Tänään on meidän koiramme Viimeisen päivän ilta ja se itkee hiljaa istuessaan edessäni olohuoneessa. Se on sillä sohvalla, jolla se on aina. Periaatteessa sohva on minun, mutta noin yhdeksän vuotta sitten lopetin yrittämästä neuvotella kolmekymmentäkiloinen staffi oikeuksistaan kalusteiden suhteen ja siitä tuli sen valtakunta.
Koiran nimi on Sisu. Annoin sille sen nimen, koska en osannut päästää irti siitä, kuka olin ennen armeijaa vaikka armeija oli jo päästänyt minusta irti. Huomenna aamulla kymmeneltä eläinlääkäri, tohtori Nieminen, tulee kotiin. Aion pitää Sisuani sylissä, kun tämä auttaa sitä nukahtamaan ikiuneen. Sitten se ainoa elävä olento, joka todella pelasti minut, on poissa.
Sisu ei vain saapunut elämääni. Se ilmestyi pahimpana yönäni. Palasin Afganistanista 2014, kaksi keikkaa, kolmekymmentäyksi vuotta. Ulospäin vaikutin ihan tolkun ihmiseltä, mutta sisällä olin romahtanut.
Alkuvuodesta 2015 olin sulkenut itseni muulta maailmalta. Uni ei tullut, ruoka ei maistunut, puheluihin en vastannut. Istuin sillä samalla sohvalla verhot kiinni, valot sammuksissa, yrittäen tukahduttaa muistoja, jotka eivät hiljentyneet.
Perhe yritti. Kaveritkin yritti. Sotilasliiton porukka kävi ovella asti. Hylkäsin heidät kaikki. Sitten yhtenä iltana kuulin takaoven luona raapimista. Se loppui ja alkoi taas uudestaan, välillä taukoja pitäen. Kahden tunnin ajan.
Kun lopulta avasin oven, siellä se seisoi vanha, harmaaturkkinen staffi, laihana, silmissä uupumus, kuin olisi sekin käynyt oman sota-alueensa läpi.
Se marssi epäröimättä sisään, hyppäsi suoraan sohvalle, pyörähti pari kertaa ja rojahti kerälle. Katsoi minua, ihan kuin olisi sanonut: Ei ollutkaan liian aikaisin.
En minä silloin koiraa halunnut. En halunnut oikeastaan mitään. Mutta Sisu ei piitannut siitä, mitä minä halusin. Sillä oli nälkä joten lähdin ostamaan sapuskaa. Sitä piti ulkoiluttaa verhot auki ja ovesta pihalle ensi kertaa pitkään aikaan. Se piti viedä eläinlääkäriin soitin varaten ajan itse.
Sisu ei pelastanut minua jollain sankarillisella tempulla, vaan niillä pienillä, itsepäisillä arjen tarpeillaan. Se päivä jonka olin varannut itselleni, pääsi livahtamaan ohi, koska olin liian kiireinen miettimään, mikä nappula sopisi vanhalle, herkkävatsaiselle staffille.
Siinä on oikeasti parantumisen ydin. Ei mitään ilotulituksia. On vain arkea vastuullisuutta. On koira, joka tarvitsee ilta-ateriansa.
Yhdeksän vuotta tuo iso, lämmin köntys oli mun vierellä. Kolmen asunnon halki, kahden uuden työpaikan, uuden naisystävän, joka hyväksyi meidät molemmat, ja lopulta tyttären syntymän nyt neljä vuotta, ja hän on täysin vakuuttunut siitä, että Sisu on hänen henkilökohtainen henkivartijansa.
Sisu nukkuu meidän sängyn jalkopäässä, seuraa tytärtäni käytävässä kuin partiovuorossa, ja istuu joka ilta sohvalla pää mun polvella, aivan kuin varmistaakseen, etten karkaa mihinkään. Ja mä jään, sen takia.
Kuukausi sitten meille selvisi, että Sisulla on aggressiivinen kasvain, jota ei voi leikata. Viikkoja, ei kuukausia enää. Joten eletään nyt joka hetki eri tavalla. Lyhyet lenkit, paljon herkkuja, pitkät illat sohvalla. Mun käsi sen väsyneellä, leveällä päällä sillä samalla, joka aikoinaan raapi mun ovea ja kieltäytyi luovuttamasta.
Mun tytär antaa sille pehmolelut mukaan päikkäreille, että Sisu ei ole yksin kun se nukkuu. Ne muodostaa hänen ympärilleen linnoituksen, jota se ei liikuttele mihinkään.
Nyt Sisu on väsynyt. Sen näkee silmistä. Samanlaisista silmistä, jotka yhdeksän vuotta sitten päättivät, että mä kannatan pelastaa.
Huomenna mun pitää olla sille vahva. Pitää siitä kiinni, kertoa sille, että se oli paras koira mitä olla voi, kiittää, ja antaa sen levätä.
Se antoi mulle yhdeksän vuotta uskollisuutta, turvaa ja rakkautta vailla ehtoja. Vähintä mitä voin sille antaa, on rauha.
Jos oot joskus rakastanut staffia Jos joku koira on pelastanut sut silloin kun et oikeesti pitänyt itseäsi pelastamisen arvoisena Sä ymmärrät.
Hyvää yötä, Sisu. Mun vanha sotilas. Kiitos, että raavit ovea. Kiitos, että olit nälkäinen. Kiitos, että valitsit mut, vaikka mä en silloin osannut valita edes itseäni. Koitan loppuelämäni olla sen arvoinen.
