Polku uuteen elämään raskaiden koettelemusten jälkeen
Elämän vaikeudet ja toivon löytäminen
Olin 45-vuotias, kun elämäni kääntyi päälaelleen. Vaimoni erosi minusta, käänsi tyttäremme Siirin minua vastaan, ja jäin yhtäkkiä yksin ilman ketään, jonka kanssa jakaa ilot tai surut. Pystyin pysymään pinnalla vain ottamalla siivousapulaisen työn lähikoululla täällä Espoossa, jotta sain edes jonkin verran tuloja pysyäkseni asunnossani. Kuitenkin jatkuva painostus avioeron ja oikeusriitojen keskellä vei kaiken huomioni, enkä enää jaksanut keskittyä töihini. Pian minut irtisanottiin.
Tunsin menettäneeni kaiken perheen, kodin, itsetuntoni. Vaeltelin Helsingin kaduilla vailla päämäärää, tunnistaen itseni välillä vain roskaksi, jota joskus pyyhin lattioilta. Yhtenä iltapäivänä raskaan päivän päätteeksi, harhauduin syviin ajatuksiini ja kuljin kävelytiellä, kun yhtäkkiä kirkas valonvälähdys häikäisi minut ja kova jarrutus rikkoi hiljaisuuden. Auto kiisi suoraan minua kohti! Jähmetyin paikoilleni, enkä kyennyt liikahtamaan onneksi kuljettaja sai pysähtymään vain muutaman sentin päässä.
Autosta astui ulos pitkä mies työhaalareissa ja lempeillä silmillä, joka huudahti: Tajuatko, että olit vähällä jäädä auton alle? Olin järkyttynyt ja onnistuin vain nyökkäämään. Hän ymmärsi tilanteeni ja ehdotti kohteliaasti, että ehkä tarvitisin pientä apua, ja kehotti, ettei tällaisilla kaduilla pitäisi kulkea yksin. Samassa lähistölle ilmestyi iäkäs nainen suomalaisella pystykorvalla ja kehotti häntä olemaan ihmisystävällinen, ehkäpä vain kaipasin tukea.
Ei ehkä kannattaisi olla töykeä jospa hän todella tarvitsee apua, tokaisi vanha nainen.
Nuo sanat ja tuo kohtaaminen käynnistivät elämässäni muutoksen. Opettaja Maija, joka oli kokenut itsekin kovia, tarjosi minulle mahdollisuutta tulla töihin hänen apunaan paikalliselle asunnottomien turvakodille, jossa hän toimi vapaaehtoisena. Siellä tutustuin myös Juhaniin entiseen psykologiin, joka oli omistanut elämänsä vaikeuksiin joutuneiden auttamiseen. Hänen huomionsa kykyihini käänsi uutta sivua elämässäni. Hänestä tuli esikuvani ja ystäväni.
Juhani rohkaisi minua osallistumaan maksuttomiin tukiryhmiin, kokeilemaan taideterapiaa ja kartuttamaan uusia taitoja. Opettelin luottamaan ihmisiin uudelleen ja huomasin, että paikkani maailmassa ei ole vain menneessä. Vaikka olin kokenut karvaita pettymyksiä, elämälle voi löytää vielä uuden suunnan.
Tukiryhmien voima ja taideterapia
Taitojen kartuttaminen
Trauman selättäminen
Samoihin aikoihin tyttäreni Siiri alkoi muuttua. Elämän myrskyt osuivat häneenkin, mutta psykologi ja rehelliset keskustelut toivat hänelle oivalluksen syyt eivät olleet vain minussa, vaan molemmissa osapuolissa. Vähitellen seinät välillämme murenivat ja löysimme uudelleen yhteyden.
Muutaman kuukauden kuluttua sain työpaikan Oulunkylän kirjastosta. Siellä tapasin myös muita miehiä, joilla oli kriisitaustaa. Kerroimme tarinoitamme, tuimme toisiamme ja opeteltiin uusia arjen taitoja. Pikkuhiljaa palasin jaloilleni ja uskoni elämään vahvistui.
Elämä alkoi taas maistua. Kirjastossa tapasin nuoren naisen, Katjin, joka oli aktiivinen naisjärjestössä ja teki työtä kriisissä olevien tukemiseksi. Hän huomasi haluni muuttaa suuntaa ja kutsui minut mukaansa vapaaehtoistoimintaan, jossa autettiin erityisesti vaikeuksia kokeneita naisia.
Vahvuus ja tahto muuttua ovat uuden elämän tärkeimmät rakennusaineet, Katja kertoi kerran.
