TARPEETON ÄITI
Petteri, tule istumaan! Meidän täytyy puhua vakavasti, sanoi vaimo ja istahti pöydän ääreen päättäväisen näköisenä. Mies istuutui viereen. Sanna pyyhki vetisiä silmiään nenäliinalla.
En tiedä enää, mitä tehdä äidin kanssa. Hän liikkuu jo vaivoin. Tulevana talvena hän ei varmasti selviä tuossa mökissään, sekin hajoaa minä hetkenä hyvänsä.
Mitä ehdotat?
Sanoinhan, etten tiedä.
Sanna, sinä taas toivot minun hoitavan tämän, mutta kyseessä on sinun äitisi, sinun on päätettävä.
Petteri, me ei voida ottaa häntä meille asumaan. Meillä on kaksio ja kaksi poikaa, jo aikuisen kokoisia kumpikin. Mihin me äidin täällä laitettaisiin? Sannasta näki, että hän oli jo tehnyt jonkinlaisen päätöksen äidistään ja nyt yritti kertoa sen miehelleen mahdollisimman hellävaroin. Meidän kaupungissa on yksityinen vanhainkoti.
Sanna, aiotko viedä äitisi vanhainkotiin?
Ei meillä ole muuta mahdollisuutta. On kuulemma ihan hyvä paikka.
Mutta niin kuin sanoit, se maksaa, mies hymähti epäuskoisesti. Paljonko?
Kahdeksankymmentä euroa päivässä. Jos maksaa kuukaudesta kerralla, se on lähes kaksituhatta neljäsataa euroa kuukaudessa. Siellä huolehditaan hänestä ja lääkäritkin käyvät paikalla. Se on meille iso raha, mutta jotenkin se pitäisi järjestää.
Sanna, tämä kaikki tuntuu pahalta. Äitisi toi meille aina hilloa, säilykkeitä, lapsille tuliaisia ja aina sydämestään. Ja nyt me pistetään hänet vanhainkotiin.
Petteri, luuletko ettei minun sydäntäni särje? Ei meillä ole muuta ratkaisua.
Oh! mies huokaisi raskaasti. Eikö tosiaan ole mitään muuta vaihtoehtoa?
Mietin mökin myymistä. Äiti antoi sen minulle nimissäni, mutta kuka sen nyt ostaisi talven kynnyksellä? Eikä siitä paljon maksettaisi, vanha ja ränsistynyt.
Oletko puhunut äitisi kanssa?
En vielä. Mennään lauantaina, siivotaan hänen puutarhansa ja jutellaan samalla hänen kanssaan.
Minä hoidan poikien kanssa puutarhan mies pudisti päätään mutta keskustelun vanhainkodista saat hoitaa itse.
Petteri, katsotaan keväällä sitten jos hän ei viihdy siellä. Ehkä silloin keksimme jotain muuta.
Ei, Sanna, minusta jos me nyt viedään hänet sinne, se on sitten lopullista. Tämä tuntuu väärältä.
***
Lidija Karjalainen oli ollut vanhainkodissa viikon. Hän ymmärsi, että tyttärellä ei ollut vaihtoehtoja, hänhän ei enää kunnolla liikkunut ja kahdeksaskymmenes ikävuosi jo lähestyi. Mutta ei hän tällaisesta vanhuudesta ollut haaveillut. Hän olisi halunnut elää elämänsä viimeiset vuodet läheistensä parissa, mutta kenelle enää sairas mummo on tärkeä.
Sisään astui hoitaja:
Lidija, sinulle on tullut lapsenlapset kylään.
Isoäidin kasvot kirkastuivat kun pojat astuivat sisään. Nuorempikin, Sami, oli häntä pidempi, ja Matias taas oli jo pään mitan mummon yläpuolella.
Hei mummo! Miten sinulla menee täällä?
Ihan hyvin, täällä ruoka on maittavaa. Hoitajatkin ovat ystävällisiä, hän touhusi tuttuun tapaan. Käykää istumaan pöydän ääreen!
Emme kauaa ehdi olla, tässä toimme sinulle vähän ruokaa ja lämpimiä vaatteita.
Kiitos! mummo kysyi heti perään: Miten koulussa menee?
Ihan tavallisesti, pojat vastasivat lähes kuorossa.
Mutta yrittäkää opiskella kunnolla! Matias, sinulla on viimeinen vuosi jäljellä. Mihin aiot hakea sitten?
Ajattelin hakea yliopistoon.
