Sä et ikinä kuuntele!
Heitin astian tiskialtaaseen niin, että vettä roiskahti kattoon saakka. Yksitoista vuotta. Samat sanat, samat seinät. Ja aina se on hän, joka sanoo sen ensin niin kuin se olisi vain mun syy, että kaikki on näin.
Antti seisoi keittiön ovella, kädet puuskassa. Melkein neljäkymppinen mies, mutta riiteli kuin teini kiukkuisesti, jääräpäisesti ja loppuun asti. Olin jo oppinut lukemaan hänen kasvonsa: kireä leuka, katse jossain muualla. Hän käänsi selän ikkunalle merkiksi, että keskustelu loppui.
Mutta mulle se oli vasta alkanut.
Sä unohdit soittaa äidille, sanoin, ja ääni jo värisi. Mun äidille. Siis hän on kuuskytkolme. Hän odotti koko päivän. Ei lahjaa puhelua. Kolme minuuttia. Ja sä et pystynyt.
Mä unohdin. Sellaista sattuu. Mistä sä nyt teet tällaisen numeron?
Sattuu vai? Sä unohdat joka kerran. Nimipäivät, vuosipäivän, mun synttäritkin viime vuonna silloinkin sattui unohtumaan?
Tää keskustelu on käyty jo sata kertaa. Mä pyysin anteeksi silloin.
Pyysit anteeksi ja sitten unohdit taas! Pitääkö mun olla sun herätyskello?
Hän kääntyi mua kohti. Silmät väsyneet, vihaiset.
Sä et kuuntele ikinä, toisti hän mutta vähän hiljempaa. Mä sanon yhden asian, sä kuulet jotain ihan muuta. Mä oon niin väsynyt tähän.
Nappasin takin eteisen naulakosta ja kaivoin kännykän taskusta.
Minne sä meet?
Äidille.
Tietysti taas äidille. Aina sinne.
En enää kuunnellut. Ovi paukahti takanani kiinni, rappukäytävässä oli kolea maaliskuun ilta. Sormet tanssivat kännykällä ohuet ja hermostuneesta nyrkissä pitämisestä vähän kulmikkaat. Tilaa taksi. Espoo. Korttimaksu. Kolme minuuttia.
Odotin portaikon edessä, takin kaulus ylhäällä, ja katselin toisen kerroksen ikkunoita. Oli kylmä. Ja harmitti. Ja hävetti itseenikin taas menin niin pitkälle että huusin. Keittiön valo ei sammunut. Se tarkoitti, että hän seisoi siellä vielä. Kädet ristissä. Odotti, että palaisinkin.
Mutta en palaa. En tänään.
Tuli musta auto ja pysähtyi hiljaa reunaan. Avasin takapenkin oven ja lysähdin penkille katsomatta kuljettajaan. Sisällä leijui metsäinen tuoksu ei mikään autoilmanraikastin vaan oikean havun tuntu, ihan kuin joku olisi tuonut oksan lattiamaton alle. Oli ihan hiljaista. Ei radiota, ei navigaattorin ääniä, ei musiikkia. Vain vaalea reitti hohti kojelaudan näytöllä.
Kuljettaja nyökkäsi navin suuntaan, ja lähdettiin liikkeelle.
Nojasin ikkunaan ja suljin silmät. Olisin tarvinnut minuutin rauhaa. Mutta eihän se tullut. Sisällä kiehui, sanat puski pintaan. Olin juuri paiskannut oven. Jättänyt miehen riidan keskelle ja lähtenyt äidille saman tein jo monta kertaa viimeisen kolmen vuoden aikana. Ja aina vannoin itselleni: tää oli vika kerta. Mutta aina palasin.
Ai ollaanko me aina näin? Ihan loppuun asti?
Anteeksi, sanoin hiljaa tyhjyyteen. Mä varotan jo nyt: alan kohta puhua. Mun on pakko sanoa tämä ääneen. Ainakin jollekin.
Ei vastausta. Ei kieltokaan. Otin myöntymyksenä.
