Olen tapaillut naista pian vuoden, enkä ole koskaan kitsastellut rahojen kanssa hänen tai hänen lapsenlapsensa suhteen. Mutta heti kun pyysin häneltä muutaman piirakan kotiin viemisiksi, löysin yhtäkkiä oman paikkani.
Tarjoilija laski pöydälle muovisen rasiapaketin, johon oli jo pakattu melkein koskematon pala suklaakakkua. Marjatta siirsi laatikon itselleen tyytyväisenä. Istuttiin sivistyneesti kahvilassa Helsingin keskustassa, rauhallinen musiikki soi, ja minun sisällä alkoi hiljaa kyteä ärtymys.
Ollaan oltu yhdessä melkein vuosi. Minä olen viisikymmentäkahdeksan, hän viisikymmentäneljä kumpikin aikuisia, menneitä liittoja takana, aikuiset lapset ja tietenkin lapsenlapset. Minulla poika ja tytär. Marjatalla yksi rakas lapsenlapsi Niilo, kuusivuotias elämän valo, jonka olen tavannut vain pari kertaa ohimennen, mutta josta tiedän enemmän kuin omista kolesterolituloksistani.
Marjatta sujautti rasian laukkuunsa ja hymyili sillä pehmeällä hymyllä, johon kerran haksahdin.
Niilo rakastaa kaikkea suklaista, hän sanoi. Itse olen jo ihan täynnä, ei tee mieli enää ollenkaan. Turha sitä on haaskata, eikö vain?
Nyökkäsin hiljaa, viittasin tarjoilijaa ja maksoin laskun, johon luonnollisesti kuului niin kakku, kahvit kuin hänen katkarapusalaattinsakin. Raha ei ollut ongelma en näe nälkää. Kyse ei ollut summasta, vaan jostain, joka oli huomaamatta muuttunut tavaksi viimeisen puolen vuoden aikana. Olin pitkään teeskennellyt, ettei tässä ollut mitään kummallista, laittanut kaiken mummon rakkauden piikkiin. Aina kun tilaisuus tuli ja melkein aina minun piikkiini Marjatta nappasi kotiinsa kaiken, minkä vain pystyi, hemmotellakseen rakasta lapsenlastaan.
Ensimmäinen varoitusmerkki soi kolme kuukautta sitten, kun mentiin elokuviin uutuusleffaan. Maksoin liput, astuttiin popkornitiskille ja Marjatta pyysi suurimman mahdollisen astian kinuskipopparia ja ison limun.
Ihmettelin, koska hän yleensä tarkkailee syömisiään. Oletin, että hän siksi haluaa vähän herkutella. Istuttiin paikoilleen, valot himmenivät. Otin popkornia käsin, aloin mutustella. Marjatta piti kulhoa tiukasti sylissä kansi päällä, jonka oli varta vasten pyytänyt kassalta, eikä itse syönyt murustakaan.
Mikset syö mitään? kuiskasin. Onhan tuo hyvää.
En oikein jaksa, hän kuiskasi takaisin. Annan Niilolle. Hän yöpyy luonani ja rakastaa leffateatterin poppareita, mutta vanhemmat eivät koskaan osta.
Olin läkähtyä limsaani. Tajusin, että olin siis ostanut popkornit hänen lapsenlapselleen, ihan kuin se olisi ollut itsestään selvää. Hän vaan oli päättänyt niin. Koko näytöksen ajan tunsin oloni oudoksi: popkornikulho vartioinnissa. Leffan jälkeen vein hänet kotiin, Marjatta loisti popkornit kainalossa itse tunsin olevani kotiinkuljetus, joka vielä maksoi annoksesta.
Eikä kyse ollut siitä, etteikö hänellä olisi ollut varaa. Marjatta tienaa hyvin, pukeutuu viimeisen päälle ja ajaa omaa autoa.
Viime lauantaina tuli kuitenkin kunnon isku. Marjatta kutsui minut syömään, lupasi tehdä niitä piirakoita, joista olen kuullut kehut. Menin tietenkin viemisiä mukana: pullo hyvää punaviiniä, hedelmiä ja siivutus lohta halusin laittaa kattauksen kohdilleen. Koko asunto tuoksui leivonnaisilta.
Keittiön pöydällä suuren liinan alla oli iso kulho, jossa oli varmaan kolmekymmentä kaunista, kiiltävää piirakkaa. Istuttiin alas, Marjatta kaatoi teetä ja laittoi muutaman piirakan lautaselle.
Syö pois, Mikko, vielä ovat lämpimiä, hän sanoi lempeästi.
Piirakat maistuivat taivaallisilta. Söin kolme jauhelihalla ja kaksi kaalilla tulin ihan täyteen ja tykkäsin olostani. Jutusteltiin, avattiin viini ja olin rentoutunut: juuri tällaista lämmin koti tuntuu olevan.
Marjatta, sun piirakat on ihan huippua, mainitsin nojaillen tuoliin. Mun lapset tuo tänään lapsenlapset viikonlopuksi. Voinko ottaa muutaman mukaan? Makustelisivatpa jotain oikean mummon tekemää!
Ja tässä kohtaa jotain muuttui.
