Talvinen vieras
Maalla pimeys laskeutuu aikaisin talvella, ja lumimyrskyllä vielä aikaisemmin kuin tavallisesti. Seitsemältä illalla ikkunasta ei näkynyt enää muuta kuin valkoista pöllyä ja lunta, joka liimautui lasiin ja valui hitaasti alas.
Istuin pöydän ääressä ja korjasin käsikirjoitusta.
Työ ei ollut kiireellinen deadline oli toisena tammikuuta mutta olin tottunut tekemään asiat heti. Sitä paitsi, mitä muutakaan tekisin uudenvuodenyönä, kun olen yksin, lähimpään kaupunkiin on seitsemänkymmentä kilometriä ja televisiota en ole katsellut vuosikausiin?
Ostin talon Jäkäläkoskella yhdessä mieheni kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin ajattelimme, että se olisi kesäksi, mökiksi, raitista ilmaa varten. Sitten Petri kuoli, eikä minulla ollut enää syytä jäädä kaupunkiin. Muutin tänne pysyvästi läppärin, käsikirjoitusten ja kissamme Maisan kanssa, joka nyt nukkui patterilla, täysin tietämättömänä ulkona riehuvasta tuiskusta.
Naapurit suhtautuivat ymmärtävästi parin ensimmäisen vuoden ajan, mutta sitten lopettivat. Tottuivat. Heljä Lauronen toimittaja, asuu talossa sinisten ikkunaluukkujen takana, käy hakemassa postin ja kaupassa kerran kolmessa päivässä, ei puutu muiden asioihin eikä odota seuraa. Hyvä naapuri.
Pöydällä oli tulostettu nippu. Ylhäällä luki: T. Rautio. Olin työstänyt tätä romaania kahdeksan kuukautta. Kahdeksan kuukautta muokkauksia, väittelyä kustantamon kautta, vastauksia merkinnöillä hyväksytty tai ei hyväksytty, ja taas palasin tekstin pariin. Kirjailijaa en tuntenut. Pelkkä sukunimi, pelkkä alkukirjain, pelkkä käsikirjoitus kolmesataakahdeksankymmentä sivua yhdestä ihmisestä, joka pitkään kulki väärään suuntaan ja lopulta ymmärsi sen.
Hyvä romaani.
Olen korjannut kaikenlaista tekstiä, erotan nykyisin hyvän huonosta. Tässä oli aito ääni ei opeteltu, ei rakennettu. Sellainen on ihmisellä joko luonnostaan tai ei ollenkaan, eikä sitä voi opetella. Kirjailija tiesi sen, ja ehkä pelkäsi tietoa.
Puhelin soi puoli kahdeksan aikaan.
Heljä, hei, milloin saat sen valmiiksi? kysyi Kaisa toimituksesta. Ääni oli vähän anteeksipyytävä soittaa pyhänä, ymmärrän.
Toisena päivänä.
Voi antaa myöhemminkin. Loppiaisen jälkeen käy.
Toisena päivänä, toistin.
Kaisa tiesi jo, että minun kanssani ei väitellä.
Ootko taas yksin siellä?
Maisa on seurana.
Heljä.
Kaisa.
Hän nauroi ja toivotti hyvää uutta vuotta. Palasin käsikirjoitukseen, löysin oikean kohdan ja jäin taas jumiin siihen kappaleeseen, joka oli jo kolmatta päivää vaivannut mieltä.
Sivu sataseitsemäntoista. Kolmas kappale ylhäältä. Siinä oli lause tunsin heti, ettei se ollut oikeassa paikassa, mutta en saanut selville miksi. Ei sanoista, ei sisällöstä rytmistä. Lause oli pitkä, ja tekstin kulku jäi sen alle. Olin kokeillut viikolla viisi eri versiota, kaikki poistin.
Kuudennen kerran onnistui.
Kirjoitin, luin läpi, olin tyytyväinen ja suljin koneen. Iskuun oli kaksi tuntia aikaa.
Oven koputuksen kuulin joskus puoli kymmenen aikaan.
Ei ikkunaan oveen.
Ajattelin ensin, että tuuli. Mutta tuuli ei koputa, se vain ujeltaa. Tässä oli koputus kolme kertaa, sitten vielä kahdesti.
Maisa avasi toisen silmänsä ja sulki sen taas.