Missä vanhempanne ovat? Lähettivätkö teidät, eivätkä itse tulleet?
Isä meni sinne mökille.
Voi, pitäisi muistuttaa häntä, että nostaa porkkanat maasta ennen kuin tulee pakkasta, mummo hätäili. Ja kaalit ovat valmiita, nekin voisi kerätä.
Soitan heti!
Sami otti kännykän ja soitti:
Isä, mummo käskee nostaa porkkanat ja leikata kaalit.
Selvä, isän ääni vastasi.
Anna puhelin! mummo tarttui puhelimeen ja alkoi antaa ohjeita. Petteri, nosta porkkanat, anna niiden kuivua kolme päivää ennen kuin laitat kellariin. Kaalit leikkaat kannan kanssa ja laitat hiekkalaatikkoon juuret alaspäin. Isoimmat porkkanat kellariin, pienemmät voit ottaa itsellesi.
Hyvä on, hyvää mieltä mummo!
Petteri, muista myös etsiä minun Unto-kissani ja ruokkia se! Se on ihan yksin parka.
Kyllä minä hoidan.
No niin! mummo antoi puhelimen takaisin.
Mummo, meidän pitää lähteä nyt, vanhempi poika nousi pöydästä.
Odottakaa! mummo avasi lompakkonsa. Tässä on kummallekin satanen, ostakaa itsellenne jotain kivaa.
Mutta sinä…
Ottakaa nyt, minulla ei täällä rahalle ole käyttöä.
Kiitos, mummo!
He lähtivät, ja Lidija jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen katsomaan heidän jälkeensä.
***
Petteri jätti vanhan Toyotansa kotitalonsa edustalle. Viereen parkkeerasi naapurin Matti Skoda. Huomatessaan Petterin käsissä porkkana- ja kaalipussit, Matti kysyi:
Tulisiko mökiltä?
Tavallaan, appiukon vanhasta mökistä.
Me olemme vaimon kanssa myös miettineet, että ostetaan pieni mökki tai talo tästä läheltä, lapsetkin ovat jo muuttaneet omilleen.
Kuule Matti! Petteri aloitti mietteliäästi. Teillä on neljän huoneen asunto.
On, toisessa kerroksessa.
Entä jos vaihdettaisiin meidän kaksio myös toisessa kerroksessa ja siihen lisäksi tuo mökki puutarhoineen. Appiukko ei enää jaksa huolehtia siitä.
Oho! Matti raapi päätään. Mielenkiintoinen ajatus. Täytyy miettiä ja katsoa.
Jutelkaa vaimon kanssa ja tulkaa illalla käymään.
Sovittu!
***
Petteri kävi suihkussa, söi ja heittäytyi sänkyyn. Sanna meni keittiöön laittamaan päivällistä; pojat tulisivat pian kotiin nuorempi urheiluharjoituksista, vanhempi… vanhempi oli jo rakastunut.
Aikahan se on, seitsemäntoista. Kunhan ei vain tule isoja ongelmia. Ja nuorempaakaan ei saa millään sisälle, päivät pitkät ulkona…
Ovikello soi. Sanna pyyhki käsiään ja avasi oven. Naapurit tulivat:
Sanna, tulimme käymään!
Tervetuloa! Viivi, mikä teidät toi nyt meille?
Eikö sinun miehesi mitään kertonut?
Ei, Sanna oli ihmeissään.
Miehemme aikovat vaihtaa asuntoja.
Viivi, mitä oikein sanot? Sanna säntäsi hermostuneena. Tulkaa nyt sisään!
Hän juoksi olohuoneeseen ja herätti nukkuvan miehensä:
Petteri, ylös! Meille tuli vieraita.
Petteri nousi ja ryntäsi pesuhuoneeseen.
Olen pian valmis!
Vieras alkoi tarkkaan katsella asuntoa.
Kukaan ei ole vielä kertonut minulle, mitä tämä merkitsee?
Sanna, miehemme haluavat vaihtaa teidän kaksion ja mökin meidän neljän huoneen asuntoon, Viivi totesi. Teillä on kyllä kaunis asunto.
Petteri palasi ja Sanna kääntyi heti hänen puoleensa:
Mikä tämä juttu oikein on?
Jos pääsemme sopimukseen, muutamme heidän neljän huoneen asuntoon ja otamme äitisi meille asumaan.
Sanna jäi mietteliäänä hymyilemään:
No, istutaan ja juodaan teetä, mennään sitten katsomaan teidän asuntoa.
