Tänään on koirani viimeinen päivä, ja se itkee hiljaa istuessaan edessäni. Se on sohvalla, jolla se aina istuu. Periaatteessa se paikka kuuluisi minulle, mutta noin yhdeksän vuotta sitten luovutin ei kannata riidellä kolmekymmentäkilosen staffin kanssa huonekalujen omistajuudesta. Siitä asti sohva on ollut sen valtakunta.
Sen nimi on Otso. Nimesin sen Otsoksi, koska en itse osannut päästää irti vanhoista armeijamuistoistani vaikka Puolustusvoimat jätti minut mennessään.
Huomenna aamulla kello kymmenen eläinlääkäri, tohtori Korpela, tulee kotiimme. Pidän Otsoa sylissäni, kun hän auttaa sen vaipumaan uneen. Ja sitten se ainoa elävä olento, joka oikeasti pelasti minut, on poissa.
Otso ei vain tupsahtanut elämääni sattumalta. Se tuli luokseni elämäni hirveimpänä yönä.
Palasin Afganistanista vuonna 2014. Kaksi keikkaa. Kolmekymmentäyksi vuotta mittarissa. Ulospäin näytin ehjältä. Sisälläni hajosin.
Alkuvuodesta 2015 olin eristänyt itseni maailmasta. En nukkunut. En juuri syönyt. Puhelimeen en vastannut. Istuin tällä samalla sohvalla verhot visusti kiinni, valot sammuksissa yrittäen tukahduttaa muistoja, jotka eivät antaneet rauhaa.
Perhe yritti. Ystävät yrittivät. Veteraanipalvelut yritti.
Hylkäsin kaikki.
Eräänä iltana kuulin takaoven raapimista. Se loppui, ja alkoi taas. Kerta toisensa jälkeen. Kahden tunnin ajan.
Kun lopulta avasin oven, siinä se seisoi vanha staffi, hoikka, silmissä väsymyksen varjo, kuin sekin olisi kulkenut oman sotansa.
Se ei epäröinyt hetkeäkään.
Se marssi ohitseni kuin olisi aina kuulunut meille, loikkasi sohvalle, kiersi ympäri pari kertaa ja asettui makuulle.
Katsoi minua kuin sanoakseen: “Viimeinkin.”
En ollut koiraa halunnut. En mitään oikeastaan.
Mutta Otsoa ei kiinnostanut, mitä minä luulin haluavani.
Se tarvitsi ruokaa joten kävin kaupassa. Se tarvitsi lenkin avasin verhot ja lähdin ulos kirkkaaseen päivään. Se tarvitsi eläinlääkäriä soitin ja ilmestyin paikalle.
Se ei pelastanut minua yhden suuren hetken huumassa. Se pelasti minut pienillä, sinnikkäillä arkipäivän vaatimuksillaan.
Se päivä, jonka olin itselleni valinnut päätepysäkiksi, meni ohi. Olin liian kiireinen selvittämässä, mikä nappulamerkki sopii parhaiten vanhalle staffille, jonka vatsa on herkkä.
Sillä lailla oikeasti toipuu. Ei ilotulituksilla. Vaan vastuulla. Koiralla, joka odottaa iltaruokaansa.
Yhdeksän vuotta tuo suuri harrastusstaffi istui vierelläni. Kolmen asunnon halki. Kahden työn. Yhden upean suomalaisen naisen, joka otti meidät molemmat sydämeensä.
Ja sitten syntyi tyttäreni, Saana nyt neljävuotias ja varma siitä, että Otso on hänen oma turvamiehensä.
Otso nukkuu sängyn jalkopäässä. Se seuraa Saanaa pitkin käytävää kuin olisi jatkuvasti tarkistuspartiossa.
Ja joka ilta se on tässä sohvalla, pää sylissäni, varmistamassa, ettei maailma pääse minusta ohi.
Ja olenkin tässä. Kiitos Otsolle.
Kuukausi sitten löytyi raju kasvain. Ei operoitavissa. Viikkoja, ei kuukausia aikaa.
Niinpä elämme nyt toisin. Lyhyempiä lenkkejä. Lisää herkkuja. Iltoja sohvalla, käsi painettuna suuren ja väsyneen pään päälle sen pään, joka kerran raapi ovelleni eikä suostunut luovuttamaan.
Saana kantaa Otsolle pehmolelujaan, “ettei sen tarvitse olla yksin päiväunilla”. Otso sallii niiden kerääntyä ympärilleen kuin pehmolinnoitus, eikä liikauta yhtäkään.
Nyt se on väsynyt. Näen sen silmissä. Samoissa silmissä, jotka yhdeksän vuotta sitten näkivät arvoa minussa, kun olin hukassa.
Huomenna minun on oltava rohkea sen puolesta. Pidettävä kiinni. Sanottava, että se on ollut maailman paras koira. Kiitettävä. Ja annettava sen vihdoin levätä.
Otso antoi minulle yhdeksän vuotta uskollisuutta, turvaa ja pyyteetöntä rakkautta. Vähin, mitä voin sille antaa, on rauha.
Jos olet koskaan rakastanut staffia
Jos koira on joskus pelastanut sinut hetkellä, jolloin et uskonut ansaitsevasi pelastumista
Tiedät.
Hyvää yötä, Otso.
Vanha soturini.
Kiitos, että raavit ovelleni.
Kiitos, että kaipasit iltaruokaasi.
Kiitos, että valitsit minut, kun itse en olisi osannut tehdä niin.
Yritän loppuelämäni ajan olla sen arvoinen.