Nousin, menin ikkunaan, siirsin verhoa ja katsoin kuistille. Siellä seisoi mies. Yksin, ei autoa, vain lunta ympärillä, ja hän seisoi keskellä valkoisuutta takissa, joka ei varmasti enää lämmittänyt. Portin lamppu heilui tuulessa, ja sen valossa näin, ettei mies aikonut pahaa hän oli vain jäätynyt ja seisoi, koska muuta paikkaa ei ollut.
Täällä maalla ei ole tapana olla avaamatta ovea. Etenkään myrskyllä.
Heitin takin niskaan ja menin ovelle.
Hyvää iltaa, hän sanoi. Ääni oli hiljainen ja vähän käheä. Anteeksi, että tähän aikaan. Puhelin sammui, auto kellahti ojan pohjalle, huomasin että teillä palaavat valot.
Katsoin häntä. Korkea mies melkein osui päänlaellaan ovenkarmiin. Villakangastakki ruudullinen, läpimärkä. Yhdessä kädessä silmälasit, toisessa ei mitään, ei laukkua, ei reppua. Linssit huurussa, siksi piti niitä käsissään.
Tulkaa sisään, sanoin.
Hän astui sisään. Rauhallisesti, kursailematta selvästi sellainen ihminen, joka tajusi olevansa toisen kodissa ja yritti ottaa mahdollisimman vähän tilaa.
Onko auto kaukana? kysyin hänen riisuessaan kaulaliinaa.
Parin sadan metrin päässä tiellä. Ajolinjat väärässä jäi ojan puolelle, en huomannut. Hän oli hetken hiljaa. Laturi jäi kotiin, navigaattori vei virran.
Selvä.
Kun hän riisui takin eteisessä, laitoin veden kiehumaan. Kun palasin, hän piti edelleen laseja kädessä linssit eivät vieläkään kirkastuneet. Laittoi ne päähän vasta hierottuaan niitä lämpimäksi kämmentään vasten.
Ripustakaa tuohon. Viittasin naulakkoon peilin vieressä.
Kiitos. Hän ripusti päällystakkinsa ja laittoi silmälasit päähän. Tapio.
Heljä. Nyökkäsin keittiön suuntaan. Käykää pöytään.
Täällä kaikki tietää kaikki. Lähin kylä Lehtelä, kuusi kilometriä pellon yli. Talvella lähes autio, kesällä mökkiläisiä. Kylien välissä vanha metsäkaistale ja yksi huono tie.
Oletteko Lehtelästä? kysyin hänen istahtaessaan pöydän ääreen.
Sieltä. Ostin talon syksyllä, tulin ensimmäistä kertaa tänne talvella. Hän hymähti. En ajatellut, että talvi on täällä aivan toinen asia.
Sääennustetta ette tainnut katsoa?
Katsoin. Siinä luki kohtalainen lumisade.
Kohtalainen motarilla ja kohtalainen pellolla ovat eri asioita.
Nyt tiedän.
Laitoin teekupin hänen eteensä. Kuuma, ei kysymyksiä. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja istui hetken tuijottaen.
Auton kanssa ei mitään hätää, sanoi hän. Se hinataan pois, kun saa puhelimen ladattua.
Voin antaa laturin. Viittasin pistokkeeseen jääkaapin vierellä. Lisäjohto siinä.
Hän nousi, kytki puhelimen, istuutui uudestaan ja tarttui jälleen kuppiin haki lämpöä.
Oletteko asunut täällä pitkään? hän kysyi.
Viisi vuotta. Sitä ennen mökkinä.
Eikö kaupungin kaipuu vaivaa?
Ei.
Hän ei kysellyt miksi. Arvostin sitä.
Hänen puhelimensa oli vanha sellaista ei ole saanut kaupasta kolmeen vuoteen. Kulunut, pieni, reunat naarmuilla. Latautui nollasta viiteen prosenttiin neljässäkymmenessä minuutissa tiesin, kun omistan samanlaisen.
Ei ollut kiire minnekään.
Join teeni ja kysyin:
Söittekö jotain tänään?
Aamulla.
Aamulla?
Luulin, että ajan vain muutaman tunnin.
Jääkaapissa oli eiliseltä tattisoppaa. Lämmitin sen. Hän ei sanonut ei tarvitse tai älkää nähkö vaivaa istui vain rauhassa. Se oli oikein.
