Mä tiedän kyllä kaikesta, sanoi vaimo. Vesa tunsi, kuinka veri hyytyi suonissa.
Ei, hän ei liikahtanut. Ei kalvennut vaikka sisällä jokin rutistui pieneksi palloksi, kuin seteli käsissä ennen roskiin heittämistä. Hän vain jähmettyi paikalleen.
Maarit seisoi hellan ääressä, sekoitti jotakin kattilassa. Hyvin tavallinen näky: selkä kohti miestä, essu yllään pilkullinen, paistetun sipulin tuoksu leijailemassa ilmassa. Kodin tunnelmaa, lämpöä. Mutta ääni ääni oli kylmä kuin perjantai-iltaisen uutislukijan.
Vesa ehti ajatella, oliko kuullut väärin. Kenties Maarit puhui kurkuista niitä hyviä, joita saa torilta? Tai yläkerran Tuomasta, joka myy autoaan?
Ei.
Kaikista, Maarit toisti kääntymättä.
Nyt kylmyys todella iski. Mutta hänen äänessään ei ollut hysteriaa eikä loukkaantumista. Ei sitä, mitä Vesa aina pelännyt: kyyneleitä, syytöksiä, rikottuja kahvikuppeja. Siinä oli toteamus. Kuin olisi sanottu: maito loppui.
Viisikymmentäkaksi vuotta Vesa oli elänyt maailmassa. Niistä kaksikymmentäkahdeksan tämän naisen kanssa. Hän tiesi Maaritin niin hyvin: missä luomi oli vasemmalla hartialla, miten tämä kurtistaa nenäänsä, kun maistaa keittoa, miten huoahtaa aamuisin. Mutta tuota ääntä hän ei ollut kuullut koskaan.
Maarit… hän yritti, mutta ääni petti.
Rykäisi.
Maarit, mistä sä puhut?
Maarit kääntyi katsomaan. Katse oli tyyni ja pitkä, melkein kuin hän olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jonka pinnasta ei saa enää selvää.
No vaikka siitä Annukasta, sanoi hän lopulta. Siitä, joka on teillä taloushallinnossa. Vuosi taisi olla 2018.
Vesa tunsi, kuinka lattia katosi alta. Se ei ollut pelkkä kuvaus tuntui oikeasti kuin olisi leijunut ilmaan.
Annukka?! Hän ei edes kunnolla muistanut naisen kasvoja. Olihan siellä jotain säätöä ollut, firman pikkujouluissa? Ehkä jotain? Lyhyt juttu. Oli luvannut itselleen ei enää ikinä.
Ja siitä Sirpasta myös, Maarit jatkoi yhtä tyynenä. Sitä, joka rupesi juttelemaan sulle siellä kuntosalilla. Siitä on kaksi vuotta.
Vesa avasi suunsa. Sulki sen taas.
Mistä se Sirpastakin tietää?!
Maarit sammutti hellan. Riisui essun taitteli sen rauhassa siististi kaksin kerroin, istui pöytään.
Haluatko tietää, miten mä sain tietää? hän kysyi. Vai onko sulle tärkeämpää, miksi mä olin hiljaa?
Vesa vaikeni. Ei halunnut olla hiljaa, mutta ei kyennytkaan puhumaan.
Ensimmäisen kerran mä huomasin jo kymmenen vuotta sitten, Maarit aloitti. Alkoit jäämään töihin myöhään. Perjantaisin varsinkin. Tulin kotiin, sinä olit iloinen, silmissä palo. Haisit hajuvedeltä.
Hän naurahti surullisesti, ilman iloa.
Silloinkin mietin, kuvittelenko vain. Kenties teidän toimistolla joku käytti uusia hajuvesiä? Puin pääni täyteen selityksiä. Kunnes löysin ravintolalaskun sun pikkutakista. Illallinen kahdelle. Viini. Jälkiruoka. Me ei ikinä käyty siellä yhdessä.
Vesa olisi halunnut sanoa jotain. Selittää, valehdella, niin kuin ennenkin. Mutta sanat jäivät jonnekin vatsan ja kurkun väliin jumiin.
Tiedätkö, mitä mä silloin tein? Maarit katsoi häntä silmiin. Mä itkin kylpyhuoneessa. Kuivasin kasvot. Tein päivällisen. Otin sut vastaan hymyillen. En kertonut tyttärelle mitään sillä oli silloin ensimmäinen rakkaus, pääsykokeet. Miksi rikkoa sen lapsen maailma?
