Se on varmaan Iiriksen lapsi
Tämä tarina tapahtui aivan hiljattain Helsingissä, viihtyisässä kerrostaloasunnossa neljännessä kerroksessa. Siellä asui nuorekas eläkkeellä oleva nainen, yksinhuoltaja nimeltä Kaisa.
Kaisan elämässä ei juuri tapahtunut yllätyksiä, kaikki sujui tasaiseen tapaan: eläkettä, osa-aikatyötä, ystäviä, vierailuja lastenlasten luona Espoossa, sekä apua erikseen asuvalle iäkkäälle äidille.
Se päivä oli aivan tavallinen.
Aamulla Kaisa soitti äidilleen ja kysyi vointia.
Vapaapäivä. Kaisa teki osa-aikaisia vuoroja yksityisellä lääkäriasemalla, vastasi puheluihin ja hoiti ajanvarauksia eläkkeen ohella. Nyt kuitenkin… no, tänään valmistellaan ruoka ja mennään äidin luo päivittäinen rutiini, johon Kaisa suhtautui jo vähän tympääntyneenä.
Äidin luo matka kesti vain pari korttelia, ei mikään ongelma. Keittiöhommatkin sujuivat, varsinkin kun äidillä oli vielä eiliseltä kalakeittoa ja suolaista piirakkaa. Vaan se viides kerros ilman hissiä Huh huh!
Lisäksi joka kerta äidin loputtomat valitukset terveydestä, joita piti kuunnella. Kaisan omat mielipiteet torjuttiin saman tien vaikka hän oli ollut hoitajana melkein neljä vuosikymmentä Meilahden sairaalassa.
Mitäs sinä tiedät, hoitajana vain pinsetit ojennat, äiti puuskahti kai pilke silmäkulmassa.
Kaisa huokaisi, päivä kuin päivä.
Täytyi vielä käydä ruokakaupassa ennen äidille menoa, maitotölkki ja ruisleipä unohtamatta! Hän tiputti roskapussin eteiseen, vilkaisi peiliin ja laittoi hiukan huulipunaa. Naiseksi, joka oli jo yli kuudenkymmenen, hän näytti edelleen nuorelta vain kevyitä silmäkertoja ja muuten sirot piirteet, trendikäs lyhyt vaaleanharmaa tukka ja suuret hopeakorvakorut.
Heti, kun hän oli viimeistelemässä meikkiä, ovikello soi.
Rapussa oli ovipuhelin mutta kuka voisi siihen aikaan soittaa? Tutuista ehkä naapuri, rouva Sirpa. Heillä oli tapana juoda yhdessä silloin tällöin iltapäiväteetä.
Kaisa avasi oven, huulipuna vielä kädessä. Ovella seisoi vaaleahiuksinen nuori nainen, poninhäntä, raidallinen paita, pitkä villatakki, farkut ja reppu selässä. Vasta myöhemmin Kaisa muistaisi kaiken yksityiskohdan. Juuri siinä hetkessä hän ehti huomata vain ahdistuneet kasvot ja ruskeaan peittoon kiedotun vauvan.
Kapeat, jännittyneet kasvot. Nuori nainen askelsi aivan lähettyville, ojensi vauvan Kaisan syliin ja sanoi nopeasti:
Tämä on teille!
Kaisa otti lapsen vaistonvaraisesti huulipuna vasemmas kädessä. Hän tunsi pienen painon sylissään ja laski katseensa. Herranen aika se on vauva!
Katse ylös tyttö oli jo menossa alas portaita.
Se on Iiriksen lapsi, mun on päästävä opintoihin tytön kengät kopisivat rappuja alas.
Alaoven ovi jysähti kiinni.
Kaikki oli ohi sekunnissa.
Kaisa seisoi edelleen käytävällä, odotti, josko tyttö palaisi. Hän kääntyi takaisin eteiseen, vilkaisi roskapussia ja mietti: Enpä saisi unohtaa tätä viedä, kun lähden äidin luo.
Eteisessä oli toinen, vieras muovikassi. Kaisa ei ollut edes rekisteröinyt, että tyttö oli sen jättänyt.
Ja sitten tuli totuus päin kasvoja.
Kaisa laski vauvan varovasti sohvalle, avasi peiton beige trikoinen potkupuku ja pieni vaaleanpunainen tuttipullo nallekuvalla. Alle kuukauden ikäinen, arvioi Kaisa.
No mutta, pieni enkeli, hän silitti lapsen poskea, joka alkoi taas rauhoittua. Vastauksia ehkä löytyisi kassista? Siellä oli kaksi velliä, purkki korviketta, vaippapaketti ja vauvanvaatteita.