Ollaan oltu naimisissa yksitoista vuotta, aloitin, ja ääni petti heti alussa. Menin naimisiin 25-vuotiaana ja silloin luulin, että tämä on nyt se. Että löysin ihmisen, joka oikeasti kuuntelee. Joka ei käännä selkää kun mulla on vaikeaa.
Ulkoa vilahtivat Espoon katulamppujen valot. Tunnistin jokaisen. Ne tuntuivat yhtä kylmiltä kuin tämä koko ilta. Auto kääntyi pehmeästi, minä sen mukana.
Ja sitten kaikki muuttui tasaiseksi massaksi. Ymmärrätkö? Jokainen riita on kuin vanha kaitafilmi, ei mitään uutta. Hän sanoo: sä et kuuntele. Mä sanon: hän ei huomaa mua. Ja molemmat on oikeassa. Ja molemmat väärässä. Mitä se muka auttaa kun ollaan kokeiltu jo kaikkea? Yritetty puhua rauhassa kokeiltu. Oltu hiljaa kokeiltu. Pariterapiaa Antti lakkasi jo kolmannella kerralla. Sanoi: En maksa, että joku ventovieras setä tulee neuvomaan mua elämässä. Ja se oli siinä.
Vilkaisin kuljettajaa taustapeilistä. Silmät. Leveä asento, lämmin hunajanruskea sävy, hymyn ryppyä silmäkulmassa. Hän katsoi tietä, mutta vilkaisi peilistä nopeasti. Ei arvostellen, vain tarkistaen: huomannut, sainko kontaktin.
Jatkoin vain. Oli pakko.
***
Tiedätkö mikä on kurjinta? Puhuin jo tyhjyyteen, Espoon iltavalot vilahtivat ohitse. Pahinta on, että Antti on oikeasti hyvä mies. Oikeasti. Ei ryyppää, ei pyöri kylillä, tuo palkan kotiin. Kun kolme vuotta sitten sairastuin pahasti keuhkokuume hän istui kaksi viikkoa sängyn vierellä. Keitti keittoa. Vähän liikaa suolaa, mutta yritti kuitenkin.
Auto vaihtoi kaistaa pehmeästi. Navi näyttö käänsi reittiä ehkä ruuhka edessä. Huomasin, että äänet puuttui kokonaan navigaattorista. Tavallisesti ne aina höpöttää käänny sinne ja tänne. Tämä ei. Ehkä kuski tykkää hiljaisuudesta. Sitä arvostin itsekin.
Mutta hän ei osaa kuulla mua sanoin pehmeämmin. Ei tahallaan. Hän ei vaan osaa. Kerta toisensa jälkeen kerron, että on vaikeaa, että olen yksin, että mä tarvin edes nyökkäystä. Hän sanoo: mitä vielä, sulla on koti, auto, työ. Mitä puuttuu muka.
Hiljaisuus oli ihan outoa; ei painostavaa, ei laimeaa välinpitämättömyyttä. Vähän kuin joku tyhjä huone, jossa ei tuomita vaikka huutaisi. Ajattelin: onpa omituista vertailla taksia tyhjään huoneeseen. Ehkä olin ihan loppu.
Mutta olo keveni koko ajan. Oikeasti keveni.
Me tapellaan ihan pikkusista. Tänään äidin nimipäivistä. Viime viikolla siitä, että hän jätti märän pyyhkeen sängylle. Märkä pyyhe! Mä huusin kuin hän olisi myynyt kämpän salaa. Ja hän huusi, että mä nalkutan turhasta. Molemmat oli oikeassa. Ja väärässä.
Pyyhkäisin silmiä kämmenselällä. Ripsari varmaan levisi, mutta samapa tuo. Kohta olisin äidin luona. Äiti oli nähnyt mut meikittä, itkeneenä ja ihan räjähtäneenäkin. Ei tarvittu nättiä naamaa, äiti tarvitsi mut vain luokseen.
En voi soittaa kaverille. Maija mökillä, tuskin kenttää. Sanni hänen miehensä sairaalassa, ei ehdi. Äidille soitto itkussa vain säikäyttäisi, hän valvoisi, tarkistaisi puhelinta tunnin välein. Siksi menen mieluummin paikan päälle että hän näkee: kaikki hyvin. Äiti avaa oven, katsoo kasvoja ja tajuaa. Ei sano mitään. Laittaa vain veden kiehumaan.
