TÄTI
Lidia toi tätinsä Pirkko maalta Helsinkiin. Pirkko, jo iäkkäämpi nainen, ei enää jaksanut pyörittää pientä maatilaansa omin voimin. Lidia, luonteikas helsinkiläinen, päätti ottaa tätinsä luokseen.
Puoliso Aleksi ei vastustanut. Hän oli hiljainen, hoikka, silmälaseissa kulkeva mies, joka kuunteli Lidiaa, suurisuisen ja rehevän vaimonsa joka sanaa.
Onhan hän sukua. Täti kuitenkin. Hänellä ei ole omia lapsia, eikä minulla enää äitiä. Äitini oli Pirkkoa kolmekymmentä vuotta nuorempi, syntynyt isän toisen perheen puolelta. Ja niin se vain kävi, äiti lähti aikaisin pois. Voi, kuinka surullista otetaan täti mukaan! päätti Lidia.
Hänellä oli kaksi lasta Kosti ja Aira, jotka eivät tunteneet vierasta tätiä lainkaan.
No, eihän Lidiakaan Pirkkoa ollut juuri tavannut, pari kertaa vain. Puhelimessa he eivät olleet jutelleet ja yhteyttä pidettiin kirjeitse. Ja kuten selvisi, tädillä ei ollut mitään uutta teknologiaa, ei edes kännykkää.
Nyt Pirkko istuu heidän olohuoneessaan. Pieni kuin tonttu (13-vuotias Kosti oli häntä päätä pidempi). Hiukset kuin naava, hatun alla pörrössä. Mutta silmät kirkkaat, nuoren siniset.
Pirkolla on kainalossaan nyssäkkä ja verkkokassi sellaiset, jotka olivat tavallisia 70-luvun Suomessa. Kaksi vanhaa matkalaukkua.
Syleilyssään hänellä on pörröinen oranssi kissa, joka katsoo laiskasti uusiin ihmisiin, hyppää lattialle ja alkaa tutkia asuntoa.
Tämä on Mandariini. Otin mukaan. Eläväinen sielu, älkää pahastuko, sanoi Pirkko.
Ja lisäsi:
Voi että, miten ihania te kaikki olette! Omat rakkaani!
Seuraavana oli pieni juhla. Pirkko toi mukanaan hilloa, suolakurkkuja ja omatekoista leipää. Lidia hämmästyi, kun lapset, vaikka ruuan suhteen yleensä nirsoja, söivät hillot ja kurkut ja leivät hymyssä suin.
Lidia! Onko teillä mökki? Istutetaan kaikkea, vaikka terveys ei enää parhaimmillaan, mutta kun maasta syntyy kaikki paras! Ilman omaa ei voi elää! Pirkko sanoi.
Lidia vastasi, ettei mökkiä ole, eikä oikein aikaa eikä tarvetta. Kaiken voi ostaa kaupasta, hän tekee kahta työtä, Aleksi myös. Lapsetkin näkevät vain hetkiä. Asunto on hankittu lainalla, sitä maksetaan pitkään.
Mökkikin on tarpeen. Maa on ihmiselle elinehto. Katsellaan tonttia, Pirkko sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.
Katsellaan, joo. Pyöritään ja välillä ei juuri mistään tule, täti luulee varmaan olevamme miljonäärejä! Lidia mutisi tiskatessaan.
Seuraavana päivänä oli vapaapäivä. Aleksi lojui tyytyväisenä sängyssä, luki Helsingin Sanomia. Lidia huikkasi lapsille, että lämmittäisivät eineksiä, ja päätti torkahtaa.
Kosti ja 8-vuotias Aira olivat syventyneet kännyköihinsä.
Kissa Mandariini istui heidän vieressään, heilutti päätään ja tarkkaili. Sisälle astui Pirkko-täti.
Mitä te teette? hän kysyi.
Kosti ja Aira selittivät innokkaasti, jopa näyttivät kännykkäpelejä. Pirkko pudisti päätään.
Meilläkin maalla on samanlaisia. No, vähän yksinkertaisempia. En ole koskaan hankkinut. Ei ollut tarpeen. Kirjeitä kirjoitin teidän äidille, se oli minulle helpompaa. Hyvä keksintö, saa ihmiset kiinni missä vain. Mutta nyt, jättäkää laitteet ja tulkaa kanssani!
Miksi? Me pelataan tässä! Kosti vastasi.
Missä pelaatte? Istutte kännykkä kädessä, mutta ette soita kenellekään, Pirkko huudahti.
Pelaamme pelissä, älypuhelimessa! Aira piipitti.
Pirkko alkoi kertoa, miten he maalla leikkivät. Hän sai lapset mukaansa keittiöön.
Kun Lidia kurkkasi sisään, pöydällä oli lautanen lättyjä. Kosti juoi teetä iloisena. Aira, seisten Pirkon vieressä, teki itse karjalanpiirakoita.