Hetken Kaisa odotti vielä, josko nuori nainen tulisi takasin, hakisi lapsen, pyytäisi anteeksi ja arki voisi jatkua: roskapussi, kauppa, äiti
Kaisa lopetti meikin ja käveli ikkunaan, tähyillen katua.
Missä ihmeessä tyttö oli? Ja mikä farssi tämä oikein oli!
Vauva alkoi tuhista. Kaisa empui hetken hän kun ei ollut tämän lapsen oma äiti, saisi hän edes vaihtaa vaippaa tai ruokkia? Hän kävi taas ikkunassa ja odotti.
Lopuksi hän kuitenkin riisui potkupuvun. Alla oli body ja pyjama tyttö. Vasta nyt vastuu painoi Kaisaa. Hän tajusi: hänelle oli jätetty lapsi!
Iiris… Iiris…
Entä jos
Kaisan oma poika oli nuoruudessaan melkoinen menemään. Silloin tuli naisystäviä ja ystävättärien ystäviä kotiin asti kaikki ennen avioliittoa, joka oli muuttanut kaiken. Nyt perhe asui Oulussa, kaksi lastenlasta, aviovaimo ja työt.
Kaisan mies, Arto, oli kuollut viisi vuotta sitten.
Ei niin, ei se voi olla meidän perheestä… mutta entä jos hän ajatteli.
Hän vaihtoi vauvalle vaipan, puki uudestaan ja otti tytön rauhoittelevasti syliinsä.
Tiskatessaan pulloa kuumavesihanan alla hän mietti numeroa, johon soittaa.
Hän olisi voinut soittaa hätäkeskukseen, mutta epäröi.
Entä jos lapsi olikin hänen poikansa, vaikka nimi ei täsmää? Katseli tarkemmin: lapsessa oli jotain samaa hänen omassa tyttäressään Annukassa. Entä jos?
Skandaali, avioriita, hajonnut perhe? Lapset kärsisi.
Niin, ehkä pitäisi vain ruokkia pieni?
Vauva joi ahnaasti seosta pullosta ja nukahti heti, suu pienenä tyytyväisenä suppuna. Kaunis lapsi Kaisalla tuli ikävä aikaa, kun hänen omat olivat pieniä.
Kun vauva nukkui, Kaisa soitti pojalleen Jannelle. Linja tuuttasi tyhjää.
No, ei auta hätäillä. Ehkä tyttö katuu tekoaan vielä ja palaa. Hän näytti aivan tavalliselta, ehkä opiskelijalta.
Äidille tästä ei kannattaisi puhua, muuten tulisi pelottavia analyyseja ja pitkiä varoituksia.
Kaisa soitti vanhimmalle pojantyttärelle Anssille. Jannen työkeikasta pohjoisessa ei ollut kuulunut mitään, yhteyttä sai ehkä seuraavana päivänä. Vaimo Tiina lupasi kertoa Jannelle heti, jos tämä soittaisi illalla.
Ei kai mitään sattunut? Tiina kysyi.
Ei, haluan vain Jannen puhelua, Kaisa vakuutti.
Seuraavaksi piti äidille valkoisen valheen: Nilkka nyrjähti, en tule tänään. Sinulla on keittoa, leipää jäi myös.
Äiti voivotteli, uhkaili tulla itse (viidenteen kerrokseen), ja soitti perään muutaman kerran.
Kaisa vaihtoi rentoon kotimekkoon, nosti jalat ylös ja istui lapsen viereen, mietti tilannetta rauhassa.
Miksi hän ei soittaisi poliisille? Ensinnäkin siksi, että ajatus pojasta kummitteli mielessä, vaikka nimi ei täsmännyt. Toisekseen, oli vain helpompaa lykätä vastuuta. Kolmanneksi, jokin nuoren äidin katseessa jäi vaivaamaan siinä oli surua, vihaa ja toivoa yhtaikaa.
Parasta soittaa vanhalle ystävälle Marjalle.
Marja, arvaa mitä! Minulle jätettiin vauva ovelle…
Marja ei kauhistunut, vaan ryhtyi ratkomaan tapausta kuin dekkaristi ja lupasi tulla tuonnempana apuun.
Pohditaan yhdessä ennen kuin säntäät poliisille. On hyvä löytää se Iiris.
Mutta mistä minä tietäisin, Kaisa arveli epäilevästi.
Onko teidän rapussa muita Iiriksiä? Marja kysyi.
Taitaa olla yli viisikymmentä asuntoa, kuka minä kaikkia tunnen? Ehkä tyttö sekoitti kerroksen.
Sepä se mutta pitää etsiä. Tai soita Jannelle, jos epäilet.
