Tapasin “ystäväni” työhakuun liittyvällä kurssilla, jossa minun oli vaikea pysyä mukana ja hän auttoi minua paljon – minä olin naimisissa ilman vanhempieni taloudellista tukea, kun taas hän sai kaiken vanhemmiltaan. Hän pääsi heti sisään vaativalle alalle, minä en, eikä hänellä sittenkään ollut aikaa auttaa minua, vaan katosi kuukausiksi. Kun lopulta sain työpaikan kovien aikojen jälkeen, hän tahtoi tavata, mutta perui tapaamisen viime hetkellä ja itse jouduin ongelmiin töissä. Myöhemmin toivuttuani leikkauksesta hän soitti, mutta ei pitänyt yhteyttä, ja myöhemmin halusi tavata vain omaan aikatauluunsa sopien. Kysymyksensä tuntuivat irvailevilta ja vähitellen etäännyin hänestä poistamalla hänet myös somekanavistani. Syntymäpäiväni jälkeen hän soitti ja vaati selitystä, miksi en ollut enää yhteydessä – vastasin, etten ehdi, vaikka hän näkee muiden kanssa kuvia. Nyt ystävyytemme on ohi, ja sattuu huomata, että hän ei koskaan oikeasti välittänyt – hän halusi vain pitää minut lähellään, mutta ei toivonut minun menestyvän häntä enemmän. Tämä kokemus on vaikeuttanut luottamustani ihmisiin ja haaveilen yhä oikeista ystävistä – vaikka se on nykyään kovin hankalaa.

Tutustuin “ystävääni” Saaraan kurssilla, jonka kävin hakeakseni työtä erääseen hyvin arvostettuun paikkaan Helsingissä. Rehellisesti sanottuna osa materiaalista tuntui minulle vaikealta, ja Saara auttoi minua paljon. Aika kului, saimme kurssin päätökseen ja pidimme yhteyttä. Saara sai edelleen taloudellista tukea vanhemmiltaan, mutta itse olin naimisissa, enkä voinut nojata perheeni apuun.

Etsin työtä, ja minulla kävi tuuri, kun ystävä suositteli minua. Hakuprosessi kuitenkin kesti pitkään. Tapasimme Saaran kanssa silloin tällöin, mutta hän perui usein vedoten siihen, että “tuli liian myöhä”. Minullakin oli kiirettä, mutta pidimme masihyvin yhteyttä kunnes molemmat saimme kutsun jättää hakupaperit ja osallistua valintakokeisiin. Tuohon aikaan olin juuri jäänyt työttömäksi ja säästin eurojani muutamaa terveysmenoa varten. Saaralla puolestaan oli vanhemmat, jotka maksoivat kaiken.

Valintakokeissa Saara pääsi heti ensimmäisellä yrittämällä, mutta minä en. Kokeilin vielä kahdesti, tuloksetta. Pyysin häneltä apua opiskeluun, mutta hän oli aina kiireinen. Sitten joulukuussa ja tammikuussa hän katosi kuvioista kokonaan. Minä jatkoin työnhakua, mutta löysin töitä vasta helmikuun puolivälissä se oli vaikeaa aikaa. Kun viimein sain työpaikan, tein vuoroja myös viikonloppuisin.

Helmikuun lopussa Saara otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista maaliskuulle. Epäröin, koska en enää halunnut tavata sen porukan ihmisiä sattui, etten ollut päässyt töihin mutta sovimme kuitenkin tapaamisen, sillä hän oli minulle erityinen ihminen. Tapaamisen oli tarkoitus olla lauantaina, ja minun piti pyytää vapaata työvuorosta. Laitoin Saaralle viestiä perjantai-iltana, mutta hän ei vastannut. Ei lauantainakaan. Emme tavanneet. Sain moitteet esihenkilöltäni poissaolosta, ja Saara ilmestyi vasta maanantaina WhatsApp-viestillä, jossa kertoi perheongelmista.

Suutuin ja lopetin hänen viesteihinsä vastaamisen kolmeksi kuukaudeksi. Sitten jouduin leikkaukseen ja sattumalta hän soitti minulle. Kerroin hänelle, että olin herkillä toipumisen takia, mutta juttelimme kuitenkin hetken. Hän sanoi:
Jos haluat, nuku rauhassa, niin soitan myöhemmin ja kysyn vointiasi.
Hän ei koskaan soittanut.

Kului kaksi kuukautta. Saara ehdotti uutta tapaamista, mutta vain arkisin. Siihen aikaan opiskelin iltapäivisin enkä voinut jäädä pois tunneilta, jotka maksoin omalla rahallani. Aluksi suostuin epävarmasti, mutta lopulta peruin etukäteen.

Tämän jälkeen Saara alkoi soitella ja kysellä vointiani. Tuntui kuitenkin, että hän lähinnä nauroi minulle. Hän tivasi perheeni asioita ja vihjaili jatkuvasti, oliko vanhempani jo eronneet asia, johon en ollut syypää, vaikka hänen vanhempansa olivatkin eronneet. Aloin huomata näitä ikäviä kommentteja ja vedin vähitellen rajaa vastasin lyhyesti tai jopa valehtelin hänelle.

Vähitellen aloin poistaa Saaran sosiaalisen median tileiltäni, ja seuraavan vuoden maaliskuussa poistin viimeisenkin yhteyden. Hän yritti vielä laittaa viestiä, mutta en vastannut. Syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä hän soitti ja tivasi syytä. Hän sanoi yrittäneensä aina auttaa, eikä ymmärrä, miksi toimin näin. Vastasin vain, että minulla ei ole aikaa edes itselleni, mutta kummallista kyllä aikaa silti oli muille ystäville. Sanoin hänelle:
Ole muiden ihmisten kanssa.
Lopuksi hän sanoi, että halusi vain auttaa, eikä enää ota yhteyttä. Rehellisesti sanottuna tämä satutti minua paljon. Nyt minusta tuntuu, että en enää voi luottaa ihmisiin yhtä helposti kuin ennen. Hän halusi, että elämäni sujuu, mutta ei kuitenkaan paremmin kuin hänellä itsellään. Hän ei oikeasti välittänyt minusta, vaikka itse tein paljon hänen eteensä.

Välillä mietin, että ehkä olin hänelle romanttinen kiinnostus, koska hän pilkkasi kumppaniani, halusi kutsua minut ulos ja kommentoi muiden suomalaisten naisten kuvia. Olin rehellinen ja avoin Saaralle ehkä juuri siinä oli virheeni. Kipu syntyy siitä, että hän ei oikeasti välittänyt; hän halusi minut vain pysymään taustalla. Luulin löytäneeni aitoa ystävyyttä ja että olimme samanlaisia, mutta ei se ollutkaan totta. Nyt luottaminen on vaikeaa. Toivoisin uusia hyviä ystäviä elämääni, mutta sen saavuttaminen tuntuu vaikealta.

Elämä kuitenkin opetti: aidon ystävyyden tunnistaa siitä, että molemmat haluavat toisilleen hyvää ilman kateutta tai kilpailua. On tärkeää kuunnella itseään ja arvostaa omaa arvoaan myös silloin, kun ystävyys päättyy.