Odotellessamme olimme hiljaa. Luontevaa hiljaisuutta. Ulkona myrsky vonkui yksioikoisena, Maisa tuhisi patterilla, keittiön valo oli lämmin. Ajattelin, että on outoa, kuinka ventovieras keittiössäni tuntui niin neutraalilta, eikä häirinnyt. Tavallisesti häiritsisi.
Laitoin veden uudestaan kiehumaan puolen tunnin päästä.
Myrsky vain jatkui. Söimme soppaa, emmekä juuri jutelleet ei siksi, ettei olisi puhuttavaa, vaan koska ei ollut kiire.
Teillä on rauhallista, hän sanoi.
Täällä on aina. Paitsi kun tuulee.
Ei, tarkoitan, että sisällä on rauhallista. Hän nyökkäsi olohuoneen suuntaan. Ei radiota, ei telkkaria.
On pieni radio ikkunalla. Joskus laitan sen päälle.
Niinpä. Hän mietti hetken. Helsingissä en pysty työskentelemään ilman kuulokkeita. Ääniä kuuluu aina seinien läpi joku kävelee, puhuu, häiritsee.
Työskentelettekö, siis kirjoitatte?
Joo.
Mitä kirjoitatte?
Proosaa. Hän katsoi teekuppiinsa. Viimeiset kaksi vuotta yksi romaani. Kauan siinä meni.
Niin käy.
Sain palautettua syksyllä. Nyt en tiedä, mitä seuraavaksi.
Tunsin tunteen. En itsestä, mutta muista lukemattomista kirjailijoista kun käsikirjoitus lähetetään pois, jäljelle jää tyhjä olo, eikä tiedä, mitä sillä tekisi. Osa aloittaa heti uutta, osa harhailee, jotkut lopettavat kokonaan. Jokaisella omalla tavallaan.
Se menee ohi, sanoin.
Tiedän. Mutta ei vielä.
Maisa hyppäsi pois patterilta, nuuhkaisi hänen kättään ja palasi takaisin. Tapio katsoi kissaa.
Onko tuo hyvä merkki? kysyi hän.
Kohtalainen. Jos olisi jäänyt, olisi hyvä.
Yritän parantaa mainettani, hän sanoi vakavana.
Nauroin.
Saanko kysyä? hän sanoi hetken päästä.
Kysy toki.
Miksi juuri toisena päivänä?
Kesti hetken tajuta.
Deadline, hän täsmensi. Puhuitte puhelimessa, että toisena. Nyt on kuitenkin vasta uudenvuodenaatto, pari päivää mahdollisuutta tehdä loppuun. Miksi juuri nyt?
Hyvä kysymys. Liian tarkka ihmiselle, jonka pitäisi olla huolissaan autosta ja hinauspalvelusta.
Tapa, sanoin.
Minkälainen tapa?
Hoitaa valmiiksi se, joka on melkein valmis.
Hän katsoi minua. Näki, etten sanonut kaikkea.
Myös siksi, ettei täällä ole syytä odottaa, lisäsin. En oikeastaan juhli uutta vuotta. Työ on parempi kuin kelloa tuijottaminen.
Selvä, hän sanoi, eikä säälitellyt.
Se oli hyvä.
Olimme taas hiljaa. Tuuli rämisytti toisen, aution talon ikkunaluukkuja. Ääni oli ärsyttävä, mutta en ollut pitkään aikaan kiinnittänyt siihen huomiota nyt se kuului tavallista selkeämmin.
Olitte töissä, kun saavuin, Tapio sanoi. Hän ei kysynyt, totesi vain.
Olin.
Mitä teette?
Olen kaunokirjallisuuden toimittaja.
Kuulostaa mielenkiintoiselta.
Yleensä onkin.
Hän katsoi minua tavallista pitempään.
Nautitteko muiden tekstin parissa työskentelystä? Tuntuuko raskaalta?
Mietin hetken.
Huonon kanssa ahdistaa. Hyvän kohdalla on toisin päin. Toivoisi voivansa tehdä siitä vieläkin paremman. Se on kuin restaurointia. Rakenne on olemassa, vain turhat osat poistetaan.
Hän nyökkäsi, hiljaa.
Saisiko teiltä pahaa mieltä? kysyin.
Mistä?
Jos joku korjaa teidän tekstiä, poistaa jotakin.
Ei. Paitsi jos poistaa olennaista.
Miten tiedätte, mikä on olennaista?
Jos poiston jälkeen kirpaisee, se oli tärkeää. Jos taas tuntuu olevan ihan sama, se sai mennä.
