Taiteilija
Tämä kissa on suoraan helvetistä, Annikki! Siitä täytyy päästä eroon! Leena Pirttinen kurtisti nenäänsä katsellen yksikorvaista, oranssia kissaa, joka kiersi siskonsa jalkojen ympäri.
Mitä oikein puhut, Leena?! Annikki huudahti peloissaan. Sehän on elävä olento!
Olento. Juuri niin! Ei voisi tarkemmin sanoa! Eikö sinusta, Annikki, tunnu, että se kuvittelee itsestään liikoja?
Kissa, kuin aavistaen vieraansa sanat, sähisi, kaarsi selkänsä ja varovasti sivulta sivulle hivuttaen tassujaan kävi sotaa rauhanrikkojaa vastaan.
Näitkö tuota! Leena osoitti voitonriemuisena kissaa ja perääntyi. Mitä minä sanoin?
Annikki huudahti ja kutsui suojelijaansa:
Taiteilija, kultaseni, ei! Kaikki hyvin!
Kissa katsoi emäntäänsä, ja vajosi yhtäkkiä rauhalliseksi. Se palasi Annikin jalkoihin, töytäisi varoen kipeää kohtaa kyljellään ja istahti siihen, antaen ymmärtää, että pitää silti vahtia.
Rosvo! Leena puuskahti varoen kierrelleen kissan ympäri. Ja silti sinä sitä paijaat!
Jonkunhan sen pitää paijata, Annikki huokaisi.
Taiteilija ilmestyi Annikin kotiin kolme vuotta sitten. Silloin Annikilla oli pimeät ja raskaat ajat. Heti kun hän menetti miehensä, ainoa poika kuoli, ja Annikki jäi täysin yksin, ellei lasketa siskoa ja muutamaa tuttavaa. Ystäviä hänellä ei oikeastaan koskaan ollut.
Oli Leena. Sisko.
Leena oli vanhempi, ikäero ei ollut suuri. Mutta vanhemmat korostivat alati kasvatuksessa:
Leena on meillä vanhin! Vastuullinen tyttö! Kaikki voi uskoa Leenalle, hän tekee kaiken oikea-aikaisesti! Ja Annikki… Annikki on meidän enkeli, pieni sielun lohtu. Ihmelapsi! Mutta niin hajamielinen… Se on ihan toivotonta!
Tytöt kasvoivat vakaassa tietämyksessä: Leena oli fiksu tähti, Annikki tohelo mutta rakastettu.
Miksi sinua kehutaan aina, en tajua! Leena loukkaantui, kun Annikki toi koulusta hyvät arvosanat. Opiskelu nyt on ihan normaalia. Mitä siitä pitää palkita?
Mutta Leena, enhän minä ole yhtä fiksu kuin sinä! Sinä saat aina täysiä. Mulla on kaikenlaista.
Juuri! Ja he kiittävät silti sinua! Leena marisi, mutta Annikki piilotti hymynsä, ettei ärsyttäisi siskoa.
Leena valmistui loistavasti lukiosta, meni yliopistoon ja katosi lähes kokonaan kotoa.
Miten menee, Leena? Annikki nappasi hetken, jos kysyäkseen siskon kuulumisia.
Ihan hyvin. Vaan aika menee liian nopeasti. Voisin ottaa muutaman tunnin lisää vuorokauteen!
Ai opiskeluun et ehdi? Annikki kysyi huolestuneena.
Opiskelu?! Leena tuhisi. Ei, vaan yksityiselämään! Missä ehtii tavata miehiä, kun juoksee kuin noiduttu ja ajattelee vain, että pakko tehdä uraa…
Oi, Leena! En tullut ajatelleeksi…
Sinähän, rakas, et yleensä mieti mitään! Leena nauroi silmää räpäyttämättä, välittämättä siitä, että sanat satuttivat. Nämä on aikuisten juttuja. Ei pikku-Annikille!