Marjatta jähmettyi. Vielä äsken lämmin hymy katosi saman tien, katse muuttui kylmäksi eikä kasvoilla ollut enää mitään leikkisää.
Voi Mikko hän sanoi vähän anteeksipyytelevästi mutta tiukalla äänellä. En valitettavasti voi antaa paljoa. Niilo tulee illalla, suurin osa piirakoista on häntä varten.
Marjatta nousi, kurkkasi kulhon alle, kahisi vähän ja laittoi pieneen pussiin uskomatonta mutta totta kolme piirakkaa. Kaksi kaalilla, yhden jauhelihalla.
Tässä, hän ojensi minulle vaatimattoman pussin. Maistat lapsille. Muuten Niilolle ei jäisi iltapalaksi.
Tuijotin noita kolmea piirakkaa ja tunsin, kuinka loukkaus nousi kasvoille. Kulhossa oli vielä vaikka kuinka. Olin juuri tuonut viinin, kalat ja hedelmät pöytään. En ollut koskaan kitsastellut hänen kohdallaan. Mutta nyt piti pihtailla piirakoita omille lapsenlapsilleni?
Kyllähän tuota riittää, yritin vielä, vaikka sisällä kiehui. Ei Niilo noin paljoa kuitenkaan syö. Mun lastenlapsia on kaksi saisivat edes parit.
Marjatta painoi huulensa tiukasti yhteen, peitti kulhon taas liinalla ja sanoi napakasti:
Mikko, laskin täytteet tarkkaan. Lupasin Niilolle piirakoita. Älä ota pahalla, mutta en jaa kaikkea pois. Sait syödä, toivottavasti maistui. Nämä on Niilolle.
Hän puhui kuin olisin jokin ulkopuolinen, joka on tullut pyytämään almua, enkä ihminen, jonka kanssa hän on rakentamassa suhdetta ja joka oli juuri tuonut eväätkin tullessaan.
Miksi hänen arvojärjestyksessään olin lapsenlapsen jälkeen, vaikka olen hänen rinnallaan?
Puolen tunnin päästä lähdin kotiin, vedoten muihin menoihin. Nuo kolme piirakkaa lojui etupenkillä ja niiden tuoksu, joka hetki sitten tuntui kodikkaalta, oli nyt pelkästään vaivaannuttava kuin siinä olisi ollut vain pinnallista lämpöä. Mietin, mitä oikein liikkuu Marjatan päässä, mutta johtopäätökset eivät olleet imartelevia.
Olen aina ajatellut, että terveessä suhteessa kaksi aikuista ovat tärkeimmät toisilleen. Lapset ja lastenlapset ovat toki tärkeitä, mutta vasta meidän jälkeen. Marjatan maailmassa kuitenkin kaiken keskipiste on kuusivuotias poika. Hän on kaikessa ensin. Entä minä? Olinko vain sopiva sponsori, joka hoitaa laskut, kahvilat, elokuvat ja kotiinviemisetkin?
Kun maksan hänen lapsenlapselleen kakut se on itsestään selvää, koska ollaanhan perhettä, vaikkei vuoteen seurustelun jälkeen perheestä voi puhua. Kun pyydän piirakoita omille lastenlapsilleni, vastaus on en voi jakaa kaikkea. Kaikki pyörii hänen lapsenlapsensa ympärillä, minun lapsenlapset saavat kolmella piirakalla pärjätä. Eikä hän edes tajunnut, miten nöyryyttävää oli ojentaa aikuiselle miehelle pieni muovipussi, kun koko kulho jäi piiloon liinan alle.
Kotona lapsenlapset olivat jo tulleet. Tytär purki ostoskassia uupuneena.
Oho, täällä tuoksuu piirakalle!
Kaivoin esiin sen pienen pussin ja tunsin häpeän.
Taatin ystävä Marjatta antoi nämä maistiaisiksi, sanoin välttäen katsekontaktia. Maistakaa.
Piirakat katosivat hetkessä. Tietenkin ne maistuivat.
Saako lisää? kysyi tyttärentyttö, sormiaan nuollen.
Ei ole enempää, kulta, sanoin ja vetäydyin parvekkeelle tupakalle.
Tuijotin alkuiltaan Helsingin ylitse ja mietin: miksi ylipäätään yritän? Miksi olen naisen kanssa, jonka mielestä minun rahat on yhteisiä, kun puhutaan hänen Niilostaan, mutta hänen piirakkansa ovat koskemattomia varastoja? Kysehän ei ole ruoasta. Voin tilata ravintolasta mitä vaan, milloin vain. Kyse on asennoitumisesta.
Hän ei tainnut edes huomata satuttaneensa minua. Illalla soitti pirteänä: Niilo tuli, söi piirakoita ja on niin onnellinen, katsoo Pikku Kakkosta nyt. Kuuntelin hiljaa. Olisi tehnyt mieli sanoa: Minun lastenlapset kysyivät, onko lisää, ja minun piti sanoa, ettei ole. En sanonut mitään.
Oletko sinä ollut tämänkaltaisessa tilanteessa, jossa kaikki hyvä sujuu yhdelle, mutta sinulta odotetaan vain loputonta antamista? Onko tämä vain perinteistä suomalaista pihiyttä, vai olenko minä vaan muuttumassa vanhaksi marisijaksi?
