TURHA ÄITI
Mikko, istu alas! Meidän pitää puhua heti! vaimoni asteli pöydän ääreen ja hänen ilmeensä oli päättäväinen.
Istuimme yhdessä alas. Sanni pyyhki kosteita silmiään nenäliinalla:
– En tiedä mitä tehdä äidin kanssa. Hän tuskin enää kävelee. Tänä talvena hän ei kyllä pärjää mökissään, se talokin on jo rapistunut ja hajoamisen partaalla.
– No, mitä sinä ehdotat?
– Sanoinkin jo, etten tiedä.
– Sanni, sinä aina odotat minulta jotain ratkaisua, mutta kyseessä on sinun äitisi ja sinun pitää tehdä päätös.
– Mikko, emmehän me voi ottaa äitiä tänne. Meillä on kaksio ja kaksi poikaa, kohta täysi-ikäisiä. Mihin me edes majoittaisimme äidin? – Kuulin jo Sannista, että hän oli tehnyt jonkin päätöksen äitinsä suhteen ja yritti nyt lähinnä saada minut vain hyväksymään sen. Meillä kaupungissa on vanhainkoti, jossa saa hoivaa, se vain maksaa.
– Sanni, haluatko sinä viedä oman äitisi vanhainkotiin?
– Ei meillä ole vaihtoehtoja. Sanotaan, ettei siellä ole ollenkaan huono olla.
– Mutta kuten sanoit, siitä pitää maksaa, – mies naurahti kuivasti. – Paljonko?
– Kahdeksankymmentä euroa päivä. Jos maksaa koko kuukauden, se on 2400 euroa. Saavat hoitoa ja lääkkeitä. Ei tuo meille mikään pikku raha ole, mutta eiköhän siitä selviä.
– Sanni, onpa tämä vähän julmaa. Äiti on tuonut meille aina hillot ja suolakurkut, ja lapsille tuliaiset. Kaikki on tehnyt sydämestään, ja nyt me lähetetään hänet hoitokotiin.
– Mikko, etkö luule, ettei minulla ole paha mieli? Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa.
– Voi että, mies huokaisi raskaasti. Onko mitään muuta keinoa?
– Mietin, että jos myisi sen mökin. Äiti siirsi sen minun nimelleni. Mutta kuka sen nyt ostaisi, kun talvi painaa päälle ja se kohta hajoaa?
– Oletko jutellut äitisi kanssa?
– En vielä. Lauantaina mennään auttamaan kasvimaalla, sitten puhutaan tästä.
– Mä hoidan kasvimaat poikien kanssa, Mikko sanoi päätään pudistellen. Mutta sinä puhut hoitokodista, minä en osallistu siihen keskusteluun.
– Mikko, äiti voisi asua siellä kevääseen, ja jos ei viihdy, mietitään sitten muuta.
– Ei, Sanni, tuntuu, että jos nyt viet äitisi sinne, hän jää sinne loppuiäkseen. Tämä kaikki tuntuu niin ikävältä.
***
Lidia-Maija oli ollut viikon verran vanhainkodissa. Hän ymmärsi, ettei tyttärellä ollut muita vaihtoehtoja. Kävely oli jo todella vaikeaa, ja kotona yksin ei pärjäisi enää hän oli jo lähellä kahdeksankymmentä.
Mutta ei hän tällaista vanhuutta ollut toivonut. Olisi halunnut viettää viimeiset vuodet rakkaiden kanssa, mutta kuka nyt tarvitsee vanhaa ja sairasta ihmistä.
Sisar Hanna tuli huoneeseen:
– Lidia-Maija, sinulle tuli lapsenlapset käymään.
Iso hymy levisi mummun kasvoille kun pojat astuivat sisään. Nuorempikin, Sampo, oli jo häntä pidempi, ja Lauri vielä päätä pidempi.
– Hei mummu! Miten täällä menee?
– Hyvin, ruoka on täällä ihan maistuvaa. Hoitajat auttavat meitä, Lidia alkoi heti touhuilla. No istukaa nyt pöytään!
– Me ei voida olla kauaa. Tuotiin sulle ruokaa ja lämpimiä vaatteita.
– Kiitos! Ja heti hän kysyi: Kuinka koulussa menee?
– Ihan hyvin, vastasivat pojat lähes yhteen ääneen.
– Opiskelkaa nyt ahkerasti! Lauri, sulla on viimeinen vuosi. Mietitkö jo jatkoa?
– Ajattelin mennä yliopistoon.
– Missäs vanhempanne ovat? Lähettivät teidät, mutta eivät itse tulleet?