Annikki siirtyi sivuun, piilotti loukkauksen ja iloitsi siskon puolesta, kun tälle kävi hyvin. Tähti sai loistaa, sen piti olla niin. Annikki sai vain ihailla valoa.
Yliopiston lopussa Leena oli yhä yksin. Miehet pysyivät kaukana, peläten hänen sanavalmiuttaan ja napakkaa kieltään. Äidin kehotukset olla lempeämpi eivät tepsineet.
Äiti, mitä oikein vaadit? Että istuisin nurkassa neulomassa kuin joku entisajan neidon alku? Höpöjä! Jättäkää ne Annikkille, ei sovi mulle!
Ei rakas, mutta ehkä olet hiukan lempeämpi… Pojat pitää siitä.
Voi äiti, ethän sinä tiedä, mistä pojat nykyään tykkää. Aika on toista!
Ehkä niin… sinähän sen tiedät, Leena.
Kuin kirkas salama: Annikki, jolle kaikki hokivat, ettei yliopistoa tarvitse, vain ammatti riittää, toi poikaystävän kotiin.
Katsokaa, tässä on Heikki…
Heikki hurmasi Annikin vanhemmat melkein ensi katsauksella. Komea, fiksu, lahjakas. Hän oli toimittaja, uran alkutaipaleella televisiossa. Ura lähti hyvin, ja Heikki oli saanut mainetta, joskin vaatimatonta.
Tärkeintä: hän oli rakastunut Annikkkiin. Yksinkertaiseen, mitättömään, vanhempien ja Leenan mielestä tavalliseen Annikkkiin, joka kävi ammattikoulua.
Annikki rakasti kauniita vaatteita ja ompelemista. Hän valitsi sen alan, jotta voisi ilahduttaa itseään ja muita.
Annikki, mikä toi nyt on ompelija?! Leena moitti siskoa.
Leena, enhän minä ole niin älykäs kuin sinä. Mutta kaikki eivät osaa tehdä kivaa hametta tai puseroa. Haluan, että ihmisillä on kauniita vaatteita ja he nauttivat siitä.
Ja mitä iloa siitä muka on? Ihan sekavaa touhua.
Ehkäpä. Mutta se mekko, jonka sulle tein, oli mielestäni juuri oikeanlainen!
Kenelle oikeanlainen?
Sinulle! Minulle. Kaikille! Kun ihmiset katsovat ja sanovat: “Ai kuinka kaunis!”. Onko se sitten niin huono?
Eh… Joku tähtää avaruuteen, mutta mun sisko pyörittää kangasta… Ai että, Annikki!
Taaskaan Annikki ei ymmärtänyt, miten ärsytti siskoaan. Mekkoa kuten muitakin hänen tekemiään vaatteita Leena kantoi tyytyväisenä. Annikki ei kopioinut valmista, vaan keksi mallit itse. Iltayöt kului hameen helmaa kirjailessa iloisin värein, ja Annikki myhäili, kun Leena pyöri peilin edessä vaatteet päällä.
Annikkkin vaatteet olivat niin hyviä, että Leenalta kyseltiin useasti mistä ne oli ostettu, muttei tämä ikinä kertonut.
Se on salaisuus!
Selvä, varmaan ulkomailta tuotuja. Sulla on varmaan joku diplomaattisuku?
En kerro! Salaisuus! Leena hymähteli, mutta salaa oli ylpeä siskon menestyksestä.
Mutta Heikin ilmestyminen oli Leenalle isku.
Miten muka? Miten se, jolla ei ollut edes koulutusta tai kauneutta, meni ennen Leenaa naimisiin? Ei voi olla!
Siskon häissä Leena istui kivikasvoisena. Vieraat eivät ymmärtäneet miksi. Annikki, omassa ompelemassaan mekossa, oli niin kaunis, että hänet huomattiin.
Kaunotar! Ja puolisokin kelpo! Kyllä osuu kohdalleen!
Leena tajusi ensi kerran, miltä kateus tuntuu. Pienin terävin hampain se teki pesän sydämeen.
