Talvi 1987 oli juuri sellainen talvi, josta ihmiset eivät jälkeenpäin muistele pakkasasteita vaan niitä jonoja, joissa seisottiin. Lunta oli riittävästi, mutta kaupunki heräsi aina ennen kinoksia. Kello viisi aamulla lähiön Elannon oven edessä oli vielä pimeää, mutta jono oli jo valmis vahtaamaan päivän ihmeitä.
Kukaan ei tiennyt varmasti, mitä tavaraa tällä kertaa olisi tulossa. Joku oli kuullut, että lihaa ja maitoa olisi saapumassa. Ihmiset olivat varustautuneet tyhjine maitopulloineen ja paksuine villatakkeineen, silmissä väsynyt toivo. He asettuivat jonoon tyynesti, aivan kuin olisivat tehneet niin aina.
Marja-Liisa pääsi kuudenneksi. Hän oli 38-vuotias ja työskenteli trikotehtaalla. Herätyskello soi puoli viideltä, kahvi hörpättiin pimeässä ja ulko-ovi suljettiin mahdollisimman äänettömästi. Kotiin jäi mies nukkumaan, ehkä haaveillen, että tänään pöytään saataisiin muutakin kuin ruisleipää ja sulatejuustoa.
Jono kasvoi saman tien. Joku kirjoitti listaa repaleiselle muistiinpanolle. Joku muu muisteli nimiä ulkomuistista. Joku kävi välillä kotona kääntymässä. Termospullo kiersi, siitä jaettiin laimeaa mustikkamehua. Huomautukset olivat lakonisen kuivakoita, sellaisia jonossa selvitymisen huumorin kukkasia. Kukaan ei ääneen valittanut. Turhaahan se oli.
Jonon puolivälissä Marja-Liisan silmiin osui tuttu hahmo. Hän seisoi seinän vieressä, selkä tiukasti kylmää betonia vasten, pieni ja hupullinen, ohueseen villahuiviin kiedottu. Takki näytti vanhalta ja aivan liian kevyeltä tähän pakkaseen. Kassi roikkui hänen kädessään, sormet tärisivät.
Siinä oli mummo Valpuri.
Marja-Liisa tunnisti hänet saman tien. Valpuri asui kahden porraskäytävän päässä ja oli jäänyt leskeksi kaksisen kuukautta sitten. Miestä kaivattiin yhä, eikä Valpuria juuri enää ulkona näkynyt. Nyt hän seisoi jonossa yksin, katsellen omaan varjoonsa.
Valpuri-mummo! Marja-Liisa huikkasi.
Vanhus nosti päätään hitaasti, kuin ei olisi odottanut kenenkään puhuvan hänelle. Kun näki tutut kasvot, irtosi pieni hymy.
Marja-Liisa vilkaisi jonoa oli viidentoista hengen kohdalla. Hän katsoi Valpuria uudelleen.
Tulkaa eteenpäin. Ottakaa minun paikkani. Tämmöisessä pakkasessa ei sovi seistä aivan takana.
Valpuri yritti protestoida arvasihan sen mutta Marja-Liisa oli jo raivaamassa tilaa. Jonossa vilautettiin hyväksyviä katseita, joku mumisi anna mennä vaan, mummu. Valpuri siirtyi Marja-Liisan paikalle, ja Marja-Liisa painui pykälää taaemmas.
Aikaa kului vielä kolmisen varttia, jono eteni tuskaisen hitaasti. Kun Elanto lopulta aukesi, tieto levisi kuin syysflunssa: maitoa ja kananmunia riittäisi vain kahdelletoista ensimmäiselle.
Nopea päässälasku kertoi Marja-Liisalle karun totuuden: hän ei tänä aamuna saa mukaansa muuta kuin viiman poskiinsa. Silti ajatus lämmitti: Valpuri-mummo, joka nyt seisoi hänen paikallaan jonon kärjessä, saisi ainakin jotakin kotiin viemisiksi.