Päivä kului tytön hoidossa: Kaisan oli pakko googlettaa syöttövälejä, pian hän jo teki vauvalle vatsahierontaa, pesi ja lauloi tuutulaulun.
Onko nilkka parempi? äiti soitti. Kaisa vakuutteli palaavansa huomenna.
Marja tuli töiden jälkeen, tutki vauvan tavarat tarkoin ja lähti kyselemään naapureilta. Hän ei maininnut lapsesta, vaan puhui joutavasta kirjeestä Iirikselle.
Jonkin ajan päästä Marja palasi riemuiten.
Se on selvitetty! Yläkerrassa kuudennessa asuu Iiris, varmasti tämän vauvan äiti, hän supisti ääntään. Veikkaan kerros meni sekaisin, mennään jutulle.
Mutta entä jos ei tunnustakaan lasta? Kaisa epäröi.
Marja oli päättäväinen. Selviää vain kysymällä.
He nousivat rappukäytävässä kuudenteen. Oven aukaisi pieni, ryppyinen mummo.
Haetteko Iiristä? mummo kysyi. Hetken kuluttua eteiseen ilmestyi partainen, tummasilmäinen nuori mies.
Hei, tulitteko hakemaan tablettia?
Emme, asia on lapsesta, Marja selitti.
Nuoren miehen silmät suurenivat. Lapsesta? Ei minulla mitään lasta ole!
Väittely jatkui hetken, mutta kukaan ei tunnistanut tyttöä.
Ehkä olimme väärässä henkilössä, anteeksi, Kaisa totesi ja johti Marjan ulos.
Nuori mies jäi perään, ehdotti tekniikka-avun tarjoamista: Voidaan somessa laittaa ilmoitus: haetaan äitiä tai isää, lapsen kuva, ikä
Ei, mutta kiitos, Kaisa kiitti, mutta pelko pojan puolesta esti kaiken julkisuuden.
Mitä nykynuoret, tekevät töitäkin kotoa käsin, Marja mietti. Uskotko että hän puhuu totta?
Uskon, nörtti mikä nörtti
Jannesta ei saatu yhä yhteyttä, mutta Tiina soitti myöhemmin. Kaisa ei paljastanut totuutta, kun kuuli arkitohinasta: lapset harrastuksissa ja kiire joka suuntaan.
Huomenna soitan poliisille! Kaisa päätti. Silti, kun hän meni nukkumaan, mieleen hiipi tytön epätoivoinen katse: mitä vauvalle tapahtuu, jos hän soittaa viranomaisille?
Yö oli täynnä levottomuutta. Vauva itki, Kaisa hyssytteli, syötti ja vaihtoi vaippaa. Lopulta kääriytyi tämän kanssa peiton alle ja nukahti.
Aamulla puhelin soi taas: Tuothan banaaneja, ja…
Lopulta hän päätti: lasten täytyy päästä ulos. Kaisa sitoi huivin kantoliinaksi, pukeutui ja lähti kauppaan. Oli mukava käydä kaupassa, nyt kun hän ei ollut yksin. Vain viides kerros, taas!
Mikä tämä on? äiti ihmetteli kauppakassia.
Ei mikään, vaan kuka. Tässä ruuat, Kaisa antoi kassit ja meni laskemaan vauvaa sängyn päälle.
Mistä tämä on tullut?
No, naapurilta pyysin pitää hetki, kun kävi kampaajalla. Nilkkaa paranin tässä.
Äiti ihastelee vauvaa. Tänään ei kuultu yhtään tarinaa sairaudesta.
Matkalla kotiin Kaisa mietti nimeä tytölle. Miksi hän ei tiennyt, mutta se tuntui tärkeältä.
Kotona tuli vihdoin viesti: Poika tavoitettavissa!
Hän otti tytön syliin, soitti heti.
Mitä? Äiti, mitä puhut? Olen naimisissa! Janne hätääntyi Kaisan selityksestä.
Mutta kun lapsi tuotiin minulle, mietin Voisitkohan sinä olla se Iiris?
Äiti, olen Janne. Sano heti käsitteletkö jonkun vieraan lasta, soita poliisille!
Joo joo, en panikoi. Hoidan tätä pientä vaan hetken…
Soita nyt heti!
Kaisa kuitenkin lykkäsi ruokki tytön, vaihtoi vaipan ja mietti: jos veisin poliisiin, joutuisi pienokainen jonnekin osastolle. Mieluummin hän hoitaisi tätä pienokaista itse.
Mutta pian tulisi seuraava työvuoro, ja laki on laki.
Hän huokasi, kietoi tytön vilttiin, ja nautti väsymyksessäkin lämpimästä hetkestä pienen kanssa.
Kunnes ovikello soi kiivaasti.