Katso, äiti! Tässä voi olla onni, ehkä sinullekin tulee! Aira hymyili.
Aleksi saapui pian myös.
Hän nuuhkaisi ilmaan pöydän ääressä onnellisena.
Nyt joka viikonloppu tehdään piirakoita ja paistetaan lettuja, kaikki yhdessä! Kotiruoka on parasta! Pirkko julisti.
Ei kai siinä ole järkeä? Kaikki voi ostaa valmiina! Lidia protestoi, joka ei pitänyt ruuanlaitosta.
Hän osti enimmäkseen valmisruokaa ja pakasteita. Perheellä ei ollut paljon mielipiteitä tähän asti.
Ei, äiti. Me tehdään itse! En ole koskaan syönyt näin hyviä piirakoita! Kosti sanoi.
Sen jälkeen Pirkko otti rullaa, kiinnitti sen tuolin jalkoihin ja näytti Airalle, miten maalla hypittiin kumirullaa.
Miksi ette hyppää? hän ihmetteli.
No, kenellä! Menevät uloskin, niin kännykkä kädessä! Nuori sukupolvi! Aleksi huokaisi.
Ei ole hyvä asia. Pitää jutella kasvotusten! Kännykät ovat tarpeellisia, mutta pitää osata käyttää soittaa tai lähettää, kun tarvitsee. Siinä se! Pirkko totesi.
Iltaisin hän neuloi, Mandariini asettui lepotuoliin.
Äiti, tule! Aira pyysi Lidiaa mukaansa.
Lidia tuli eteiseen ja kurkkasi kylpyhuoneeseen.
Pirkko silitti pesukonetta ja sanoi:
Onnea sinulle, pesukone! Palvele meitä pitkään, rakas!
Pirkko, mitä oikein teet? Lidia kuiskasi, mietti, onko täti sekoamassa.
No mutta, nyt on 8. maaliskuuta. Pesukonehan on tyttökone, halusin toivottaa onnea! Pirkko nauroi.
Mutta sehän on eloton laite, tätikulta! Lidia puuskahti.
Kaikki koneet ymmärtävät, älä sano niin. Maalla Vesa runttasi traktoria pehmeästi, ja pääsi siitä irti. Kyllä niilläkin on henki. Kylän Kalle antaa autolleen ohjeet ja kutsuu sitä Petronellaksi. Te ette ymmärrä, kuinka onnellisia olette! Me ennen pyykättiin käsin paljon. Käveltiin joelle huuhtomaan. Nyt teillä on mikä kone vaan, ja silti kuljette totisina! Kännykätkin, jos käytätte järkevästi! Aina tiedät, missä lapsi on. Pesukone hoitaa pyykit itsestään. Mikrouuni, lämmittää hetkessä Pirkko iloitsi kuin lapsi katsellen ympärilleen.
Hän alkoi hakea lapsia koulusta.
Eräänä päivänä Kosti sai vaikeuksia luokassa. Hän ei kertonut äidilleen eikä isälleen, mutta itki kotona nurkassa. Pirkko astui sisään, Kosti kertoi kaiken ei edes tajunnut miten. Seuraavana aamuna hän ei mennyt kahdelle ekalle tunnille. Kotona oli hiljaista. Ei Pirkkoa.
Varmaan meni kävelylle, ajatteli Kosti.
Kun Kosti saapui koululle, hän luuli kuulevansa tutun äänen. Kurkkasi luokkaan. Opettaja istui tuolilla, hiljaa. Taulun edessä Pirkko. Hän kertoi innokkaasti jotakin.
Voi ei! Miksi Pirkko tuli! Nyt kaikki nauravat! Kosti painautui ovea vasten.
Mutta yksikään ei nauranut. Tunnin jälkeen luokkakaverit kerääntyivät Pirkon ympärille. Kosti pujahti sisään.
Pieti, luokan kovin poika, hymyili:
Moi, miksi olit myöhässä? Hei, sun mummo on mahtava! Hän kertoi meille vaikka mitä. Harmi, ettei mulla ole mummoa. Ikävöin häntä Huomenna sun täti vie meidät puistoon, lupasi opettaa kasveista ja eläimistä! Pirkko juttelee niin mielenkiintoisesti! Opettaja antoi hänen kertoa, Pieti sanoi.
Joo Hän on sellainen! Kosti nauroi ja juoksi halaamaan Pirkkoa.
Lidia itki illalla. Hän oli niin väsynyt. Täti Pirkko ilmestyi viereen.
Älä itke, kultaseni. Kaikki on kohdallaan. Miksi itket niin?
Olen kyllästynyt! Teen töitä koko ajan, elämä jää näkemättä. Aleksi on kuin nössö. Toisilla on vahvoja miehiä. Minä olen kuin harmaa massaa. Nykyään tällaisia ei arvosteta, Lidia valitti Pirkon olkaa vasten.