Katsoin häntä. Se oli hyvä, tarkka, kirjoittajamainen määritelmä sellaisen keksii ihminen, joka on kokeillut.
Onko teillä ollut huonoja toimittajia?
Sekalaisia. Hän mietti hetken. Ensimmäisen kirjani toimittaja muutti kaiken. Vanhus ja meri muuttui tarinaksi toimistoista ja myyntimiehistä. Liioittelen, mutta niin kävi.
Hyväksyittekö sen?
Olin kaksikymmentäyhdeksän. Ajattelin, että kokeneemmat tietävät paremmin.
Entä myöhemmin?
Tajusin, että tietäminen ja oikeassa oleminen eivät ole sama asia.
Nyökkäsin. Totta. Toimittaja voi hallita tekniikan paremmin kuin kirjailija, mutta silti olla kuulematta hänen ääntään. Ääni on tärkeämpää.
***
Ulkona oli jo yö ei valonkajastusta missään, myrsky vain paksumpi, ja porttilamppu hädin tuskin näkyi.
Tapio joi toisen kupin teetä. Maisa kävi jälleen lattialla, kulki hänen ohi eikä nyt pysähtynyt tarkisti vähän ja palasi. Huomasin, ettei hän yrittänyt kutsua kissaa. Oikein Maisa ei pidä kutsuista.
Saako vilkaista? Hän viittasi kirjahyllylle ikkunan vieressä.
Totta kai.
Hän nousi, katsoi hyllyjä kolme hyllyä, dekkarit omissa riveissään, proosa omissaan, loput sekaisin. Hän tutki selkämyksiä hiljaa. Palasi pöytään.
Paljon dekkareita, hän sanoi.
Niistä saa lepoa. Kaikki ratkeaa.
Ei ratkea elämässä?
Harvemmin.
Hän otti kupin.
Kerro romaanista, hän sanoi.
Kesti hetki hahmottaa, mitä tarkoitti.
Sitä, jota korjaatte.
Miksi kiinnostaa?
Haluaisin tietää. Sanoinhan, että hyvä teksti on kuin entisöintiä. Haluaisin kuulla teidän näkökulmanne.
Kummallinen keskustelu. Ei huono, vain omituinen. Vieras mies keittiössäni, lämmin kuppi käsissä, kyselee työstäni. En muista, että kukaan olisi kysynyt niin aidosti ei kohteliaisuudesta, ei täyttääkseen hiljaisuutta, vaan koska halusi oikeasti tietää.
Kirja on yhdestä ihmisestä, aloitin. Hän teki pitkään, mitä piti oikeana, mutta lopulta tajusi, että pelkäsi tehdä toisin. Tarina on eroista valintojen ja tapojen välillä.
Mitä hänelle tapahtuu lopulta?
Hän lähtee. Ei ihmisistä omasta entisestä itsestään. Se on tämän tarinan paras päätös.
Tapio oli hetken hiljaa.
Pidättekö lopusta?
Kyllä. Kirjailija aluksi halusi toisenlaisen.
Millaisen?
Paluun. Sankari palaisi siihen, minkä jätti.
Saitteko vaihdettua mielensä?
Kirjoitin huomautuksen. Kirjailija päätti itse. Näin sen pitää mennä. Minä vain ehdotan. Kirja on hänen.
Hän katsoi pöytään. Hänen hiljaisuutensa oli jollain tavalla tiivistä, ajattelevaa ei vain tauko.
Miksi pidätte lähtöä parempana kuin paluuta? hän kysyi.
Koska paluu vastaa kysymykseen minne, lähtö vastaa kysymykseen kuka.
Hän katsoi minua.
Teidän sanojanne vai kirjasta?
Omat sanat. Kirjoitin palautteeseen.
Hän oli hiljaa. En kiirehtinyt.
Kuinka kauan olette toimittajana ollut?
Kahdeksan vuotta.
Oletteko aina miettinyt loppuja näin?
En. Vain rehellisten tarinoiden kohdalla. Epärehellisessä tarinassa lopulla ei ole väliä siihen ei usko kuitenkaan. Mutta rehellinen vetää ainoaan mahdolliseen päätökseensä, ja toimittajan tehtävä on olla pilaamatta sitä.
Tapio katsoi ikkunasta ulos. Pitkään, kuin miettien.
Ei varmaan helppoa, hän sanoi.
Mikä?
Lukeminen. Oikeasti, toisen puolesta, ei itselleen.