Kaisa tarkisti ovikellonreiästä ja tunsi jännityksen vatsassa. Avaus: siellä oli sama nuori nainen, tummat silmät pelokkaina, shortsit ja toppi viileässä kevätaamussa.
Missä hän on? Veittehän tytön pois? Miksi ette kertonut heti? nainen henkäisi.
Kuka? Kaisa ei ollut vielä täysin hereillä.
Etten ollut oikeassa paikassa, tyttö sanoi tiukasti.
Ehkä siksi, että se olin minä, Kaisa vastasi.
Tiedättehän missä hän on? Tunnetteko missä?
Hän on täällä, Kaisa rauhoitteli ja kutsui naisen peremmälle. Kaisan osoittaessa makuuhuoneeseen tyttö jähmettyi, näki siellä oman vauvansa ja romahti matolle itkemään. Kaisa auttoi hänet ylös, löysi vettä, tarjosi suklaata ja teetä.
Kiitos Se on niin kipeää Minä sekoitin rapun.
Pikkuhiljaa naisesta irtosi tarina. Hänen nimensä oli Unna, tytär sai nimekseen Ilona.
Unna oli nuori sairaanhoitajaopiskelija, kotipaikka pieni kylä Pohjanmaalta. Kesällä hän rakastui Helsinkiläispoikaan, Iirikseen joka oli luvannut naimisiin ja apua, mutta kadonnut uuden vuoden jälkeen. Puhelin ei vastannut, sosiaalinen media hiljeni. Unnan isä suuttui ja taloudellinen tuki katosi.
Unna synnytti Ilonan Helsingissä, mutta ei voinut palata opiskelija-asuntoon vauvan kanssa ja majaili hetken ystävän luona. Samaan aikaan opinnäytettä olisi pitänyt tehdä, ja tilanne tuntui mahdottomalta. Sitten hän näki somekuvista, että poikaystävä Iiris oli mukana uudessa suhteessa. Särkynyt sydän, väsymys ja epätoivo sumensivat järjen.
Silloin hän muisti “Sinun äitisi auttaa” ja parkaisin lapsen Kaisan syliin, juoksi pois, itki koko illan ja yö meni valvoessa.
Kun hän yritti jälkeenpäin kertoa isälleen, isä ei auttanut. Lopulta Iiris ilmoitti sosiaalisessa mediassa, ettei edes ollut lapsesta kuullutkaan ja asui eri talossa. Unna ryntäsi vapisten takaisin ja löysi kuin löysikin oikeaan osoitteeseen Kaisalle, vieraan syliin.
Näin sinun kuvasi somessa, näytät ihan hänen äidiltään: sama leikkaus, sama katse Voi hyvä luoja, mitä minä olen tehnyt!
Tiedätkö, mikä on suurin typeryys maailmassa? Luoda mestariteos ja sanoutua siitä irti, Kaisa hymähti. Onneksi tulit hakemaan lapsesi.
En vie enää muualle… Opin, että paikka on tyttäreni rinnalla, Unna nyökkäsi. Pystyn vielä palaamaan asuntolaan, ehkä tätikin auttaa.
Voit jäädä tänne. Olen yksin. Poikakin on kehottanut ottamaan kämppäkaverin, Kaisa ehdotti.
Ei minulla ole varaa vuokraan… Saan juuri ja juuri opiskeltua.
Jää edes kuukaudeksi. Milloin on tenttisi?
Ylihuomenna
Hyvä. Haet tavarat ja oppikirjat. Minä olen töissä, mutta jää tänne Ilonan kanssa, saat lukea rauhassa. Seoskin ostettu, ja sinähän voit imettääkin
Kaisa vilkaisi Unnaa tämä nukkui jo, pieni Ilona kainalossaan.
Varovasti hän soitti Marjalle. Ei ole meidän Jannen lapsi Tyttö tuli hakemaan. En soittanut poliisille, kiitos, Kaisa kuiskasi.
***
Unnan maito riitti, opinnot menivät valtavan hyvin ja Kaisan äiti sai modernia hoitoa Unnan tuoreilla tiedoilla. Elämänsä parasta seuraa hänestä tuli, pitkiä keskusteluja rapun viidennessä!
Unna sai hoitajan sijaisuuksia Kaisan kontaktien avulla. Naapurin Iiri meni hoitamaan omaa mummuaan, Unna nousi kahden kerroksen verran ylös muuttamaan, jotta pystyi tukemaan vanhusta ja ehkä särkynyttä sydämeenikin.
Syksyllä Kaisa mietti: juuri näin yllättäviä, hyviä päiviä en osannut odottaa. Vaikka kaikki tapahtui sattumalta, perheen uusi raja tuli piirrettyä lämpimällä äidin käsialalla.