Katsoin taas peiliin. Kuljettaja piti katseen tiessä. Kädet ratilla jykevät, vakaat, jokainen sormi kuin tussikynä. Harmaantuva, reilu viisikymppinen mies. Nyökkäsi vähän, kuin olisi hetken samaa mieltä. Tai ehkä tie laskeutui.
Mutta koin, että: jatka vaan. Niin tein. En enää jaksanut miettiä, mitä hän ehkä ajattelee. Unohdin koko ajan että hän oli ventovieras ja puhuin kuin itselleni.
Tiedän että oon itekin syyllinen. Tiedän. Mäkin huudan. Sanon sellaisia, joita ei voi perua. Eilen ehdin sanoa, ehkä ei ois pitänyt mennä koskaan naimisiin. Näin miten hänen kasvot veti kiinni, mutta en osannut pysähtyä. Tiedätkö miltä tuntuu, kun suusta tulee kamalaa, sä kuuntelet itteäs sivusta ja silti et pysty hiljenemään?
Ajettiin huoltoaseman ohi. Neonit vilahti sisällä ja sammuivat. Ajattelin: ai niin, me käytiin Antin kanssa monena yönä tuolla hakemassa kahvia automaatista. Ihan vain koska oli kiva mennä yhdessä.
Eilen hän sanoi: Sä et ikinä kuuntele. Ja mietin, että se on totta. Mä en oikeasti kuuntele. Tarkkailen vaan koska hän on hiljaa, jotta voin sanoa omani. Se ei ole sama asia. Se on oma vuoron odottamista. Siinä on ero.
En enää itkenyt. Kyyneleet jäi johonkin Espoon liittymään. Nyt puhuin tasaiseen, melkein rauhalliseen tahtiin. Tuntui, kun jokainen ääneen sanottu lause olisi vienyt palan painosta pois.
Ehkä sekin, että molemmat pelkää yhtä asiaa että toinen lähtee. Ja siksi huudetaan, ettei toinen ehtisi lähteä ensin. Aika erikoinen tapa pitää kiinni. Huudetaan kunnes ei enää jaksa, ollaan hiljaa kunnes sattuu, sitten taas huudetaan. Kehä, josta ei pääse pois.
Kuljettaja siirtyi oikeaan. Katsoin taas taustapeilistä: lämmin, hunajainen katse. Hän piti vain sekunnin silmäkontaktia ja jatkoi ajamista. Ei sääliä, ei välinpitämättömyyttä, ei ärtymystä vain läsnäoloa. Ihan kuin olisi sanonut: mä oon tässä.
Ja se tuntui hyvältä. Sellaista olin kaivannut.
***
Tiedätkö mistä haaveilin kaksviisvuotiaana? hymähdin. Hymy jäi vinoon. Haaveilin, että tuun kotiin ja hän kysyy: miten meni päivä? Oikeasti kiinnostuneena. Ei tavan vuoksi. Ei siksi kun kuuluu. Oikeasti. Eikö muka saa vain haluta, että joku kysyy mitä oikeasti kuuluu, mitä pelkää, mitä miettii?
Auto kääntyi moottoritieltä pikkukadulle. Puut läheni ikkunoita, sisällä tuli hämärämpää. Näin kuljettajan siluetin harteikkaan hahmon, lyhyen niskan. Ja navin, joka ohjasi edelleen reittiä äänettömästi, hiljaa. Ei kertonut, koska pitäisi kääntyä, vain valaisi reitin.
Hän tuli kotiin ja kysyi: mitä ruokaa? Ja mä ajattelin: no, miehet kai on tällaisia. Ajattelin, että parempaa myöhemmin. Mutta tuli huonompaa. Ei heti, vähitellen. Niin kuin hanasta tulee ensin lämmintä, kohta vähän vilposempaa, lopuksi kylmää ja yhtenä päivänä huomaat seisovasi jäävedessä, muttet enää muista, milloin se oli lämmintä.