Pirkko antoi hänen itkeä, kaatoi teetä.
Pirkko kertoi, miten oli menettänyt lapsensa yksi toisensa jälkeen, miehensäkin varhain. Sairastanut vakavasti ja selvinnyt, vaikka oli melkein kuihtunut.
Mitä muotia ihmisissä muka on? Jumala loi jokaisen omalla tavallaan. Toiset ovat hoikkia, toiset pyöreitä. Myös makuja on erilaisia, Lidia. Ennen arvostettiin muodokkaita naisia! Sinä olet kaunis, hiukset kihartuvat luonnostaan, silmät suuret, siniset kuin meidän suvussa. Ja sulla on hyvä vartalo. Arvosta sitä, mitä sinulla on. Monella ei ole ollenkaan perhettä. Aleksi on rakastava ja tekee kaiken perheen eteen. Lapset ovat ilon lähde! Kaikki muu järjestyy kyllä! Pirkko sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.
Lidiaa ei enää itkettänyt. Hän tajusi, että täti oli oikeassa. Kaikki on juuri niin, kuin pitää.
Vihdoin Lidia odotti Aleksia kotiin hänellä oli lomaa. Aleksi ei tullut.
Lapset! Onko isä soittanut? Missä hän on? Lidia kysyi.
Kosti hääräsi keittiössä, piirtelemässä taikinassa. Lidia näki, että Kosti oli innostunut kokkailuun ja osasi jo heittää letut ilmaan.
Aira rakensi tuoleista ja peittoista taloa, lelut asettelivat siellä.
Kännykät olivat hyllyllä. Lapsetkin käyttivät niitä enää vastatakseen puheluihin.
Lidia soitti Aleksille, mutta kuuli vain: Tilaaja ei ole tavoitettavissa juuri nyt.
Silloin Lidia panikoi. Missä on Pirkko? Eikö kuulu tapojen tuttua tömistelyä, rauhallista ääntä. Hän kiirehti Pirkon huoneeseen. Mandariini venytteli sängyssä.
Kosti! Aira! Missä Pirkko? Lidia huudahti.
Lapset tulivat juosten.
Oltiin koulusta hänen kanssaan, sitten hän lähti jonnekin, Aira kuiskasi.
Koska? Aira, milloin? Lidia huusi, Aira nyökkäsi ja alkoi itkeä.
Voi hyvänen aika! Ostettiin hänellekin puhelin, mutta ei ottanut sitä mukaan. Hän on jo vanha! Lidia istui voimattomana tuolille.
Kosti riensi pukeutumaan.
Mihin menee? Lidia juoksi perään.
Etsimään! Äiti, me ei jakseta ilman häntä! ja Kosti juoksi alas portaita.
Aira pisti kengät jalkaan ja seurasi veljeä.
Lidia, vaatteita päälle vetäen, lähti mukaan.
Lapset seisoivat eteisessä onnellisina.
Mitä nyt? Lidia kysyi.
He osoittivat vasemmalle.
Sieltä, makihatussaan, asteli Pirkko, kävelyttäen Aleksia käsikynkässä.
Tätikulta! Säikähdytit! Ei saa noin, monta tuntia pois kotoa! Missä olitte? Lidia rutisti Aleksin olkapäätä.
Olimme sulkemassa sitä teidän mikä se nyt on… vuotokohta, Pirkko sanoi.
Mitä? Miten? Lidia hämmästeli.
Haluttiin yllättää! Pirkko on pelastanut meidät, Aleksi nauroi.
Täti Mistä rahat tähän? Ei olisi tarvinnut, Lidia aloitti.
Mitä tarkoitat mistä? Ensinnäkin, säästin. Eläkkeeni on hyvä. Olin omavarainen, en juuri kuluttanut. Munat, maito, oma leipä. Toiseksi, myin taloni. Mihinpä niitä rahaa? En vie hautaan. Halusin jättää ne teille, mutta parempi antaa heti kun on tarve, Pirkko sanoi suoraan.
Lidia vaikeni. Nyt voisi tehdä vain yhtä työtä. Ja Aleksi myös. Enemmän aikaa perheelle. Kuinka ihanaa!
Huomenna mennään mökkiä katsomaan! Aleksin kanssa jo valittiin talo! Pirkko jatkoi.
Oma mökki! Jes! Mökkielämää! Ja täti lupasit näyttää meille tulikärpäsiä, opettaa punomaan koreja, ja tekemään kukkaseikkailuja lasin alle, joita sitten kaivetaan! lapset rutistivat Pirkkoa.
Kaikki yhdessä, halaten, he kävelivät kotiin.
Hetken Lidia jäi oven pieleen.
Ja katse pilviä kohti kohottaen kuiskasi:
Kiitos. Kiitos sinulle, täti Pirkko!