Siskolla komea sulhanen? Itsellä ei ketään.
Vanhemmat ihailevat Annikkkia ja supisevat tulevista lapsista? Sinulla niitä ei tule koskaan.
Annikki loistaa kuin olisit vaihtanut hänelle valosi ja nyt hän on tähti?
Leena ei istunut juhlan loppuun. Hän lähti kotiin ja ulisi tyynyynsä kuin susi, kiroten elämäänsä.
Mutta äidin luo pistäytyessään Leena ryhdistäytyi.
Tyttäreni, oletko kunnossa?
Ihan kunnossa! Ei huolta!
Leena meni naimisiin puolen vuoden päästä. Lähes ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Mies oli paljon vanhempi, hieman kalju, pyylevä ja älykäs. Hän ymmärsi heti, mitä Leena halusi avioliitolta.
Olen valmis antamaan sinulle mitä haluat. Mutta se on sopimus.
Ehdot?
Sinä synnytät lapsen. Ehkä kaksi. Teet uraa, minä järjestän sen. Lastenhoitaja, siivooja mitä ikinä tarvitset. Lupaan, etten petä sinua. Toivon vain uskollisuutta. En siedä pettämistä. Kotona pitää olla ruokaa ja rauhallinen henki. Ymmärsitkö?
Leena ei kauan miettinyt:
Sovittu!
Kummallista kyllä, sopimusliitto osoittautui vakaaksi. Siinä ei ollut hellää tunnetta niin kuin Annikin ja Heikin kotona, jossa kaikki huokui rakkautta ja vieraatkin alkoivat hymyillä. Leenan kodissa vallitsi rauha ja turva.
Poika ja myöhemmin tytär syntyivät sovitusti. Lapset kasvoivat lastenhoitajan valvonnassa, aikataulut tehtiin minuutilleen, jotta jälkikasvu olisi mahdollisimman fiksu ja kohtelias. Leenalla ei ollut aikaa kasvatukseen. Väitöskirja, työ, illanvietot, joissa Leena aina loisti, pitäen lähteen vaatteilleen salassa.
Annikki ei kiirehtinyt mihinkään. Hämärissä 90-luvun vuosissa hän ompeli kotona. Asiakkaita saapui hiljaisesti ovelta ovelle.
Hän on kuin ompelun jumala! Ei vain ota uusia asiakkaita, vanhoja riittää!
Niin hyvä?
Uskomaton! Näitkö mun vaaleanpunaisen mekon? Se on Annikkkin!
Ei voi olla! Luulin sen olevan huippusuunnittelijan!
No, kuuluthan nekin kaikki aloittaneet kotoa käsin! Annikki voi vielä menestyä, jos uskaltaa! Näet vielä!
Asiakkaita olivat sekä nousukkaiden vaimot että kansanedustajat. Hän ompeli hyvälle osalle Yleisradiota ja Kansallisteatteria. Eikä koskaan toistanut mallia, koska tiesi, millaisen kohun siitä saisi.
Kun ajat rauhoittuivat, Annikki avasi pienen ompelimon, josta kasvoi pian muotisalonki. Siellä solmittiin suhteita ja juoruttiin, mutta sai tulla myös huomaamatta. Ensimmäisen kerroksen vanha talo remontoitiin Leenan toimesta asiakkaiden mukavaksi.
Leena hankki laitteet, antoi siskolle lainan ja käski unohtaa rahat.
Sovitellaan!
Leena halusi antaa Annikkille vakaan pohjan. Ajatellessaan siskonsa kohtaloa, Leena syytti itseään kateudesta, jonka oli antanut siskonsa perheeseen. Hän uskoi sinä olleen syynä siihen, että Annikin loisto himmeni. Katsellessaan omia terveitä lapsia, Leena olisi voinut itkeä, sillä Annikin ainoa poika, toivottu ja rakastettu, oli syntynyt sairaana.
Aurinkolapsi… Jostain tarttunut ilmaus jäi Leenalle käyttöön ja hän kutsui siskonsa poikaa Auringoks.
