Tätä yötä en unohda koskaan. Heräsin siihen, että ovikello pärisi keskellä yötä. Vieressäni Elina, vaimoni, hätkähti hereille. Silitin häntä rauhoitellen ja sanoin hiljaa:
Kulta, jatka nukkumista. Minä käyn katsomassa, kuka siellä on.
Kävelin hiljaa ovelle ja kuiskasin varovaisesti:
Kuka siellä on näin myöhään?
Oven takana seisoi tätini, Aino, suuri matkalaukku käsissään. Hänen miehensä Pekka seisoi takana hieman ahdistuneen oloisena.
Rakas kummipoikani! huudahti Aino. Etkö ole iloinen nähdessäsi minut? Tule nyt, anna tädillesi oikein iso halaus! Hän kietoi minut syleilyynsä niin, että hyvä etten tukehtunut.
“No niin, hyvästit rauhalle” mietin katkeransuloisesti kantaessani Ainon painavaa laukkua eteiseen.
Loppuyö oli yhtä härdelliä. Aino ei halunnut nukkua sohvalla hänen mielestään se oli liian kova. Sitten hän sanoi, että ehkä Petri, siis minä, osaisin pedata hänelle paremmin.
Elina oli täysin sanaton koko yön. Vain tunnin vierailunsa jälkeen Aino oli jo ehtinyt kääntää koko asunnon ylösalaisin. Lopulta kaikki menivät nukkumaan: Aino ja Pekka pääsivät parisänkyyn, ja me Elinan kanssa jouduimme ahtaalle sohvalle.
Aamulla Elina, hermostuneena, laittoi minulle kahvin ja voileivät eteeni.
Kuinka kauan luulet heidän olevan täällä? hän kuiskasi.
En tiedä Kysyn tänään kun tulen töistä.
Elina huokaili epätoivoissaan, kun makuuhuoneesta kuului raskasta kuorsausta.
Petri, minua melkein pelottaa, mikset tule kotiin vähän aiemmin tänään?
Yritän, sanoin, ja lähdin ovesta.
Kotiin palatessani pöytä oli katettu hienosti ja Aino huikkasi keittiöstä:
Tule pöytään, Petri! Juhlistetaan sukutapaamista!
Elina supatti minulle:
Olen niin helpottunut, että tulit!
Istahdimme kaikki pöytään.
No, Aino-täti, oletko viihtynyt jo kauan täällä? kysyin varovaisesti.
Ai että, alkaako jo häätö? Etkö muka meitä tänne halua? Aino mutisi Pekalle ja tirskahti.
Täti, mitä puhut? Voitte olla täällä juuri niin kauan kuin haluatte! olin ihan ymmälläni.
No meillä on suunnitelma, Petri. Myimme jo meidän kerrostalokaksion. Olette ainoa perhe, joka meille on jäänyt. Tuskin nyt kadulle heitätteeihän? Jaksatko kestää, mitä aikaa meillä vielä on? hän sanoi vetistelemällä ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
Jähmetyin paikalleni. Elina nousi pöydästä kyyneleet silmissä ja katosi käytävään. Hiljaisuus laskeutui.
Pekka söi rauhassa viimeiset perunasalaatit lautaseltaan.
Aina vain syöt… etkö voisi edes jotain sanoa? Aino tiuskaisi. Minä päätän kaiken meillä tuossa vain nyökkäilee. Mitä mies semmoinen on? Petri, oletko sinä onnellinen?
Saa teidät jäädä niin kauaksi kuin haluatte, sanoin mekaanisesti, samalla kun kuulin Elinan itkenevän eteisen toisella puolella.
Nyt söin ilman makua. Aino ja Pekka söivät sellaista vauhtia, että vain naksuminen kuului.
Kun ruoka oli kadonnut, Aino nojautui tuoliinsa ja sanoi:
Olinpa minä ovela, Petri. Tulin vain sairaalakontrolliin kolme päivää ollaan täällä. Hyvin pärjäsit, vaikkei näkynytkään, kuinka säikähdit. Muista, olet ainoa perijämme kun aika jättää, saat meidän asunnon.
Tällaisen helpotuksen tuntenut en ollut ikinä. Sanoin iloisesti:
Elä sinä, täti, sata vuotta vielä! Ne päivät, kun Aino ja Pekka majailivat meillä, Elina muuttui jatkuvasti nyyhkiväksi, koska mikään ei kelvannut: keitto liian vetistä, pihvi liian kovaa, lakanoita pesty väärin eikä lattia puhdasta niin kuin pitäisi.
Läksiäishetkellä Aino kuiskasi minulle:
Miksi menit naimisiin noin itkuherkän kanssa? Onko hän raskaana tahi jotain? Kyynelehtii koko ajan.
Kun ovi viimein sulkeutui heidän jälkeensä, Elina alkoi tanssia ilosta:
Ehkä he eivät enää tule! hän sanoi toiveikkaasti.
No, tiedä häntä. Ainolla taisi olla ihan kivaa täällä.
En kestä enää! Elina ähkäisi.
Ovikello soi taas kovaa ja pitkään.
Nytkö taas? minä säpsähdin. Ai se oli vain herätyskello! Hymyilin edessä oli sentään hyvä päivä.