Laita pöytään tänään jotain tavallista juhlavampaa, Petteri naurahti.
***
Sinä yönä Petteri ja Sanna eivät meinanneet saada unta, vaan puhuivat pitkään ja haaveilivat uudesta, isommasta kodista. Enimmäkseen Sanna puhui, kunnes Petteri alkoi nukahtaa.
Nukahditko jo? hän tökkäsi miestään kylkeen.
Sanna, älä vielä kerro mitään äidillesi, muuten hän ei nuku yöllä silmällistäkään. Kun kaikki on valmista, tuodaan hänet meille.
***
Tuona sateisena syysaamuna Lidija Karjalainen katsoi kaihoisasti ulos vanhainkodin ikkunasta. Sää ja ajatukset olivat yhtä harmaita:
Kolmas viikko täällä. Lapset taitavat unohtaa vanhan äitinsä. Lapsenlapset kerran käyneet, eivätkä nekään enää tule. Tytär soitti kahdesti.
Ekalla kerralla kertoi, että mökki vissiin meni joko myydyksi tai vaihtoon, mutta kuulosti todella onnelliselta. No, maksetaanko vanhainkoti edes melkein kaksi ja puolituhatta kuussa ei ole ihan pieni raha. Enhän minä voisi enää edes palata minnekään.
Tokalla kerralla sanoi, että kiirettä on, sitten kun ehtivät, tulevat käymään. Tietenkään nuorilla ei ehdi olemaan aikaa. Tänään on lauantai, ehkä tulevat. Olisipa itselläni puhelin, mutta enhän minä sellaisella osaa toimiakaan.
Niin Lidija istui vielä tunnin pari ajatustensa kanssa. Sitten hän näki vävyn autonsa pysähtyvän portille.
Tulivat sittenkin! ilo ehti hyytyä Mutta miksi Petteri tuli yksin? Eikä ole edes kasseja? Onkohan sattunut jotain?
Lidija tuijotti ovea, joka viimein aukesi. Petteri astui sisään, hymyili:
Hei äiti!
Hei Petteri. Onko jotakin sattunut?
Pakkaa tavarat, ja hymyili leveämmin. Lähdetään kotiin.
Mihin kotiin? Kyläänkö?
Ei, pysyvästi. Ota kaikki tavarasi mukaan!
Miksi puhut noin salaperäisesti?
Lapsenlapset pyysivät, ettei kerrota vielä, koska tämä on sinulle yllätys.
Isoäiti alkoi touhuta, tunsi uuden käänteen elämässään. Silloin palasi huonetoveri, johon hän oli ehtinyt ystävystyä.
Lissu, minne sinä olet lähdössä?
Kati, vävy hakee minut kotiin, Lidija lausui onnea huokuvana. Sanoo, että lopullisesti.
Onpa sinulla tuuria! Minut taitavat jättää tänne loppuiäksi.
Älä huoli Kati, lapset tekevät parhaansa. Meillä vanhoilla joskus vain on vaikeaa.
***
Lidija vilkuili ikkunasta, kun vävy ajoi kotia päin ja ajatukset sinkoilivat levottomasti:
Miksi hän vapaaehtoisesti hakee minut takaisin? Heillä on ennestäänkin ahdasta. Missä minä edes nukun? Olenko vain tiellä ja häiritsen yötkin. Kuitenkin laittavat minut taas takaisin vanhainkotiin.
He ajoivat Petterin talolle. Hän pysäköi auton tuttuun paikkaan, auttoi anopin ulos, nosti hänen tavaransa mutta jatkoivat kulkuaan eri rapulle. Lidija katsoi hämmentyneenä.
Tule vaan!
Toisessa kerroksessa he menivät uuden kodin ovelle. Ovi avautui ja pojat ryntäsivät eteiseen:
Mummo, tule sisään! Tämä on nyt meidän koti! huusi nuorimmainen.
He astuivat sisään. Vastaan tuli tytär, joka rutisti Lidijaa:
Äiti, nyt voit asua meidän kanssamme. Minä näytän sinun huoneesi.
Pieni mutta viehättävä huone, kaunis kaappi ja uusi sänky miltei mahdotonta käsittää, että saisi asua näin lähellä rakkaita.
Silloin joku pieni lämmin kierähti jalkoihin ja alkoi kiehnätä:
Unto! Lidija huudahti ja purskahti onnesta itkuun.
Elämä tuo suurimmat onnensa usein silloin, kun olemme menettäneet toivon kunhan vain emme sulje rakkailtamme sydäntämme.