Rakas pieni, minun kultani! Aurinko! Toin sinulle lahjan! Leena tervehti siskonpoikaansa.
Ja lapsi tervehti avoimella hymyllä, joka sai haluamaan muuttaa koko maailman onnelliseksi.
Leena, taidat rakastaa Aurinkoa enemmän kuin omia lapsiasi! Annikki katsoi, kuinka poika, yleensä etäinen, halasi tätiään.
Tämä oli vain osatotuus, mutta Annikki halusi uskoa lapsensa olevan terve.
Leena ymmärsi siskonsa vaikeudet ja auttoi ompelimon perustamisessa.
Tee töitä, Annikki! Tarvitset sitä! Heikki reissaa, olette harvoin kotona yhdessä. Miksi istua kotona?
En voi, Leena! Minulla on Aurinko!
On iso tila, tee sinne lastenhuone, palkkaa lisää työntekijöitä. Hoitajan etsin minä. Johda sinä sieltä! Lapsi voi olla mukana ja sinä tyytyväinen!
Leena, olisin hukassa ilman sinua!
Sitä varten sisko on! Älä nyt rupea nyyhkimään, meikannut olen koko tunnin tätä varten! On tapaaminen!
Näin he elivät.
Leena huolehti siskosta ja siskonpojasta. Etsi vaihtoehtoja ja lääkäreitä. Aurinko oli heiveröinen. Sydän ja sisäelimet reistailevat.
En ymmärrä, Leena… Annikki itki niiden harvojen hetkien aikana, jolloin olivat kahden. Mitä tein väärin, kun lapselleni kävi näin?
Et mitään, rakas! Tämä on kohtaloa, jos haluat. Mutta selvitään! Aurinko tuskin parantuu, mutta voimme tehdä hänelle rauhallisen ja iloisen elämän. Mitä muuta ihminen tarvitsee? Perhe, lämpö, huolenpito ja rakkaus. Ne voimme antaa!
Niin kai…
Siinä tapauksessa tehdään se. Ei itketä! Löysin muuten yhden neurologin, sanovat valoksi alallaan! Jono on pitkä kuin joulukinkulla, mutta menkööt! Varasin jo Auringolle ajan.
Leena…
Ole hiljaa! Kaada lisää teetä! Anna vaikka voileipä! En ole aamusta asti syönyt mitään.
Leenan mies suhtautui ymmärtävästi naisen huoleen siskonpojasta.
Harmi vain, ettei voi tehdä mitään pojalle. Uskon, että hakisit vaikka tähden taivaalta, jos voisi. Jos tarvitset jotain sano, autan.
Lyhyet sanat olivat Leenalle paljon. Hän tiesi jo rakastavansa miestään, ei villisti kuten nuorena, vaan varmana, vakaana tunteena, joka annetaan sille, joka odottaa.
Lapset kasvoivat, vanhemmat vanhenivat, siskosten väliin ei enää tullut katkeruutta tai kateutta.
Kenelle muulle jakaa murheet kuin siskolle?
Annikki auttoi Leenaa, kun tämän miehellä oli ongelmia työpaikalla. Hän pyysi Heikkiä tutkimaan asian. Tutkimus kesti kauan ja vaati paljon, ja vasta vuosien päästä Annikki sai tietää, että se oli viedä Heikin hengen, mutta lopulta totuus selvisi, ja Leena kiitti:
Et tiedä, Annikki, mitä teit meille! Lupaan: niin kauan kuin elän, sinä ja perheesi ette tarvitse mitään.
Leena piti sanansa.
Hän seisoi siskonsa rinnalla, kun Heikki sairastui. Heikki hiipui pois, rakastavan vaimon silmien edessä, ja Annikki yritti kestää, mutta parkui, kuten Leena ennen, siskon olkapäätä vasten:
Miksi?! Hän oli vielä niin nuori!
Leena auttoi, päivä päivältä, muistuttaen että ei saa luovuttaa, sillä Aurinko on vielä täällä.
