Tämä on Ilarin lapsi…
Tämä uni tapahtui viime yönä Helsingissä, juuri siellä, missä kerrostalot kasvavat harmaata taivasta vasten ja neljännessä kerroksessa asuu Sirkka, nuori eläkeläinen, joka ei ole yksin muttei aivan kaksinakaan. Sirkka heräsi tuttuun aamuunsa havupuiden varjojen tanssiessa lattialla ja tiskialtaan alla lauloi jääkaapin moottori uneliasta sävelmää.
Arkensa oli tasaista kuin Porvoonjoen virtaus: työvuorot yksityisen terveysaseman päivystyksessä, eläkkeen tulo tilille, ystävät, satunnainen matka lastenlasten luo Ouluun ja avunantaminen iäkkäälle äidille, joka asui viidennessä kerroksessa vanhassa hissittömässä talossa.
Tavallinen päivä, hyvä suomalainen sunnuntai. Sirkka soitti aamulla äidilleen ja kysyi, onko lonkka parempi. Jaakopinportaat ylös äidin luo, kaksi pihaa vain, mutta keuhkoissa polttelevat pari askelmaa liikaa. Vielä eilen leivottu ruisleipä jo odotti pöydällä, joten ruuanlaittokin oli lähinnä lämmitettävää.
Sirkka ei pitänyt äitinsä valituksia: polvi kolotti, selkä vihloi. Diagnoosit olivat kiertäneet monta mutkaa lääkäriltä tuntemattomaan kansanparantajaan. Sirkka oli tehnyt elämäntyönsä leikkaussalin sairaanhoitajana, mutta äiti epäili edelleen, ettei tytär lääketiedettä ymmärrä.
Mitä sinä tiedät! Kyllä tuohon muuta tarvitaan, ärisi äiti toisinaan.
Tavallinen päivä. Kauppaankin oli mentävä. Ruisleipä ja Presidentti-kahvia, ajatteli Sirkka laittaessaan roskapussia eteiseen. Hän meikkasi peilin edessä niin kuin suomalainen nainen kuusikymppisenä: vähän poskipunaa, huulipunaa, ja tukka lyhyenä helpon hoidon vuoksi, korvissa hopeiset korvikset. Poskissa lempeä nuoruuden muisto ja silmissä kirkas pilke.
Silloin ovikello soi. Unten kaupungissa ovet eivät pidä salpoja, naapurit tulevat ja menevät, mutta tällä kertaa Sirkka näki ovella hiukan unenomaisesti nuoren naisen suomalaisen, vaalean, letitetty tukka, raidallinen t-paita, pitkä musta neule ja farkut, reppu selässä. Ja käsivarsilla ruskeaan peittoon kääritty vauva.
Tytön silmissä välähti jotakin, hengitys oli syvä, ja askeleessa kiirehtivä paino. Hän ojensi käärön Sirkalle ja sanoi lyhyesti:
Tämä on sinulle!
Kuin sumussa Sirkka otti lapsen syliinsä, huulipuna vielä kädessä. Vauva painoi lämpimänä hänen käsivarsillaan. Sitten: oli vain hiljaisuus porraskäytävässä, ja tyttö juoksi alas portaita. Vielä kuului tytön ääni, joka kaikui rapussa:
Tämä on Ilarin lapsi, minun pitää opiskella…
Ovi paukahti unessa kiinni. Hetkeksi Sirkka jäi seisomaan eteiseen, tuijotti roskapussia ja ajatteli alitajunnassaan: pitäisi muistaa viedä se pois, kun menee äidin luo.
Vieraan tytön muovikassi nojasi oven karmin viereen kuin muisto vieraasta ajatuksesta.
Vasta kun Sirkka heräsi tästä oudosta sumusta, hän huomasi: hänen sylissään nukkuu elävä vauva. Mitä hän sanoikaan? Ilarin lapsi? Kuka Ilari?
Sirkan ainoa poika oli nimeltään Väinö. Hänen perheensä asui Oulussa, oma elämä sipulikerroksittain muistoja täynnä, puolison kuolemasta viisi vuotta ja Helsingissä jäljellä vain Sirkka itse ja tämä hetki, jossa outo lapsi nukkuu hänen sylissään.
Vauva, pieni tyttö, puettuna beigeen trikooasuun ja sammakkotutti suussa, korkeintaan kuukausi vanha. Sirkka hyssytti, vauva hamusi huuliaan ja nukahti uudelleen.
Sirkan käsissä aika toisti vanhoja liikkeitään: hän vaihtoi vaipan, pukeutui lapsen liikkeisiin, yritti ymmärtää, pitäisikö hänen tarttua tähän outoon todellisuuteen vai päästää irti. Mutta kaikki vain kieri päässä: ehkä tyttö palaa, ehkä oven takaa kuuluu anteeksipyyntö, ehkä päivä palaa raiteilleen: roskapussi, äiti, kerma, ruisleipä.