Olin hetken hiljaa. Ehkä kymmenen sekuntia, ehkä viisitoista. Kuulin miten sydän löi. En pelosta. Vaan helpotuksesta. Kerroin juuri tuntemattomalle ihmiselle enemmän kuin ikinä. En äidillekään. En Maijalle. Eikä nolottanut. Olo vaan keveni.
Ehkä koska hän pysyi hiljaa. Oikeasti hiljaa. Ei ollut yhtään mut sähän tiesit tai ootko koittanut puhua rauhassa. Ei neuvoja, ei arvioita, ei pyörittelyä. Hän vaan oli.
Mietin monta kertaa avioeroa, sanoin hyvin hiljaa. Kolmesti kahden viime vuoden aikana. Muistan. Ekalla kerralla, kun Antti unohti vuosipäivän. Olin laittanut pöydän, laittautunut, ostanut viiniä. Hän tuli kotiin ja kysyi, mitä juhlitaan. Menin kylppäriin ja istuin siellä puoli tuntia lattialla, ihan hiljaa.
Kuljettaja nyökkäsi kevyesti. Tai ehkä olin vaan kuvittelut.
Tokalla kerralla olin sairas ja hän keitti keittoa kaksi viikkoa. Mutta vielä puoli vuotta muisteli, kuinka suuri uhri se oli. Kun pyysin jotain: Muista kun hoidin sua? Ja keitin keittoa? Sanoin kiitos. Monesti. Mutta hän ei kuullut. Tai ei muistanut.
Ja kolmannen kerran tänään. Iltana, kun hän taas sanoi: Sä et ikinä kuuntele. Tajusin, ettei noilla sanoilla enää ole mulle painoa. Ne on vain seinä, johon törmää sattuu, muttei siitä mihinkään pääse.
Mutta tiesin myös, etten lähde. Tiedätkö miksi? Ei kämpän, ei rutiinin takia. Koska muistan millainen hän on hyvinä hetkinä. Kun ei ole kiihtynyt, ei väsynyt, ei töissä hän on se, johon rakastuin. Katsoo silmillään ja hymyilee. Tuo teetä sänkyyn sunnuntaiaamuna. Kääntää takin kauluksen hiljaa, ettei huomaan.
Pysähdyttiin punaisiin valoihin. Punainen täytti auton, näin sivuprofiilin kuljettajasta. Rauhallinen, keskittynyt. Ei turhautumista. Sellainen zen, jota on niillä jotka ovat nähneet ja kestäneet kaiken.
Me ollaan vaan unohdettu miten puhutaan. Tai ei ehkä koskaan opittu. Ehkä me huudetaan, koska kukaan ei opettanut pitämään ääntä matalana. Äitikin huusi, isä lähti kun olin neljätoista. Äiti hoiti yksin. Vannoin silloin, että mulla on asiat toisin että pidän perheen kasassa ja opin kuuntelemaan.
Valot vaihtuivat. Ajettiin taas. Ajattelin: siellä mä taas itken.
Mutta kärsivällisyys ei tarkoita hiljaisuutta. Kärsivällisyys on, että kuuntelee ja pysyy rauhallisena. Mä vain olin hiljaa, kunnes räjähdin. Kaikki nämä vuodet taisin vaan kerätä, en sietänyt.
Katsoin navigaattoria. Seitsemän minuuttia Espoon keskukseen. Pian perillä.
Tajusin etten oikeastaan halunnut poistua tästä autosta. En siksi ettei äidille haluaisi vaan koska tässä hiljaisuudessa tuli ekaa kertaa pitkään aikaan rauhallinen olo. Ei riitaa eikä neuvoja. Vain hiljaisuus.
Se hoiti. Tunsin jo kehossakin, että jännitys suli pois.
Taisin kertoa sinulle enemmän kuin kenellekään moneen vuoteen, sanoin ja yllätyin itsekin ajatuksesta. Et keskeyttänyt kertaakaan. Et tarjonnut ohjeita. Kaikki muut sanoo aina: “Oletko yrittänyt puhua rauhassa?” Ihan kuin en olisi koittanut. Ihan kuin en älyäisi.
Ei vastausta. Hyvä niin. Oloni helpottui entisestään. Hartiat laskeutui ne, jotka illan ajan olivat oletuksen mukaan pystyssä, kuin olisin odottanut iskuja. Nyt ne rentoutui.
