Jäinen pieni mytty tien laidassa oli lähes kokonaan kangistunut
Tapani ajoi autoaan hiljakseen musta jää oli muuttanut valtatien kiiltäväksi radaksi ja tavallinen, reilun puolen tunnin matka kesti nyt jo lähes kaksi tuntia. Jalat olivat puutuneet, varpaista ei tuntunut enää maan kosketusta ja selkä vihloi pitkän istumisen jäljiltä.
Nyt riittää, hän mutisi itsekseen ja ohjasi auton rauhallisesti lumipenkkaan.
Ympärillä kaartuivat kinosten peittämät pellot, hiljaiset ja päättymättömät. Ei taloja, ei ihmisiä vain valkoinen maisema kaartui horisonttiin asti. Tapani nousi autosta, venytteli jäseniään ja kiersi rauhallisesti ajopelinsä ympäri. Pakkanen nipisteli keuhkoissa, mutta vähähappisen auton jälkeen raikkaus oli melkein nautinnollista.
Käytyään koko kierroksen auto ympäri Tapani oli jo aikeissa hypätä takaisin penkilleen, kun hänen katseensa tarttui johonkin oudosti tummaan. Viidentoista metrin päässä pellon laidalla oli pieni harmaa läikkä.
Varmaan mullan klöntti, hän tuumi, mutta uteliaisuus ajoi askeleet eteenpäin.
Tapani tarpoi kinoksissa nilkkojaan myöten, ja pian kävi selväksi: se ei ollutkaan mutaa. Muoto oli liian elävä. Sydän alkoi hakata, kun ymmärsi, mitä oli edessään.
Pieni ruumis, kokonaan kyyryssä, melkein hautautuneena lumeen. Viiksistä roikkui jääpuikkoja. Kissankpentu, aivan vastasyntynyt vielä, värisi suonissaan ja piipitti vaimeasti.
Voi luoja, Tapani huokaisi ja kyykistyi varovasti.
Hän ojensi kätensä pikkuinen oli kauttaaltaan jäinen. Miten ihmeessä se oli päätynyt keskelle lumen peittämää peltoa, kauas kylästä ja ihmisistä? Ajatus ehti vain vilahtaa mielessä, vaistot ottivat ohjat.
Tapani nosti kylmän nipun syliinsä ja juoksi liukasta peltopihaa pitkin takaisin autolle, liukas jää ei enää painanut. Hän tempaisi oven auki, kaivoi takakontista vanhan froteepyyhkeen ja kietoi huolellisesti jäätyneen kissan alkion siihen. Sitten lämmitys täysille ja lämpö suoraan etupenkille, minne hän asetti kissanpennun.
Kestä vielä vähän, hän kuiskasi ajellessaan takaisin tielle, malttamatta tehdä äkkinäisiä liikkeitä liukkaalla.
Auto luisteli kaarteessa, mutta Tapani ajatteli vain yhtä: on päästävä ajoissa lämpöön, ennen kuin on liian myöhäistä.
Parinkymmenen minuutin kuluttua pentu liikahteli arasti. Ensin tassu värähti, sitten simmut raottuivat, ja pian alkoi kuulua hento kehräys, kun pikkukisu tökki miestä nenällään.
Hienosti menee, Tapani hymyili, tunsi lämpöä leviävän sydämeen. Olet sinä urhea.
Kotona hän levitti huovan lattialle, kantoi varastosta pienen lämpöpuhaltimen ja laittoi kissanpennulle pesän. Kun pentu lämmitteili, Tapani lämmitti maitoa kylmää ei saanut antaa. Pentu joi janoissaan ja käpertyi sitten taas nukkumaan pienen palloksi itselleen.
Tapani seurasi kissaa hiljaa vierestä. Mukanaan tuli outo, melkein taianomainen tunne kuin olisi koko ikänsä odottanut tätä kohtaamista, vaikkei ollut siitä tiennyt.
Taimi, hän sanoi äkkiä ääneen. Sinä olet Taimi.
Aamulla Tapani tarkisti ensimmäisenä, miten pikkutyttö voi. Taimi nukkui tyytyväisenä ja hiljainen kehräys kertoi, että lämpö oli palannut. Mutta Tapani tiesi: eläinlääkäristä ei voinut luistaa. Ei ollut tietoa, kuinka kauan pentu oli kylmässä, ja mitä siitä oli seurannut.