– Isä meni sinne sun mökille.
– Voi, hänelle pitää kyllä sanoa, että nostaa kaikki porkkanat, kohta tulee jo pakkasta, mummu huokaili. Ja kaalit myös, ne ovat jo isoja.
– Soitan sille nyt!
Sampo otti esiin puhelimen ja näppäili numeron:
– Isä, mummu käskee nostaa porkkanat ja leikata kaalit.
– Hyvä, isän ääni kuului luurista.
– Anna tänne! mummu nappasi puhelimen ja alkoi antaa ohjeita vävylleen. Mikko, kun nostat porkkanat, anna niiden kuivua ulkona pari päivää ennen kuin viet kellariin. Kaalit voit laittaa heti sinne, ja laita ne hiekkaan kanto alaspäin. Porkkanoista isot säilytä ja pienemmät voit ottaa itselle!
– Kyllä, äiti, älä huolehdi!
– Mikko, muista etsiä mun Misu ja ruoki sitä! Se on nyt ihan yksin.
– Tottakai, hoidan.
– No niin, tässä puhelin takaisin.
– Mummu, meidän täytyy nyt mennä. Lauri nousi pöydästä.
– Odottakaa! mummu kaivoi lompakon esiin. Tässä teille kummallekin sata euroa, ostakaa itsellenne jotain.
– Mutta entä sinä…
– Ottakaa, täällä en rahaa tarvitse.
– Kiitos, mummu!
Pojat lähtivät, ja Lidia jäi pitkäksi aikaa ikkunaan katsomaan heidän peräänsä.
***
Mikko pysäköi vanhan Saabinsa kotitalon eteen. Naapuritalon päädystä pysäköi samoin Jari Fordin kanssa. Kun hän huomasi Mikon kantavan porkkanaa ja kaalia, kysyi:
– Taimailta tulossa?
– Tavallaan, vaimon äidin mökiltä.
– Me ollaan vaimon kanssa katsottu mökkiä, kun lapset on muuttaneet omilleen. Pieni talo tai kesämökki olisi hyvä.
– Kuule Jari, Mikko pohti hetken. Teillä on kuitenkin neljän huoneen asunto?
– On joo, tokassa kerroksessa.
– Vaihtaisitko meidän kaksioon, joka on samalla kerroksella? Kaupan päälle saat mummon mökin kasvimaalla. Anoppi kun vanheni, ei enää jaksa hoitaa.
– No olisihan tuo aika hyvä diili. Täytyy katsoa!
– Juttele kotona ja tulkaa käymään illalla.
– Sovitaan niin!
***
Mikko kävi suihkussa, söi ja rojahti sänkyyn. Sanni alkoi laittaa iltaruokaa pojatkin tulisivat kohta, nuorempi urheiluharjoituksista ja vanhempi… no, se on rakastunut.
“Jo olikin aika, seitsemäntoista vuotta jo… Kunhan pysyy järjissään. Nuorempaa ei tahdo saada kotiin ollenkaan, ulkona viihtyy koko päivän…”
Ovikello soi. Sanni pyyhki käsiään ja kiirehti ovelle. Naapurit olivat ovensuussa.
– Sanni, tullaan kylään!
– Tervetuloa! Vika, onko sattunut jotain?
– Eikö miehesi kertonut mitään?
– Ei, Sanni oli yllättynyt.
– Meidän miehet kaavailevat asunnonvaihtoa.
– Mitä? Sanni hätkähti ja pyysi heidät sisään. Siis astukaa peremmälle!
Sanni juoksi olohuoneeseen, tönäisi sohvalla torkkuvaa miestä:
– Mikko, herää! Vieraita tuli!
Mies pomppasi ylös ja kiiruhti kylpyhuoneeseen:
– Hetkinen, tulen pian!
Vika katseli asuntoa arvioivasti.
– Voisiko joku nyt kertoa: mistä oikein on kyse?
– Sanni, meidän miehet suunnittelevat vaihtaa teidän kaksion ja äitisi mökin meidän neljän huoneen asuntoon, Vika pyöritteli silmiään. Onpa teillä viihtyisä koti.
Mikko palasi huoneeseen ja Sanni juoksi hänen luokseen:
– Mihin sinä nyt menit lupautumaan?
– Jos päästään sopuun, muutetaan isompaan ja otetaan äitisi luoksemme.
Sanni jäi pohtimaan, hymynkare huulillaan:
– No? Otetaanpa teetä ja mennään sitten katsomaan teidän asuntoa.