Kiitos, sanoin. Varmaan oot väsynyt tällaisiin matkustajiin, jotka tyhjentää sydäntään. Mutta silti kiitos.
***
Auto kaartoi äidin kotikadulle. Tunnistin tutun vihreän aidan, syksyllä vielä maalattu. Lyhtyporttiin. Valoa keittiössä. Äiti ei enää nukkunut aikaisin sanoi mielellään lukevansa iltaisin, mutta kyllä mä tiesin: hän odottaa. Joka perjantai, ihan varmuudeksi.
Tässä riittää, sanoin kevyesti.
Kuljettaja pysäytti, sammutti moottorin.
Maksu meni automaattisesti puhelimesta. Vilkaisin häntä.
Kiitos. Siihen sanan laitoin kaiken mitä voin. Kiitos että kuuntelit. Tiedän, ettet ole velkaa. Et saa siitä ekstraa. Mutta sait aikaan enemmän kuin mieheni viimeiseen kolmeen vuoteen. Aivan oikeasti.
Hän kääntyi. Eka kerran koko matkan aikana kunnolla. Näin hänen kasvonsa: leveät, rauhalliset, hunajanruskeat silmät. Hymyili lempeän, lämpimän hymyn. Sitten nosti kätensä ja teki liikkeen. Eka en tajunnut. Vei kämmenen huulille, sitten eteenpäin.
Kiitos. Viittomakielellä.
Olin hetken aivan paikallani. Sitten hän ojensi käyntikortin. Pieni, valkoinen, selkeällä fontilla. Otin automaattisesti ja luin.
AJOKUSKI KIMMO. KUULONÄKÖVAMMAINEN. Jos haluat taas puhua, soita. En kerro kenellekään. Kirjaimellisesti.
Katsoin käyntikortista häntä.
Hän ei ollut kuullut sanaakaan koko tunnista. Olin purkanut sydäntäni ihmiselle, joka ei ollut kuullut lainkaan. En Antista. En yhdestätoista vuodesta. En keittokattilasta enkä avioerosta. Ei mitään.
Hän vain ajoi. Oli hiljaa koska ei voinut puhua. Ja nyökytteli, koska peilistä näki, että mulle sitä kaivattiin.
Navi siksi ei ääniä. Hän ei tarvinnut niitä. Luki reitin.
Nauroin. Eka kertaa tänä pitkänä päivänä oikeasti. Ei hysteerisesti, ei itkun keskeltä. Aidosti. Sellaista älytöntä, kun elämä antaa jotain niin outoa ja kaunista, ettei edes itkettää kaipaa.
Kimmo hymyili takaisin. Peukku. Sitten käsi rinnalle en tiennyt, mitä se viittaa, mutta tunsin, että se tarkoitti jotain sydämellistä.
Astuessani ulos jäin hetkeksi portille kortti kädessä. Vilkaisin taakse Kimmo ei ollut vielä lähtenyt. Jäi katsomaan kun menen perille asti. Heilautin kättä. Hän vilautti valoja. Kiitollisuus viilsi nenänpäätä lämmin kiitollisuus, sellaista mistä kosteutta tulee silmiin.
Äiti avasi oven ennen kuin ehdin koputtaa. Kaisa Nieminen, kuusikymmentäkolme, entinen kirjastonhoitaja. Sellainen äiti joka osaa ajoittaa sekä teekattilan että hiljaisuuden.
Takki pois. Tee valmista, hän totesi.
Riisuin kengät, nostin takin naulaan. Istuin keittiönpöydän ääreen siihen samaan, jossa kirjoitin ekaluokan aakkosia ja myöhemmin itkin ekan seurustelun loppua.
Taas? kysyi äiti. Ei tuomitusti, vaan ihan kevyenä kysymyksenä.
Taas, vastasin.
Hän laittoi mukin eteen. Teki tilaa mustaherukkahillolle viime syksyn sadosta. Tartuimme molemmin käsin kuppiin. Lämmin savimuki, sitä tarvitsin juuri sillä hetkellä.
Äiti, nyt kerron sulle jotain, etkä usko.
Yritän, äiti hymähti ja istui suoraan vastapäätä.
