Tänään haluan jakaa oman tarinani. Minusta tuli äiti hyvin nuorena virheiden ja tuen puutteen vuoksi. Nyt tyttäreni on kolmevuotias, ja vaikka mahdollisuuksia ei ole helppo löytää, olen oppinut selviämään monesta asiasta. On päiviä, jolloin kaikki tuntuu erityisen raskaalta, koska kannan yksin vastuun hänen hyvinvoinnistaan. Hänen isänsä on ollut täysin vastuunsalipasta.
Kirjoitan tätä pää täynnä huolia ja ajatuksia; viime aikoina kaikki tuntuu entistä hankalammalta, enkä tiedä miten jatkaa eteenpäin. Olen emotionaalisesti väsynyt. Joskus motivaatio katoaa, mutta minulla on yksi hyvä syy jatkaa tyttäreni Ilmatar. Haluan antaa hänelle sen rakkauden, jota en koskaan saanut omilta vanhemmiltani.
Isäni jätti minut jo syntymässä. Äitini ei koskaan osoittanut minulle lämpöä, tai ainakaan itse en muista sitä. Hän asetti aina etusijalle uudet puolisonsa ja heidän lapsensa. Jos tarvitsin vaatteita tai kenkiä, minun piti keksiä itse, miten ne hankkisin pyytää en voinut, sillä hän sanoi ettei rahaa ole. Silti puolison lasten syntymäpäiviin hän aina löysi euroja. Omana syntymäpäivänäni hän usein vain unohti koko päivän.
Katsoin sivusta, kuinka he saivat kaiken parhaan, ja pysyin hiljaa jos sanoin jotakin, minut leimattiin kiittämättömäksi. Muistan, kun koulukenkäni hajosivat, sillä olin käyttänyt niitä jo toista vuotta. Liimasin ne salaa, ettei huomattaisi niiden olevan rikki. Äitini näki tämän, mutta ei sanonut sanaakaan. Kolme päivää myöhemmin hän osti uutuuttaan kiiltävät kengät puolisonsa tyttärelle, koska vanhat eivät miellyttäneet.
Monena yönä makasin itkien, miettien, miksei äitini halua minua, vaan aina vain heitä. Lopulta tajusin, että olen hänelle pelkkä taakka ja päätin lähteä pois. Se ei häntä kiinnostanut ei edes yrittänyt etsiä perääni. Jatkoin eteenpäin yksin. Oli vaikeaa ja täynnä puutteita, mutta en luovuttanut.
Noin neljänviiden vuoden kuluttua sain kuulla, että hänen miehensä oli jättänyt hänet nuoremman naisen vuoksi, ja miehen lapset olivat muuttaneet omalle äidilleen. Äitini jäi yksin. Tunsin surua hänen puolestaan, mutten tiennyt, mitä voisin tehdä.
Joskus mietin, pitäisikö olla yhteydessä ja kysyä, miten hänellä menee. Mutta pelkään, että sama torjutuksi tulemisen tunne kummittelee vieläkin välillämme ehkä on parempi jatkaa näin, tietämättä toisistamme. Mitä te neuvoisitte minulle?