Mihin aiot mennä, tule takaisin! Tämä paikka kuului sulle! Minä olen vanha ihminen, en tarvitse paljoa. Sinä et saa lähteä tyhjin käsin, Valpuri kiirehti huutamaan.
Ei tarvitse, mummo. Annoin ihan mielelläni paikkani, kyllä minä pärjään, Marja-Liisa vastasi.
Tyttö hyvä, tule nyt tähän rinnalleni vaan. Minäpä lähden tästä pois mokomasta jonosta.
Ihmisten katseissa oli pientä hämmästystä ja kunnioitusta nykyään hyvät teot olivat harvinaisia, etenkin silloin kun vatsa kurni. Marja-Liisa asteli lähemmäs, ehkä vähän hämillään Valpurin jääräpäisyydestä. Lopulta hän otti Valpuria käsivarresta.
No nyt tehdään niin, ettei kukaan lähde yksin eikä tyhjin käsin. Ollaan tässä, ja jaetaan sitten, mitä saadaan.
Valpuri ei sanonut mitään, vain nyökkäsi hiljaa. He vetäytyivät lähemmäksi, ehkä eniten pysyäkseen lämpiminä. Kaksi harmaantunutta varjoa, toisiaan tukeutuen, astuivat hitaasti kohti tiskiä.
Tiskillä oli jäljellä enää viimeinen satsi: maitoa, muutama kananmuna ja pieni lihapala. Marja-Liisa tokaisi heti:
Jaetaan puoliksi.
Myyjätär arvioi heitä hetken: kädet punaisina, Valpuri nojaten Marja-Liisan käsipuoleen, kiirettä ei kummallakaan, kuin ainoa tärkeä asia olisi, ettei kumpikaan poistu tyhjin käsin. Myyjätär oli hiljaa hetken. Sitten hän laski vaaan, käänsi varovasti luukkua niin ettei takana ollut nähnyt mitään ylimääräistä, ja kaivoi hyllyn alta vielä yhden maitopullon, sen viimeisen varmuusvaraston. Se solahti hiljaa kassiin ilman sanaakaan.
Liha jaettiin puoliksi, molemmille yhdet munat ja maitopullo. Ostoskassit sidottiin tiukalla suomalaisella solmulla.
Näin se on parempi, myyjätär tuumasi hiljaa. Kyllä nyt molemmille riittää.
Marja-Liisa yritti sanoa jotakin, mutta sanat jäivät kurkkuun. Valpuri painoi päänsä ja mutisi sen perisuomalaisen Jumala teitä siunatkoon niin hiljaa, ettei ainakaan kauppias voinut sitä kuulla.
Myyjä viittasi kärsimättömästi.
Menkää nyt, olette tarpeeksi palelleet.
Kaksikko astui ulos, katsomatta enää taakseen. Ohut lumi pöllysi, jono oli harventunut. Kukaan ei sanonut mitään, mutta hetki jäi mieleen.
Tämä tarina jäi niiden kesken, jotka olivat paikalla, yhtenä tavallisena talviaamuna suomalaisen Elannon oven edessä. Tarina levisi hiljakseen, sana kerrallaan: Tiedätkö mitä jonoissa joskus tapahtuu? Se oli muistamisen arvoinen. Ei suurena urotyönä, vaan ihmisenä olemisen muistutuksena.
Niinä aikoina jonot eivät olleet vain ruokaa varten. Ne olivat ihmisten kohtaamisia, pieniä jakamisen hetkiä, yhteistä selviämistä ja arkea, jossa edes joskus kukaan ei jäänyt yksin.
Marja-Liisan ja Valpuri-mummon tarina on vain yksi monesta. Samankaltaisia hetkiä nähtiin monen Elannon oven edessä, monena kylmänä aamuna. Kaikki eivät päättyneet yhtä hyvin, mutta tarpeeksi moni jäi mieleen.
Sillä niukkuudenkin keskellä yksi asia ei loppunut koskaan: suomalainen inhimillisyys.
Jos tästä tuli jokin muisto mieleen, jaa se kanssamme. Osa tarinoista haluaa vain tulla kerrotuiksi eteenpäin.