Myöhemmin Leena piti Annikkkia pystyssä, kun Aurinko sammui lopullisesti. Kaksin he pitivät kiinni toisistaan kyynelittä, katsoen, kun lääkärit selittivät tapahtunutta. Sitten, pois klinikan ovesta, he kulkivat läpi koko Helsingin käsi kädessä, sanattomina.
Keltainen paita ja punaiset tennarit…
Niin…
Eivät tarvinneet selityksiä. He johdattivat lastaan matkaan, juuri sellaisena kuin tämä olisi toivonut.
Pojan menetyksen jälkeen Annikki romahti. Hän teki töitä mekaanisesti ja jätti kaiken muille. Leena näki, miten Annikki istui työpöydän ääressä kädet roikkuen, kykenemättä piirtämään viivaa.
Annikki…
Kohta… Levähdän vain hetken, jooko? Annikki nosti siskoonsa tyhjät, kipinättömät silmänsä.
Ei näin voi! Leena oli purskahtaa itkuun.
Nyt kaikki on jo sallittua… Annikki hymyili suruisesti. Nyt jo…
Käännekohta koitti, kun kissakulkuri astui ateljeeseen.
Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, resuinen, likainen, korva revennyt. Katu oli vilkas, siellä ei juuri kissoja näkynyt.
Kissa yritti sisään, mutta ajettiin pois.
Hei, pois siitä, mars!
Silloin kissa teki löytyään: se asettui portaille, roikotti jalkoja ja päätään kuin rätti. Näin sen tapasi Annikki, joka saapui myöhässä töihin.
Tytöt, mikä toi on?! Annikki tarkasteli taitavasti näyttelevää kissaa.
Kissa, Annikki Pirttinen! Tuli, köllähti, ei lähde minnekään!
Onko tuo hengissä? Annikki kosketti varovasti kissaa kengänkärjellä.
Kissa avasi toisen silmän, huokasi kuin ihminen ja näytti kieltä, aivan kuin sanoen:
Mitä te ihmiset oikein teette? Olen nääntynyt! Enää hetki, niin minua ei olekaan! Ja nimeäkään minulla ei ole, nälkää olen nähnyt jo viikon! Kaikki teidän syytä. Eipä epäillä! Ei sääliä, ei kunniaa!
Annikki nauroi, ensimmäisen kerran pitkään aikaan:
Voi mikä taiteilija! Tytöt, katsokaa nyt tuota roolia! Stanislavski olisi kateellinen! No, tulehan! Saat ruokaa ja rakkautta.
Hän koppasi kissan syliinsä, tutki tarkkaan ja pudisti päätään:
Ei, ensin eläinlääkärille! Korva ei näytä hyvältä. Ja muutenkin…
Kissa ei vastustellut. Istui tyynesti Annikin auton etupenkillä, antoi lääkärien hoitaa itseään, ärähti kerran kun piikki sattui. Palkkioksi söi maksapasteijan ja käveli sitten ylpeänä emäntänsä perässä ovesta ulos.
No niin… Eipä minulla ole kissoja ollut. Miten me sovitaan, Taiteilija?
Kissa esitti sfinksiä, tuijotti autoja, ja Annikki virnisti:
Selvä! Kyllä tullaan toimeen. Katsotaan, hyväksyykö Leena sinut…
Leena ei tietenkään hyväksynyt kissaa. Ainakaan ulkoisesti. Hän sätti Taiteilijaa, huomaten iloisena, miten Annikki taas välitti jostain. Siskon silmistä loisti jälleen kipinä. Annikki oli taas tärkeä, niin tärkeä, että kaikki muu unohtui.
Annikki, se katsoo sinua oudosti!
Leena, anna katsoa! Ei ole vuosiin kukaan katsonut sillälailla!
Miten?
Rakkaudella!
Viekoittelija! Valehtelee sinulle!
