Olen nyt 33-vuotias, mutta yhä muistan nolostelevin mielin sen, mitä tein aikoinani, kun olin 18-vuotias, melkein 19.
Elämä siihen aikaan oli helppoa opiskelin Helsingin yliopistossa, ja kotonani Espoossa vallitsi rauha ja järjestys.
Emme olleet varakkaita, mutta mitään ei varsinaisesti puuttunut.
Äitini oli lukion matematiikanopettaja ja isäni hammaslääkäri.
Meillä kävi siivooja kerran viikossa, joten minun ei tarvinnut muuta kuin pitää oma huoneeni siistinä ja huolehtia opiskelusta.
Olin pienestä pitäen tottunut siihen ajatukseen, että tärkeintä on saada hyviä arvosanoja, olla kiltti, eikä aiheuttaa huolta.
Ensimmäistä vuotta yliopistossa seurustelin jo yli vuoden Hiljan kanssa.
Hän oli rauhallinen, hyvästä perheestä, opiskeli samaan tapaan, kohtelias ja vanhempani pitivät hänestä.
Kävimme leffassa Tennispalatsissa, söimme jäätelöä meren rannalla, kuljimme kävelyillä Kaivopuistossa.
Kaikki oli ennalta-arvattavaa, vakaata ja tasapainoista.
Silloin en tiennyt, kuinka suuri etuoikeus vakaus todella oli.
Eräänä iltana ystäväni tupareissa tapasin toisenlaisen nuoren miehen Aapon.
Hän ajoi paikalle moottoripyörällä, pukeutui räväkästi, puhui kovalla äänellä, nauroi isoäänisesti.
Aapo ei opiskellut vaan oli Tampereella automekaanikkona.
Hän alkoi saman tien viestitellä minulle, odotteli minua yliopiston ovella, kehui, että olen “liian kiinnostava ollakseni tylsien poikien kanssa”.
Aloin salaa tapailla Aapoa.
Valehtelin Hiljalle, vanhemmilleni ja ystävilleni.
Aapon kanssa kaikki oli villiä moottoripyöräretkiä, oluita Karhupuistossa, musat kovalla ja kaupunkiseikkailuja.
Tunsin olevani elossa, erilainen, ihan kuin kapinallinen.
Muutaman kuukauden päästä Aapo ehdotti minulle muuttoa yhteen.
En osannut erota “hyvästä” poikaystävästäni, koska en tiennyt miten, mutta silti suostuin lähtemään.
Eräänä iltana pakkasin vaatteet kassiini niin ettei vanhempani huomanneet, jätin heille viestin ja lähdin.
Menin Aapon kotiin, jossa hän asui vielä vanhemmillaan.
Silloin alkoi todellisuus.
Pieni kaksio, sotkuinen ja kuuma.
Yliopistolle heräämisen sijaan heräsin tekemään aamupalaa, lakaisemaan lattioita, pesemään kylpyhuonetta ja pyykkiä käsin.
En osannut laittaa muuta kuin riisiä ja paistettua lihaa.
Aapon äiti katsahti minua alta kulmain, jos ruoka oli liian yksinkertaista.
Hänen isänsä valitti kaikesta.
Itkin usein kylpyhuoneessa, tunsin itseni ihan hyödyttömäksi.
Lopetin opinnot, koska minulla ei ollut rahaa matkakorttiin eikä aikaa lukea.
Aapo alkoi muuttua.
Hän joi joka päivä korjaamolla olutta “helteiden takia” ja viikonloppuisin katosi kavereidensa kanssa.
Palasi yöllä humalassa, raivosi, valitti ettei koti ollut tiptop, eikä minusta ollut “oikeaksi naiseksi”.
Sanoi, että olen hemmoteltu ja hyödytön että vanhempani eivät olleet kasvattaneet minusta elämässä pärjäävää.
Tunsin olevani loukussa.
Ei ollut rahaa, koulutusta, eikä paikkaa minne mennä.
Viikot vaihtuivat, ja minä muistin edellisen elämäni.
Oman tytönhuoneen, puhtaan sängyn, opiskeluvihot, äidin, joka huolehti, olinko syönyt, isän, joka kuljetti autolla.
Mietin Hiljaa, jonka olin jättänyt kuinka lempeä, kuinka huolehtiva hän oli.
En ymmärtänyt, miten olin voinut vaihtaa kaiken tuohon elämään.
Eräänä päivänä päätin: nyt riittää.
En sanonut kenellekään mitään.
Minut lähetettiin hakemaan leipää halvasta Alepasta noin puolen tunnin kävelymatkan päähän.
Tiesivät, että minulla kesti aina.
Kävelin pari korttelia, ja sen sijaan että suuntasin Alepaan, nousin bussiin, joka vei minut takaisin Espooseen, vanhempieni luo.
Koko matkan tärisin pelkäsin heidän reaktiotaan.
Kun saavuin, äiti avasi oven ja jäi seisomaan sanattomana hetken.
Sitten hän purskahti itkuun.
Niin minäkin.
Oli kulunut melkein kymmenen kuukautta ilman yhteyttä.
Isä ilmestyi olohuoneesta ja halasi minua ilman sanoja.
Nukuin sinä yönä omassa puhtaassa sängyssä turvallisesti, ilman huutoa ja pelkoa.
En koskaan saanut Hiljaa takaisin.
Hän oli jatkanut eteenpäin.
Mutta sain takaisin vanhempani.
Palasin yliopistoon, palauduin opinnoilleni.
Ymmärsin jotain kipeää: en ollut ollut onneton aiemmin.
Elämäni ei ollut ollut tylsää.
Se oli ollut vakaata.
Minä vain olin ollut se, joka ei silloin osannut arvostaa hyvää ennen kuin näin, miltä huono tuntuu.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