Mutta oven takana oli vain hiljaisuus. Sirkka syötti vauvan, istui sohvalla ja mietti: pitääkö soittaa poliisiin? Jos tämä kuitenkin on Väinön lapsi? Hän pohti sukulaisuutta, haki kasvoista Väinön lasten piirteitä. Mutta mitä jos? Mitä jos?
Puhelin soi; äiti, tietysti.
Missä sinä viivyt? Leipä loppuu! Vai vieläkö katselet televisiota siellä?
Sirkan ääni värähteli. Hän vastasi harhautellen ja äiti torui:
Muista sitten tuoda niitä päärynöitä, niitä hyviä eikä niitä kovia!
Vauva hänen käsivarsillaan vikisi, ja ulkona alkoi sataa unista loskaa. Lopulta Sirkka vaihtoi vaipan ja yritti kehitellä maidonkorviketta pullosta. Hän pohti taas, pitäisikö soittaa numeroon 112 eikö tämä nyt ollut juuri se tapaus, johon viranomaiset on tarkoitettu?
Hän ei soittanut. Sen sijaan hän tuuditti vauvaa, keitti kahvit ja päätti, että odottaa yön yli. Ehkä kaikki selkenisi unessa.
Yö kului niin kuin vain unen Helsinki voi: Sirkka nousi kuulemaan jokaisen tytön ynähdyksen, keitteli maitoa, kun vauvansilmä välähti yössä. Aamulla äiti soitti ja vaati tuoreita leipäviipaleita. Oli mentävä kauppaan, otettava vauva mukaansa. Jollain tapaa olo ei enää ollut yksinäinen.
Vauva sylissä Sirkka jaksoi juuri ja juuri äidin viidenteen kerrokseen ja väitti repäisseensä nilkkansa eikä voinut jäädä hoitamaan, vain hetken lepäsi, sitten palasi takaisin kotiin, missä omituinen päättäväisyys ja koti-ikävä vuorottelivat.
Uuden päivän harmaudessa ovelle koputettiin jälleen; tällä kertaa mukana oli ystävä, Marketta, joka halusi tietää, mitä oikeasti oli tapahtunut. Yhdessä he päättivät selvittää, löytyisikö Ilari talosta. He kiersivät kerroksia, soittivat ovikelloja, mutta löysivät vain jonkun Ilkan, joka oli nuori tietotekniikkaopiskelija ja bloggaaja, eikä tiennyt lastenkantamisesta mitään.
Sirkan poika Väinöä ei tavoitettu, ja hänen miniänsäkin oli kiireiltään tavoittamaton. Lopulta Sirkka soitti uudelleen ja päätti, että ilmoittaa asiasta viranomaisille heti, kun on syöttänyt vauvan ja siivonnut pöydän.
Mutta juuri kun hän oli aikeissa tarttua puhelimeen, ovi kävi jälleen. Oven raosta astui sisään vaalea, uupunut nuori nainen, hiukset tuulessa harallaan ja ilme epätoivoisen hämmentynyt.
Missä hän on? Minne veit hänet? Miksi et kertonut heti? Tyttö melkein itki sanat yhteen pötköön.
Lapsi on täällä, Sirkka vastasi unenomaisesti. Tuolla, sängyllä.
Tyttö purskahti itkuun, kyhjötti matolla ja Sirkka kantoi keittiöön teekupposen ja palan Pandan suklaata. Tyttönimi oli Kyllikki, ja lapsi Elinakertoi, kuinka kaikki oli mennyt solmuun: rakkaus, joka oli jo ohi ennen kuin lapsi syntyi, Ilari, joka katosi, opiskelijaelämä, hämmennys. Väärä rappukäytävä, väärä ovi. Elämänsä ensimmäinen ihme jätetty tuntemattoman naisen syliin, koska toisessa osoitteessa, toisessa unessa, Ilari olisi ehkä ottanut heidät vastaan.
Nyt Kyllikki rapsutti silmiään ja Sirkka halasi häntä ja sanoi: tänne vain, viereiseen huoneeseen, jää yöksi. On täällä tilaa, ja muutenkin, ehkä minäkin olen kaivannut seuraa.
Uni jatkui: seuraavina viikkoina Kyllikki jäi Sirkan luo, kieli palautui arkeen ruisleipää, korvapuustia, vähän Totoro-elokuvaa iltaisin. Kyllikki kävi tentissä, Elina kasvoi, Sirkan äiti sai uuden nuoren ystävän kertoilemaan lääketieteen viimeisiä käänteitä.
Syksyllä tapahtui vielä sekin, että Ilari joka asui toisaalla ja jonka isoäiti tarvitsi apua piikitämisessä sai itselleen uuden hoitajan, ja Elina, unessa edelleen pieni mutta viisas, oppi tarttumaan Sirkkaa pienestä sormesta.
Kaikki päättyi siihen, että Sirkka, makasi Elina sylissään kotisohvalla ja mietti: ehkä maailma on juuri tällainen, ihmeellinen, pieni, hupsu ja vähän surumielinen.
Ja sitten aurinko nousi Helsingin taivaalla, ja kadut muuttuivat hiljalleen todellisiksi.