Antaa mennä! Se lämmittää kipeät jalkani kun lepään iltaisin ja katsoo kanssani telkkaria. Kuvittele! Tuijottaa kuin tajuaisi jotain!
Oma syysi! Olisit nimennyt vaikka Mirriksi! Mikä kissalle nimi tuo on Taiteilija!
Se on juuri hänen olemuksensa! Annikki nauroi, ja Leenan sydän lämpeni.
Sisko hymyili! Siksi Leena antoi anteeksi kissalle kaiken.
Viimeisestä varmistui sinä päivänä, kun Leena oli vähällä menettää Annikkinsa.
Se oli lauantai. Sattumalta lähellä ompelimoa, Leena päätti poiketa. Ehkä sisko oli unohtunut töihin uuden malliston kanssa? Taiteilijan tultua Annikki oli taas alkanut ommella. Hänen vaatteensa olivat yhä suosittuja.
Ompelimossa paloi valo. Leena avasi oven avaimillaan.
Annikki, olen täällä!
Oranssi salama syöksyi jalkoihin, ja Leena kiljaisi kun kissa iski nilkkaansa, repien sukkahousut:
Taiteilija! Oletko seonnut?! Mitä oikein teet?!
Kissa näytti oudolta. Leena asettui jo varmuuden vuoksi taakse, huomaten hänen silmissään palavan valon.
Herran tähden, oletko raivona?
Hän nappasi pöydältä viivottimen ja oli iskemässä, kun Taiteilija naukaisi surkeasti, juoksi edestakaisin Leenan ja entisen Aurinko-ajan lastenhuoneen oven välillä. Sitä huonetta Annikki ei ollut kyennyt muuttamaan.
Mitä siellä on? Leena kuiskasi nyt. Missä on Annikki?
Hän tempaisi oven auki ja näki Annikin lattialla, poikansa valokuva sylissään.
Annikki!
Ensiapu, sairaala, lähes vuorokausi tehohoitoa…
Leena vaelteli käytävillä, rauhoittumatta, rukoili kuten osasi:
Älä vie! Jätä hänet minulle! Anna elää!
Sitten hän sai kuulla, että Taiteilija oli kiertänyt lukittua huonetta, ulvonut syvästi, kuten vain kun kutsui emäntäänsä. Vasta kun Annikki itse heräsi, kissa rauhoittui ja suostui edes veteen.
Kolmen viikon päästä Annikki pääsi kotiin.
Leena, ensin ompelimoon!
Miksi, Annikki? Tuon kissan kyllä kotiin!
Haluan nähdä sen!
Vaivoin Annikki jaksoi portaikossa, ja työntekijät hymyilivät, kun oranssi leimu syöksyi käytävältä, kietoi tassut emäntänsä ympärille ja aloitti niin kovan kehräyksen, että Leenakin hymähti:
Voi Taiteilija!
Annikki nosti kissan syliin, silitti parantunutta korvaa ja tunnusti:
Se kutsui minua, Leena. Kuulin ensin sen… Sitten sinut. Silloin ennen ambulanssia. Ja sielläkin…
Mitä tarkoitat sielläkin?
En osaa selittää. Ensin Heikin ääni, sitten Auringon, mutta kissa peitti heidät… Sen ääni jäi… Sitten sinä…
Outo juttu… Leena ei tiennyt mitä sanoa.
Taiteilijalla tuntui kyllä olevan vastaus. Se silitti tassulla emäntää, katsoi Leenaa, kiersi kerälle Annikkkin syliin ja nukahti.
Taidan juuri tulla hyväksytyksi, Leena hymähti. En vain tiedä missä asiassa. Mutta hyväksytyksi…
Taiteilija avaa silmät, väläyttää vihreät, kehrää yhä kovemmin, ajaen surut kauas ja luvaten rauhan. Ja Annikki hymyilee taas, lämmittäen siskonsa sydäntä.
Mitä ihminen pohjimmiltaan tarvitsee? Läheisiä vierelle, rauhan sydämeen.
Niin vähän… niin paljon…
