietoi kädet tiukasti vyötärölleni. Sanoin lasten kanssa hiljaa, että tästä selvitään.
**************
Arki jatkui hitaasti se vaati minulta uutta kurinalaisuutta ja malttia. Rytmi löytyi lopulta: aamu koululle, päiväkodille, sitten ruuanlaittoa ja pyykkiä. Olin myös saanut pienen käännöstyön kotona tehtäväksi illat kuluivat tietokoneen ääressä, lasten nukkuessa. Ritva auttoi ruokki lapset, kutoi sukkia, auttoi kotitöissä.
Kahden viikon päästä puhelin soi taas, tällä kertaa Jenni.
Mika ei enää auta minua, hän sanoi suoraan. Hän asui meillä tämän ajan, mutta eilen lähti, sanoi ettei kestä oloaan petturina.
Uskoin Jennin sanat en enää kaivannut vihaa, tunsin lähinnä helpotusta.
Ei sillä ole väliä enää, sanoin hiljaa.
On sillä, Jenni vastasi. Hän yhä rakastaa teitä.
Suljin puhelun tiesin, että armollisuus itseä kohtaan vaati sitä, etten enää odottanut mitään Mikaalta.
Kuukausi kului ja Mika ilmestyi oven taakse. Kysyi, voiko tulla sisään. Kysyin miksi.
Menetin tärkeimmän. Haluan palata, jos sillä on teille merkitystä.
Lapsille hänen paluunsa ei ollut merkityksellinen; he olivat jo oppineet pärjäämään. Käännyin Mikaata kohti.
Lapset eivät kaipaa sinua enää. En minäkään kestä odottaa joka ilta lukkoraksahdusta. Sä olet ollut poissa jo kauan, et vain huomannut hetkeä, kun todella lähdit.
Mika sulki nyrkkinsä, avasi sen taas ja jäi hiljaa seisomaan.
Aion yrittää muuttua. Haluan yrittää. Anna vielä mahdollisuus.
Ravistin päätäni. Kirkasta, yksinkertaista surua. Ei vihaa.
Ettäkö he unohtaisivat? Ari ei pyydä sinua enää futiskentälle sinä veit ne hetket pois. Illikka ei piirrä isiä, koska isi on aina kiireinen. Sinä hävisit elämästämme ja et edes huomannut sitä.
Keittiöstä kuului Ritvan kutsu: Kaisa, tuu auttamaan!
Se oli lempeä muistutus: minua ei jätetty yksin. Menin keittiöön, jätin Mikaan ovelle seisomaan.
Lähde nyt, Mika. Me ei enää olla sun perhe.
Mika jäi hetkeksi, mutta sitten ovi sulkeutui, ja hän hävisi pihalle tihkusateeseen.
**************
Puolen vuoden päästä jokainen meistä oli löytänyt uuden rytmin. Saimme oman vuokra-asunnon lähelle töitä ja koulua, Ritva muutti siskonsa luo, mutta soitot tulivat joka ilta. Illikka meni ilmaisutaidon kerhoon, Ari innostui shakista. Yhteinen elämä sai uusia värejä, rauhallista toivoa, arjen iloa.
Vielä joskus Mika ilmestyi rappukäytävään. Kysyi voinko antaa anteeksi. Mietin elämässä on tilaa sovinnolle, muttei aina menneelle. Katsoin häntä silmiin ja sanoin:
Olen jo antanut anteeksi, mutta menneeseen en enää palaa.
Hän nyökkäsi, kääntyi ja katosi illan hämäryyteen.
Menin ylös kotiin tutut tuoksut, naurun ja tarinan äänet odottivat. Suljin oven perässäni ja päätin, että nyt oli meidän vuoro elää.
***
Kun kirjoitan tätä illan hiljaisuudessa, kuuntelen lasten tasaista hengitystä ja keittiön kellon raksutusta, saan vihdoinkin rauhan. Elämää pitää rakentaa niillä, jotka valitsevat sinut niitä varten, jotka pysyvät. Enää en jää toisen sijalle minun omassa elämässäni.