– Laitapa Sanni jotain kunnon tarjottavaa. Mikko naurahti.
***
Sinä yönä Mikko ja Sanni eivät saaneet unta. He puhuivat, suunnittelivat, miettivät miten uudessa kodissa kaikki järjestyisi. Lähinnä Sanni mietti ääneen, kunnes Mikko alkoi jo torkahtaa.
– Nukahdatko jo? Sanni tönäisi kylkeen.
– Älä vielä kerro äidille mitään, hän vain hermostuu suotta. Katsotaan, kun kaikki on varmaa.
***
Sateisena syysaamuna Lidia-Maija istui vanhainkodin huoneessaan ja katseli ulos ankeaan harmauteen. Tunnelma oli apea, ja ajatukset tuntuivat samalta:
“Jo kolme viikkoa täällä. Lapset tätä menoa unohtavat minut. Turha äiti minä olen. Lapsenlapset kävivät kerran, sitten ei mitään. Tytär on soittanut kahdesti.
Ensin kertoi, että myi tai vaihtoi mökin ja kuulosti hyvin onnelliselta. No, hyvä jos nyt edes hoitokotiin saa maksettua, 2400 euroa kuussa ei ole mikään pieni raha. Eikä mulla ole enää paluupaikkaa.
Toisella kertaa sanoi, että kiireitä on, tulevat kun ehtivät. Aina nuorilla on kiire… Tänään on lauantai, ehkä he tänään ehtivät. Enpäs ole koskaan saanut puhelinta, ja en mä sellaisen kanssa osaisikaan mitään.”
Lidia istui ja mietti, mieli hämärillä. Yhtäkkiä tuttu auto pysähtyi portille:
“No vihdoinkin, eivät unohtaneet! mutta hetken päästä ilo hiipui vähän. Mutta Mikko on yksin, eikä ole kasseja mukana. Oliko sattunut jotain?”
Tiukasti Lidia tuijotti ovea. Lopulta se avautui. Mikko astui sisään ja hymyili:
– Hei äiti!
– Hei Mikko. Mitä nyt tapahtuu?
– Laita tavarasi valmiiksi! Mikko hymyili. Lähdet kotiin.
– Mihin kotiin? Kylään vai?
– Ei, nyt muutat meille ihan oikeasti. Pakkaa kaikki.
– Voisitko selittää?
– Lapsenlapset halusivat pitää yllärin. Sanoivat: Mummulle tulee yllätys.
Lidia alkoi nopeasti keräillä tavaroitaan, tunsi että nyt oli uusi käänne elämässä. Silloin huonetoveri, josta oli tullut ystävä, palasi omaan sänkyynsä.
– Lidia, minne sinä lähdet?
– Valma, vävypoika hakee minut meille asumaan, hän sanoi onnellisena. Sanoi että nyt en enää palaa tänne!
– Voi kuinka olet onnekas! Minusta tuntuu, että minun lapset unohtivat minut tänne loppuiäksi.
– Kyllä sinutkin haetaan vielä. On nuorille vaikeaa meidän vanhojen kanssa.
***
Lidia katseli auton ikkunasta, kun Mikko kuskasi häntä kohti uutta kotia. Ajatukset olivat raskaita:
“Miksi he hakivat minut? Heillä on vain kaksi huonetta, ja jo muutenkin ahdasta. Mihin he minut oikein laittavat? Olenko vain tiellä, häiritsen yölläkin nukkumista. Kuitenkin minut lopulta palautetaan hoitokotiin.”
He pääsivät Mikon talolle. Hän jätti auton tuttuun paikkaan. Auttoi anoppinsa ulos ja lähti kävelemään mutta väärään rappuun. Lidia katsoi miestä ihmeissään.
– Tule nyt vaan sisälle!
He nousivat toiseen kerrokseen, ja menivät uuden asunnon ovea kohti. Ovi aukesi ja pojanpojat ryntäsivät vastaan:
– Mummu, tule sisälle! Tämä on nyt meidän koti! Sampo huusi.
Lidia astui asuntoon ja tytär tuli halaamaan:
– Äiti, jatkossa asut meidän kanssa. Tulepa, näytän sinun huoneesi.
Huone oli pieni, mutta viihtyisä: uusi sänky, kaappi ja kukkaikkunalla. Lidia ei meinannut uskoa, että nyt hän saa olla läheistensä kanssa.
Silloin pieni harmaa kissa kiehnäsi hänen jalkaansa ja alkoi kehrätä.
– Misu! Lidia-Maija hihkaisi onnessaan ja purskahti iloon itkuun.