Klinikalla heitä odotti nuori eläinlääkäri, Marja Koskinen. Marja tutki kissaa, kuunteli sydäntä, tarkisti refleksit ja tassujen pohjat.
Ikää noin puoli vuotta, Marja arvioi. Pääpiirteittäin hyvässä kunnossa, nuori ja vahva. Mutta…
Mikä mutta? Tapani jännittyi.
Häntä. Katsokaas, kärki on mustunut paleltuma. Jos ei leikata, tulee kuolio ja tulehdus etenee. Leikkaus tarvitaan tänään.
Tapani nyökkäsi, vaikka sydämessä kiristi. Pikkuinen oli jo nähnyt tarpeeksi vaikeuksia ja nyt vielä leikkaukseen.
Tehkää kaikki tarvittava, hän sanoi vakaasti.
Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa. Tapani pyysi lupaa jäädä seuraksi, ja se sallittiin. Hän silitti Taimin päätä ja jutteli rauhallisesti.
Ja Taimi ei inahtanutkaan. Leikkasi vain suurilla silmillään ympärilleen ja kehräsi hiljaa, aivan kuin olisi ymmärtänyt, että kaikki tämä tehdään hänen hyväkseen.
En ole moista ennen nähnyt, Marja tunnusti, kun viimeinen tikki solmittiin. Yleensä potilaat rimpuilevat, huutavat, vaikka olisi puudutus. Mutta tämä oikea sankaritar.
Tapani tunsi palan kurkussaan. Mikä pieni urhea olento.
Illalla he palasivat kotiin. Taimi oli kapaloitu pehmeään vilttiin ja kyyhötti Tapanin sylissä, kehräys vielä hiljaisempana mutta yhä olemassa.
Tässä on nyt kotisi, pieni, Tapani sanoi avatessaan oven. Tämä on sinun koti nyt ja aina.
Viikko kului. Taimi toipui kokonaan: söi hyvällä ruokahalulla, laukoi pitkin asuntoa (vaikkei häntä ensin oikein totellut), leikki palloilla ja naruilla, jotka Tapani oli ostanut eläinkaupasta. Eniten pentu halusi kuitenkin olla vain lähellä. Minne tahansa Tapani meni: keittiöön, parvekkeelle, kylpyyn Taimi seurasi perässä. Nukkui aina hänen sängyssään, käpertyneenä tyynyn viereen.
Sinä olet minun varjo, Tapani nauroi rapsuttaen kissan korvaa.
Ja Taimi kehräsi niin, että tuntui koko asunto helisevän.
Eräänä iltana istui Tapani sohvalla ja Taimi nukkui hänen sylissään. Mies hyväili pehmeää turkkia ja ajatteli taas tuota päivää: pysähdystä keskellä peltoa, tummaa täplää hangessa, mahdollisuutta kävellä ohi ja jättää huomaamatta.
Kuule Taimi, hän kuiskasi, ehkä se oli kohtalo. Olisin voinut pysähtyä missä vain tai olla pysähtymättä lainkaan. Mutta pysähdyin juuri siihen, juuri silloin.
Taimi raotti toista silmää, katsoi häneen ja sulki silmänsä, tyytyväisenä kehräten.
Kiitos sinulle, Tapani jatkoi. Siitä että olet olemassa. Siitä, että löysin sinut. Tai sinä minut. En enää itsekään tiedä.
Ulkona leijaili lunta aivan kuten sinä hyytävänä päivänä. Mutta nyt Tapani ei pelännyt talvea. Kotona häntä odotti pieni lämmin ihme, joka kauan sitten oli ollut jäätynyt mytty tien reunassa.
Nyt Taimi oli kaiken ydin, kotipaikka, perhe. Kissa haukotteli, venytteli ja asettui uudestaan mukavasti isäntänsä syliin tuon, joka ei kulkenut ohi, vaan pysähtyi ja pelasti.
Tapani ymmärsi: joskus yksi hetki, yksi päätös, yksi pysähdys voi muuttaa kaiken. Eikä ainoastaan sille, joka pelastetaan vaan myös itselle.