Samaan aikaan aloin opiskella psykologiaa ja sosiaalialaa, jotta voisin oppia tukemaan itseäni ja muita. Opintojen parissa tutustuin myös Leenaan, kokeneeseen naiseen, joka otti minut siipiensä suojaan. Leena osasi opettaa, kuinka pitää puolensa, arvostaa itseään eikä säikähtää muutosta.
Siirin kanssa suhde rakentui uudelleen. Hänestä kehittyi itsenäinen, lämminsydäminen nuori aikuinen. Aloimme tehdä yhdessä kävelylenkkejä Helsingin puistoissa, keskustelimme unelmista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Hänen läsnäolonsa antoi arkeen iloa ja voimaa. Yhdessä löysimme, että perhe ja luottamus ovat elämän ydin.
Kun itseluottamus kasvoi, aloitin vapaaehtoistyön järjestössä, joka tuki vähävaraisten lasten elämää. Sain mahdollisuuden jakaa kokemukseni ja voimani niille, jotka tarvitsivat sitä yhtä kipeästi kuin minä aiemmin.
Vapaaehtoisuus toi arkeeni uudenlaista iloa ja tarkoitusta. Huomasin olevani esimerkkinä monille kriisien keskellä eläville naisille. Katjan ja Leenan kanssa perustimme vertaistukiryhmän, jossa jaoimme tarinoita, opimme yhdessä ja kannustimme toinen toisiamme ylittämään esteet.
Apua lapsille
Naisten tukiryhmän perustaminen
Inspiraatiota ja taitojen kehittämistä
Eräänä päivänä minuun otti yhteyttä nuori mies, joka oli kokenut samanlaisia vaikeuksia. Hän unelmoi opettajan työstä ja halusi auttaa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Näin hänessä toivonkipinän ja ryhdyin tukemaan opiskeluissa minusta tuli hänelle mentori.
Elämääni tuli jälleen sisältöä ja energiaa. Kirjoitin artikkeleita ja osallistuin erilaisiin tapahtumiin kertoakseni tarinani ja kannustaakseni muita jatkamaan eteenpäin. Sanani liikuttivat monia, jotka kamppailivat oman tulevaisuutensa puolesta, ja minussa kasvoi syvä tyytyväisyys.
Siiri huomasi kipinän minussa ja alkoi itsekin hakea unelmiaan. Hän haki Helsingin yliopistoon lukemaan taloustiedettä ja suunnitteli innokkaasti elämäänsä. Meistä tuli oikea tiimi, joka kannusti ja tuki toisiamme.
Pian osallistuin yhä aktiivisemmin erilaisiin projekteihin, jotka auttoivat nuoria naisia ja yksinhuoltajia raskaissa elämäntilanteissa. Järjestin koulutuksia, kerroin kokemuksistani ja jaoin vinkkejä siitä, miten omaan voimaansa voi taas tarttua ja pelot jättää taakse.
Eräänä päivänä minut kutsuttiin puhumaan isoon tilaisuuteen, jonka teemana oli sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Kerroin oman matkani ja siitä, mitä olin oppinut. Puheenvuoroni inspiroi kuulijoita, ja ymmärsin selvästi: kokemuksellani on arvoa muillekin.
Yksityiselämässä Siiri oli vierelläni, aikuisena ja vastuuntuntoisena. Vietimme perhematkoja, suunnittelimme tulevaa ja haaveilimme yhdessä. Tajusin, että tärkeintä elämässä ovat rakkaus, perhe ja halu välittää lämpöä muille.
Ryhtyessäni myöhemmin kirjoittamaan kirjaa omasta polustani toivon valoksi muille, halusin jättää oman tarinani suomalaisnaisten luettavaksi ja antaa heillekin voimaa muutokseen. Artikkelini ja pienet kertomukseni rohkaisivat monia olemaan luovuttamatta jatkamaan kohti parempaa arkea.
Tärkein havainto matkastani on tämä: jokainen kokemus vaikeinkin voi olla askel kasvuun, uuteen toivoon ja rakkauteen. On tärkeää arvostaa polkuaan ja uskoa hyväntahtoisten muutosten voimaan ne tekevät arjesta kauniin ja merkityksellisen.
Tämä elämänpolku on ollut täynnä ylityksiä, oppimista ja kiitollisuutta. Huomaan nykyään ajattelevani: jokaisesta koettelemuksesta olen saanut jotain arvokasta. Edessä häämöttää uusia mahdollisuuksia, tapaamisia ja seikkailuja. Vaikka menneisyys on opettanut, suurin asia on tarttua jokaiseen hetkeen ja uskoa hyvään huomiseen.