Hän pysähtyi hetkeksi. Pyyhkäisi kättään pöytäpintaa pitkin, kuin pyyhkiessään näkymättömiä murusia pois.
Mietin: kyllä tästä yli pääsee. Menee ohi. Sellaista miehet tekevät keski-iän kriisi, hormoneja, typeriä päähänpistoja. Pääasia, että perhe pysyy koossa.
Maarit… Vesa sai vaivoin sanottua.
Anna kun puhun nyt, Maarit keskeytti. Mä haluan puhua loppuun.
Vesa jäi hiljaiseksi.
Sen jälkeen tuli toinen, kolmas, neljäs. En enää edes laskenut. Sun puhelimes ei oo koskaan ollut salasanaa. Luulitko, etten katso? Mä näin kaikki. Ne viestit, ne typerät: Ikävä, kulta. Valokuvat, joissa olit toisten naisten kainalossa, nauramassa. Maaritin ääni värähti. Ensimmäistä kertaa koko iltana. Mutta hän kokosi itsensä, hengitti syvään.
Ja mä kysyin itseltäni yhä uudestaan: miksi mä teen tätä? Miksi mä elän ihmisen kanssa, jonka mielestä mä olen… olematon?
Mä rakastan sua! Vesa parahti. Maarit, mä…
Et rakasta, Maarit sanoi lempeän jäätävästi. Sä rakastat mukavuutta. Sitä, että koti on siisti. Ruoka lautasella. Paidat silitettynä. Nainen, joka ei kysele turhia.
Hän nousi, asteli ikkunan luo. Katsoi ulos harmaaseen marraskuun iltaan.
Tiedätkö, milloin mä päätin? hän kysyi pois kääntyneenä. Kuukausi sitten. Tyttö tuli viikonlopuksi kotiin. Istuttiin keittiössä teekuppien äärellä. Se sanoi mulle: Äiti, sä oot muuttunut. Hiljainen. Oot kuin joku muu. Mä ajattelin: niin, totta. Mä en enää ole oma itseni. Mä en ole ollut sitä vuosiin.
Vesa katsoi hänen selkäänsä suorana pysyvää, jännittynyttä ja ymmärsi: hän menetti Maaritin. Ei ehkä, vaan ihan oikeasti. Tällä hetkellä.
En mä halua eroa, hän sanoi käheästi. Maarit, älä jätä mua.
Mutta mä haluan, Maarit sanoi. Paperit on jätetty. Ens kuussa on käsittely.
Miksi NYT?! Vesa puuskahti. Miksi vasta nyt?
Maarit kääntyi. Katsoi pitkään, huolellisesti. Hymyili. Surullisesti.
Siksi, että mä tajusin: sä et koskaan pettänyt mua, Vesa. Sä et voinut pettää, koska mä en sulle oikeasti ollut tärkeä. Mä vain olin sun elämässä, aina, kuin ilma.
Se oli totta.
Vesa istui olohuoneen sohvalla kuin kumara vanhus, yhtäkkiä kymmenen vuotta vanhempana. Maarit seisoi eteisen oven vieressä. Heidän välissään: kaksikymmentäkahdeksan vuotta avioliittoa, yhteinen tytär, koti, jossa lattioihin oli painunut molempien askel. Ja valtava, ylipääsemätön kuilu.
Kyllähän sä tajuut, hän sanoi hiljaa, että mä häviän ilman sua.
Et sä katoa, kyllä sä selviät, Maarit katkaisi. Jollain tavalla.
Ei! Vesa hyppäsi ylös ja harppasi kohti. Maarit, mä muutan tapani! Lupaan! Ei enää yhtään…
Vesa, Maarit nosti kättään pysäyttäen. Ei se koske niitä. Ei ollenkaan.
Mitä sitten!?
Hetken Maarit etsi sanoja niitä, jotka olisi halunnut lausua jo vuosia sitten, mutta pelännyt, kenties kokenut, ettei ansaitse tulla kuulluksi.
Tiedätkö miltä musta tuntui? Aina, kun tulit kotiin jonkun Annukan tai Sirpan jälkeen, makasin vieressä ja tunsin olevani tyhjä rajapinta. Et edes yrittänyt peittää jälkiä! Puhelin levällään, paidat pesuun huulipunalla. Olit varma, että mä olen sokea. Että mä olen tyhmä.
Vesa horjahti kuin olisi saanut iskun.