Mietin.
Joskus vaikeaa. Jos kirjailija pistää vastaan. Tai ei näe, mitä tekee. Mutta tämä ei Tämä kuuli.
Teidän nykyinen kirjailijanne?
Niin.
Missä kohdassa hän kuuli?
Join teetä ja mietin. En enää juonta olin jo kertonut. Jotakin muuta, jotakin mikä minuun iski siinä tekstissä.
Siinä on yksi lause, jonka muutin ja kirjailija hyväksyi. Mutta mietin edelleen, oliko se oikea päätös.
Millainen se oli alkuperäisenä?
Myrskystä. Kirjoittaja oli muotoillut pitkän lauseen, joka rikkoo rytmiä. Lyhensin sitä tuli tarkempi, mutta jotain katosi.
Mitä katosi?
Sitä ei osaa sanoa. Jotain elävää.
Hän voisi lukea sen, niin kuin korjasitte?
Katsoin häntä. Outo pyyntö, muttei järjetön.
Myrsky ei valitse. Se vain jää, kun kaikki muu katoaa.
Tapio vaikeni.
Ei sekuntia, vaan pidempään. Tajusin, että jokin muuttui. Ei keittiössä, vaan hänessä. Hän katsoi pöytään ja otti kupista kiinni liian tasaisesti, liikkumatta, ja tajusin, ettei hän vain harkinnut lausetta hän tunnisti sen.
Onko jokin hätänä? kysyin.
Ei. Tauko. Kirjoitin muuten: Myrsky ei valitse, minne menee se vain tietää, että jäljelle jää vain se, joka ei pelkää kylmää.
Laskin teekupin pöytään.
Hitaasti. Oli pakko tehdä jotain sormilla, että saisin ajatukseni kasaan.
Tuo lause oli käsikirjoituksessa. Juuri siinä, joka oli pöydälläni viereisessä huoneessa. Sivulla 117, kolmas kappale ylhäältä. Muistin sen, koska tein töitä sen kanssa kolme päivää ja muotoilin tilalle uuden. Tämän version näkivät vain minä sekä kustantamo. Alkuperäisen vain kirjailija ja minä.
Käsikirjoitusta ei ollut julkaistu. Lainaus ei ollut kiertänyt missään.
Olette T. Rautio, sanoin.
Ei ollut kysymys.
Hän katsoi minuun.
Tapio Rautio, hän sanoi. Kyllä.
En tiennyt, mitä sanoa. Outo tunne ja samaan aikaan aivan odotettu, sillä olin kai aavistanut tätä jotenkin alusta asti, ymmärtämättä vain mitä. Olimme istuneet kaksi tuntia pöydän ääressä puhumassa lopetuksista ja tyhjyydestä, samaan aikaan minä olin korjannut hänen romaaniaan ja hän oli kirjoittanut sitä ollut kuukausittaista yhteistyötä, vaikka en sitä tiennyt.
Minä editoin teidän romaaninne, sanoin. Kahdeksan kuukautta.
Tiedän. Kustantamossa mainittiin H. Lauronen. Tauko. En tiennyt nimeänne, pelkkä alkukirjain.
H. Lauronen.
Heljä Lauronen. Siinä minä.
Me tunsimme toisemme. Tekstin ja kommenttien kautta, hyväksyntöjen ja hylkäysten. Hän hyväksyi ehdottamani lopun ja hylkäsi yhden huomautuksen neljännessä luvussa. Minä painotin toisen osan uudelleen, hän myöntyi viikon päästä. Väänsimme jokaisesta merkityksellisestä kohdasta emmekä olleet ikinä nähneet toisiamme.
Yhtäkkiä tajusin, että tunnistin hänet. En ihmisenä, vaan tekstin äänenä. Tiesin, että hän kirjoittaa pitkällä lauseella, kun on epävarma, ja lyhyitä kun tietää tarkkaan. Tiesin, että hän tarvitsee aikaa muiden ehdotusten hyväksymiseen ei siksi että olisi itsepäinen vaan siksi, että ajattelee. Tiesin, ettei pelkää sanoa ei käy, eikä perustele, miksi ei.
Hän taas ei tiennyt minusta muuta kuin alkukirjaimen.
Aika epäreilua.
Sitten hän seisoi oveni takana keskellä myrskyä.
***
Miksi ette kertonut heti? kysyin.