Kerroin. Taksiin. Hiljaisuuteen. Siihen, kuinka puhuin tunnin putkeen, eikä hän kuullut. Käyntikortista.
Äiti kuunteli. Ei keskeyttänyt, ei nyökännyt, ei voi että. Vain kuunteli. Haki toisenkin kupin.
Tiedätkö, hän sanoi, kun sun isä lähti, mä puoli vuotta juttelin jääkaapille. Ihan oikeasti. Tulen töistä, avaan oven ja puhun kaiken. Palkasta. Pomosta. Katosta joka vuotaa eikä ole rahaa. Se hurisi, minä kerroin. Helpotti.
Äiti, mutta se oli jääkaappi.
Sinun taksikuski taas kuuro. Ei kai sillä oikeasti väliä kuka kuulee? Pääasia että sanoin. Ne ajatukset on kuin ampiaiset purkissa päässä inisee, törmäilee, häiritsee. Kun päästää ulos, ne häviää.
Join teetä. Poltin huulen. Puhalsin.
Sanoin taksikuskille, että mietin avioeroa.
Antilleko?
En. Kuskin kuullen.
No hänelle sopii ei takuulla kerro kenellekään, äiti naurahti. Sananmukaisesti.
Naurahdin taas, kolmannen kerran sinä iltana. Ja äitikin. Istuttiin keittiössä, talossa jossa kasvoin, ja naurettiin sille miten elämä järjestyy. Siihen, että paras kuuntelija oli se, joka ei kuullut mitään. Ja että siitä tuli kevyempi olo. Ehkä maailmankaikkeudella on tapana antaa sitä mitä tarvitsee mutta ihan eri tavalla kuin ajattelit.
Nyt vastaa rehellisesti, äiti vakavoitui, aiotko erota oikeasti?
Mietin hetken. Pyörittelin sormissa mukia.
En tiedä, äiti. Joskus. Mutta sitten muistan, miten hän kääntää mun takin kauluksen hiljaa. Silloin tajuan, etten ehkä kuitenkaan halua ilman häntä olla.
Silloin lopeta huutaminen ja ala kuunnella, äiti sanoi lempeästi. Mä en oppinut, ja siksi menetin isäsi. Ei siksi, että hän olisi ollut paha, vaan koska molemmat oltiin kuuroja. Ei niin kuin se sinun taksikuski vaan ihan valinnan mukaan. Se on pahempaa.
Katsoin äitiin. Hän siirsi katseensa ikkunasta ulos peritty tapa piilottaa kaikki tunnetilat.
Oon miettinyt sitä kaksikymmentä vuotta, jatkoi äiti. Vuosia meni, ja välillä kaduttaa vieläkin etten silloin sanonut: Voitaisko vaan puhua rauhassa? Ilman kovaäänistä. Ilman syytöksiä. Kerro mitä oikeasti sattuu. Ehkä hän olisi jäänyt. Ehkä ei. Mutta olisi pitänyt yrittää.
Olin hiljaa. Olisin halunnut sanoa jotain viisasta, mutta en osannut.
Mene sinä yläkertaan nukkumaan, äiti vaihtoi hyväntuulisempaan ääneen. Pedattu jo valmiiksi. Tiesin että tulet.
Mistä muka?
Perjantai, ilta, täysikuu. Teillä se aina laukasee Antin kanssa.
Meinasin väittää vastaan, mutta muistin viimeiset riidat ja jätin sikseen. Ehkäpä.
Kävin vanhassa huoneessani, kapeassa sängyssä, ja tuijotin pitkään kattoon. Kimmon käyntikortti oli yöpöydällä. Näkyi valkoisena suorakulmiona.
Paras kuuntelija elämässäni ei kuullut sanaakaan. Kerroin hänelle enemmän kuin kenellekään, koska hän pysyi hiljaa. Siinä hiljaisuudessa ei ollut arvioita, ei neuvoja, ei sun oma syy. Vain tilaa. Tyhjää tilaa, johon saat puhua. Ja minä täytin sen kaikella mitä oli jäänyt sisälle.
Ehkä mä en kaivannut vastausta. Ehkä tarvitsin vain kuulla itseni.