En mä tarkoittanut…
Et tarkoittanut? Maarit astui aivan lähelle. Hänen silmänsä kiilsivät, mutta eivät kyynelistä, vaan vihasta vuosikausien padotusta, sisäänsä puretusta raivosta. Tai siis et oikeastaan ajatellut mua lainkaan. Mitä mietit, kun suutelit vierasta? Ei toi saa tietää? Vai Sama se?
Vesa oli hiljaa.
Koska hän tiesi. Hän ei oikeasti ollut ajatellut Maaritia kertaakaan. Maarit oli ollut hänelle aina vain annettu asia. Hän oli luullut, että Maarit ei voisi koskaan lähteä. Että tämä oli ja pysyi.
Sä tulit kotiin ja kaikki tuntui normaalilta. Sulle. Koska sun maailmassa mikään ei muuttunut. Vaimo paikallaan. Perhe kasassa. Kaikki kunnossa.
Maarit käänsi katseensa pois.
Mutta mua ei oikeasti ollut sun maailmassa. Ei lainkaan.
Vesa otti askeleen. Yritti koskettaa Maaritin olkapäätä. Halata, pitää kiinni.
Maarit perääntyi.
Älä, hän sanoi väsyneenä. Nyt on liian myöhäistä.
Vesa takertui hänen käsiinsä.
Maarit, pyydän! Anna mahdollisuus! Mä lupaan muuttua, oikeasti!
Maarit katsoi heidän yhteen punottuja sormiaan, miehensä kasvoja pelosta vääristyneinä. Ja silloin tajusi: Vesa tosiaan pelkää. Mutta ei pelkää menettää Maaritia.
Hän pelkää jäävänsä yksin.
Tiedätkö, Maarit sanoi hiljaa irrottaen sormensa, mäkin pelkäsin. Jäädä ilman sua, ilman perhettä. Mutta tiedätkö mitä opin?
Hän nappasi laukkunsa pöydältä. Otti avaimet.
Mä olin jo yksin. Pitkään. Sun vieressä mutta yksin.
Ja hän astui eteiseen.
Kolme viikkoa kului.
Vesa istui tyhjässä asunnossa Maarit oli muuttanut tyttären luo heti sen keskustelun jälkeen ja selasi puhelintaan. Annukka taloushallinnosta. Sirpa kuntosalilta. Vielä pari nimeä, joilla joskus oli merkitystä.
Hän näppäili Sirpan numeron.
Ei vastausta.
Annukalle hän kirjoitti luettu, ei vastausta.
Muutkaan eivät reagoineet.
Omituista: silloin kun hän oli aviomies, he kaikki halusivat tavata. Nyt, kun hän oli vapaa…
Kukaan ei ollut kiinnostunut.
Vesa istui siinä sohvalla, asunnossa, jonka kaikki kulmat tuntuivat nyt vierailta ja kylmiltä ja ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneenkahteen vuoteen hän tunsi yksinäisyyden, jonka äärellä ei ollut paikkaa paeta.
Hän kaivoi puhelimesta Maaritin nimen. Katsoi näyttöä pitkään. Sormet vapisivat.
Kirjoitti viestin. Poisti. Kirjoitti uudestaan. Poisti taas.
Lopulta lähetti: Voinko nähdä sua?
Vastaus tuli tunnin päästä: Miksi?
Vesa mietti. Mitä hän voisi sanoa? Anteeksi? Myöhäistä. Tule takaisin? Tyhmää. Olen muuttunut? Vale.
Niinpä hän kirjoitti:
Haluan aloittaa kaiken alusta. Saanko yrittää?
Kolme pistettä välkähti näytölle. Katosi. Palasi.
Sitten tuli vastaus:
Tule lauantaina. Tyttären luo. Kaksi iltapäivällä. Puhutaan.
Vesa huokaisi.
Hän ei tiennyt, mitä tuleman piti. Antaisiko Maarit anteeksi. Palaisiko. Oliko hänellä oikeutta toiseen mahdollisuuteen.
Hän katsoi vihkisormustaan.
Ja ensimmäistä kertaa vuosiin tunsi olevansa valmis aloittamaan kaiken uudestaan.
Jos Maarit suostuu.
Olisiko Maaritin pitänyt avata suunsa heti Vesalle? Olisiko pitänyt tehdä perinteinen suomalainen karjunta ja paiskata ovet, kun ensimmäinen sivusuhde tuli ilmi? Mitä mieltä sinä olet?