Mitä? Hän hätkähti. En tiennyt, että olitte minun toimittajani. Sanoin vain, että kirjoitan.
Ja minä sanoin vain, että olen toimittaja.
Niin. Hän nyökkäsi. Molemmat jätettiin sanomatta.
Hän oli oikeassa. En maininnut kustantamoa, hän ei maininnut kirjan nimeä. Molemmat olimme niitä, jotka eivät puhu turhia. Tältä se sitten tuntui.
Kirjoittamanne lause vaihdoin sen lyhyempään, koska se katkoi rytmiä.
Tiedän. Hyväksyin sen.
Mutta alkuperäinen oli parempi.
Hän katsoi.
Oikeastiko?
Kyllä. Omani on tarkempi, mutta teidän rehellisempi. Rehellisyys on joskus tärkeämpää kuin tarkkuus.
Hän oli pitkään hiljaa.
Saako alkuperäinen palata tekstiin? kysyi.
Käsikirjoitus on jo toimituksessa. Mutta jos pyydätte, palauttavat korjauksen ja se voidaan muutella takaisin.
Ei. Hän pudisti päätään. Antakaa olla. Olette oikeassa, rytmi ratkaisee.
En väittänyt vastaan, mutta minulle oli tärkeää, että hän ylipäätään kysyi.
Puhelin piippasi hiljaa viisitoista prosenttia. Voisi soittaa hinausauton. Tapio ei silti noussut.
Luitteko koko romaanin? hän kysyi.
Kolme kertaa. Toimittaja lukee kolme: ensin ymmärtääkseen, sitten kokeakseen, kolmannen kerran työtä varten.
Mitä tunsitte lukiessanne?
Katsoin häntä.
Että ihmisellä, joka tämä kirjoitti, meni pitkään ymmärtää. Mutta sitten ymmärsi.
Hän katsoi alas.
Juuri niin, hän sanoi hiljaa.
Romaani on hyvä, sanoin vielä. En sano sitä usein ääneen. Aidosti hyvä.
Hän ei vastannut, vain nyökkäsi ja näin, että se oli hänelle olennaista, vaikkei osannut sanoa sitä.
Olimme taas hiljaa. Mutta se oli eri hiljaisuus ei jännittynyt, vaan pehmeä, sellainen joka tarvitaan silloin, kun on sanottu jotakin merkityksellistä ja sille pitää antaa tilaa.
Oletteko aina asunut yksin? hän kysyi.
Tiesin, mitä hän tarkoitti. Ei tänään, vaan muuten.
En. Mies kuoli viisi vuotta sitten.
Olen pahoillani.
Ei tarvitse. Ei satu enää niin paljoa. Se on vain toisenlaista nyt.
Hän ei sanonut, ymmärrän. Ihmiset sanovat niin usein, ja se on lähes aina valhetta. Tapio oli hetken hiljaa ja kysyi sitten muuta:
Miksi jäitte Jäkäläkoskelle?
Täällä on rauhallista. Ja täällä oltiin Petrin kanssa yhdessä täällä hän on vähän vieläkin.
Tapio nyökkäsi. Hitaasti.
Entä miksi Lehtelä teille? kysyin.
Erosin kaksi vuotta sitten. Helsingin asunto on täynnä tyhjää. Jatkoi hetken päästä. Ostin talon, koska halusin erilaisen tyhjyyden.
Nauroin yllättäen hän jo sanoitti sen, mitä en ollut itse osannut.
Nimenomaan, sanoin.
Ymmärrätte siis?
Todella hyvin.
Hän hymyili, vaimeasti, itselleen. Nyt sen näin selvemmin.
Poistitte neljännessä luvussa yhden monologin, hän sanoi.
Poistin.
Miksi?
Koska päähenkilö sanoi siinä, minkä lukija jo tiesi. Ylimääräistä.
Otti koville.
Tiedän. Kirjoititte niin palautteessa.
Te vastasitte: ymmärrän, silti ei.
Koska ymmärsin, mutta silti ei. Tekstiä saa surra, mutta sääli ei käy perusteeksi.
Hän oli hiljaa.
Olette oikeassa, hän sanoi. Ilman sitä on parempi. Huomasin sen myöhemmin.
Aina huomaa vasta jälkeenpäin.
Ette loukkaannu siitä, että siitä kiitetään vasta myöhemmin?
Ajattelin hetken.
En. Tärkeintä on hyvä teksti. Kun se valmistuu, sanon itselleni hyväksytty, ja se riittää.