Ajatus tuntui hyvältä. Käännyin kyljelle ja nukahdin.
***
Aamulla heräsin puhelimeen. Se tärisi yöpöydällä, ja näytössä luki: Antti.
Tuijotin nimeä pari sekuntia. Yleensä vastasin heti että ehtisin ensimmäisenä sanoa jotain. Ottaa aloite. Ettei hän ehdi puolustella ennen kuin minä ehdin.
Nyt otin vain vastaan. Olin hetken hiljaa.
Elina, Antti sanoi. Ääni käheä, matala. En nukkunut. Elina, anna anteeksi.
Olin hiljaa. Vain kuuntelin.
Mun olisi pitänyt soittaa Kaisalle. Muistin sen koko päivän. Sitten töissä tuli kiire ja unohdin. Ei ollut ihan sama. Unohdin vaan, koska oon idiootti. Ja se, kun sanoin, ettet kuuntele se oli oikeasti minusta. Minä en kuuntele. Sinä kerrot, ja mä odotan vaan omaa kohtaa puhua. Siinä on ero.
Hän jäi odottamaan. Että valitan tai annan anteeksi. Että naljailen. Meidän tavallinen käsikirjoitus.
Mutta istuin sängyllä, jalat ristissä, ja vain kuuntelin. En miettinyt mitä vastaan, en viilannut lauseita mielessä, en valmistellut syytöksiä. Vain kuuntelin.
Ja kuulin hänet. Ehkä ekaa kertaa tosi pitkään aikaan.
Ootko vielä siellä? hän kysyi.
Olen, sanoin. Mä kuuntelen.
Hän jäi hiljaiseksi. Sitten sanoi:
Tuntuu oudolta nyt ekaa kertaa sä oikeasti vaan kuuntelet. Yleensä alat aina puhua jo heti. Nyt kuuntelet. Se on outoa. Mutta hyvältä.
Hymyilin. Hän ei nähnyt, mutta hymyilin.
Tule kotiin, sanoi hän. Tule vaikka.
Mä tuun kyllä. Mutta en ihan heti. Juon ensin teen loppuun.
Hän naurahti, matalasti.
Okei. Mä odotan. Sillä aikaa soitan Kaisalle ja toivotan hyvää nimipäivää. Vaikka vähän myöhässä.
Laitoin luurin kiinni. Istuin hetken hiljaa, katselin ulos. Pihan omenapuut vielä paljaina, mutta silmuissa jo elämää. Maaliskuu. Kaikki vielä edessä.
Otin takin, kaivoin taskusta käyntikortin. Luin uudelleen.
AJOKUSKI KIMMO. KUULONÄKÖVAMMAINEN. Jos vielä haluat puhua, soita. En jaa salaisuuksia.
Avasin viestit ja laitoin numerolle: Kimmo, täällä se eilinen matkustaja, joka puhui putkeen tunnin. Halusin vaan sanoa: olet paras kuuntelija jonka tiedän. Vaikka et kuullut kiitos.
Vastaus tuli minuutissa. Kolme emojia: hymy, auto ja kämmen ylös. Ja teksti: Ilo auttaa. Tule uudestaan kyytiin, hiljaisuus on maksuton.
Nauroin taas, kolmannen kerran alle vuorokauteen. Ajattelin: näin se menee. Vuosia huudat, että joku kuulisi. Sitten istut hetkeksi taksiin, puhut tunnin, ja kukaan ei kuule. Ja juuri se pelastaa.
Joskus ei ole tärkeää kuka kuulee. Tärkeintä on sanoa.
Äiti tuli ulko-ovelle.
Tuutko aamiaiselle?
Tulen, sanoin.
Laitoin käyntikortin takintaskuun. Ei yhteystiedoksi. Vaan muistutukseksi.
Että elämäni parasta keskustelua en käynyt sanoilla vaan hiljaisuudella. Että omalla äänellä on merkitys, ja välillä riittää että joku vain antaa puhua. Kuten Kimmo taksissa. Kuten minä aamulla, kun Antti soitti.
Sä et koskaan kuuntele, hän sanoi eilen.
Tänään minä vihdoin kuulin.