Hän katsoi pitkään. Ei kuten tuntemattomaan, vaan kuin sellaiseen, jonka jo vähän tuntee.
Kuvittelin, että toimittajat ovat kasvottomia, Tapio sanoi.
Niin pitääkin olla. Teksti ei ole meistä.
Mutta te ette ole kasvoton.
Se on ongelma, myönsin.
Ei, hän sanoi. Ei.
***
Kaksikymmentäkolme neljäkymmentäviisi.
Uutta vuotta vartin päästä, Tapio sanoi.
Tiedän.
Ulkona lumisade hiljeni vain valkoista lasin takana, ei tuulta. Portin lamppu ei enää heilunut. Lunta pyrytti edelleen, mutta pehmeämmin, kuin väsyneenä sekin olisi matkalla kotiin.
Onko teillä muuta kuin teetä? hän kysyi.
On valkoviiniä. Joulusta avatun.
Sopii?
Sopiihan se. Valkoinen.
Kaivoin pullon jääkaapista. Kaksi tavallista lasia en omista viinilaseja. Kaadoin vähän molemmille.
Mihin kilistetään? hän kysyi.
Uuteen vuoteen, sanoin.
Se on laaja toive.
Siihen, että rehellisyys riittää joskus tarkkuuden sijasta.
Katsoin häntä, enkä kääntänyt katsetta pois ensimmäisen kerran koko iltana, vaikka aiemmin olin aina kääntänyt.
Sovitaan niin, hän sanoi.
Kuulin radiosta vanhan kellon lyönnit pieni, ikkunalla vuodesta toiseen seissyt laite, jonka Petri oli siihen kiinnittänyt ensimmäisenä kesänä. En ole siirtänyt sitä koskaan, vain vaihtanut paristot. Keskiyöllä se aina mumisi toisten juhlallisuuksia muista kodeista, ja siitä oli tullut tapa.
Tämä oli silti erilaista.
Kilistelimme laseja. Joimme hiljaa. Maisa liikahti patterilla, haukotteli ja vaipui taas uneen. Ulkona lumisade hidastui pehmeinä hiutaleina, tuuleton.
Puhelin piippasi kolmekymmentä prosenttia akkua.
Tapio vilkaisi sitä, sitten ikkunaa, sitten minua.
Hinausauto ei tule yöllä, hän totesi.
Ei, vasta aamulla.
Onko teillä paikka, missä nukkua?
Nyökkäsin.
Työhuoneessa on vuodesohva. Siellä on käsikirjoitus, mutta siirrän sen pois.
Älkää siirtäkö, hän sanoi. En häiritse.
En häiritse. Se oli oikea sana ei olen hiljaa, eikä en vaivaa. Juuri en häiritse. Kuin hän ymmärsi, että minulla on tilaa, johon ei pidä tunkea.
Hyvä on, sanoin.
Nousin laittamaan veden taas tulelle. En siksi, että tee olisi houkutellut, vaan koska kädelle piti keksiä tekemistä.
Heljä, hän sanoi.
Käännyin.
Olen onnellinen, että autoni suistui ojaan.
Katsoin häntä. Hän istui pöydän ääressä, piti lasia kaksin käsin ja sanoi, mitä ajatteli ilman hymyä, kiertelyä ja suoraan.
Itse en ole vielä varma, sanoin rehellisesti.
Tiedän. Hän nyökkäsi. Se on ihan ymmärrettävää.
Vesi kiehui.
Kaadoin kuumaa molempiin kuppeihin, hänen ja omaani. Laitoin hänen eteensä, hän kiitti ja tarttui.
Ikkunan takana hiutaleet putosivat rauhallisesti. Myrsky oli ohi.
Eikä hän ollut vieläkään lähdössä.
Eikä minun edes tarvinnut kysyä, milloin lähtee.
Käsikirjoitus oli toisen huoneen pöydällä sivulla 117, kolmas kappale ylhäältä. Siinä hänen lauseensa minun toimittamanani, jossain hänen mielessään alkuperäinen muoto. Molemmat puhuivat samasta. Siitä, mikä jää, kun kaikki muu katoaa.
Ehkä juuri se oli totuus.
Istuin pöydän ääressä kuppi käsissäni, hän istui vastapäätä. Ulkona ei ollut enää myrskyä vain hiljaista lunta ja uusi vuosi, joka oli juuri alkanut.
