Et aio laittaa sitä päälle, sanoi Vesa katsomatta taakseen. Hän seisoo eteisen peilin edessä, korjaa tummansinistä silkkisolmiota, jonka osti viime kuussa summalla, jonka Satu sai tietää vahingossa kun etsi jääkaapin kuittia. Oon ihan tosissani.
Vesa, se on sun firman 10-vuotisjuhla. Mä olen sun vaimo.
Juuri niin. Vesa lopulta kääntää katseensa, ja siinä katseessa on jotakin, joka saa Sadun haukkomaan henkeään. Ei hellyyttä, vaan tunnistamista. Tämän katseen hän on nähnyt aiemminkin, vuosia sitten, mutta ei silloin osannut antaa sille nimeä. Sä olet mun vaimo. Siksi pyydän, että jäät kotiin.
Miksi?
Vesa huokaisee pitkään, erityisellä tavalla, jolla hän ilmaisee: sinä kyselet turhia enkä jaksaisi nyt.
Satu. Siellä on liike-elämän yhteistyökumppaneita. Tärkeitä ihmisiä. Lehdistö, ehkä.
No entä sitten?
Sä… Vesa etsii hetken sanoja. Sä olet ihan tavallinen täti-ihminen. Tajua nyt sinisessä napillisessa mekossasi. Siellä on naisvieraita, jotka näyttävät aivan erilaisilta.
Satu seisoo keittiön ovella kädessään kulunut, kuvioistaan haalistunut keittiöpyyhe. Katsoo miestään, yrittää tunnistaa, milloin tämä tuli tavaksi. Milloin tällaiset sanat lakkaavat kysymästä selitystä.
Lähteekö Salla mukaan?
Vesa ei värähdä. Se on pahinta. Ei vihaa, ei hämmennystä vain tasainen katse.
Salla on mun assistentti. Järjestää tilaisuuden.
Vesa.
Satu, älä aloita.
Mä vaan kysyin.
Et vaan kysynyt. Vesa ottaa takkinsa, ravistaa sen päällensä elegantisti. Sä vihjailet. Kuten aina. Mä olen väsynyt vihjailuihin.
Satu laskee pyyhkeen tuolin käsinojalle. Kädet hiukan vapisevat, eikä hän tahtoisi Vesan huomaavan.
Hyvä on, Satu sanoo lopulta. Selvä, Vesa.
Noin juuri pitääkin, Vesa vilkaisee peiliin tyytyväisenä. Onko lapset kotona?
Kaisa on kaverilla yötä, Aapo yliopistolla, palaa kahdeksalta.
Sano että pitää hiljaisuutta kun tulen. Tuun myöhään.
Ovi sulkeutuu. Satu jää eteiseen hajun keskelle: Vesan partaveden, josta hän ennen piti mutta joka nyt vain korostaa vierautta. Kallista ja vierasta.
Hän siirtyy keittiöön, laittaa vedenkeittimen päälle. Katsoo kuinka ensimmäinen höyry pilkahtaa nokasta ja miettii, että kaksikymmentäkolme vuotta sitten hän meni naimisiin miehen kanssa, joka katsoi häntä aivan toisin. Silloin Vesa piti Sadun naurua heleänä kuin kello. Satu hämmentyi kehuista, mutta silloin se tuntui joltain suurelta.
Vesi kiehuu. Satu kaataa sen kuppiin, upottaa teepussin ja katsoo kuinka tumma väri leviää veteen.
Täti. Hän kutsui häntä tädiksi.
Satu on viisikymmentäkaksi. Ei sata. Ei kahdeksankymmentä. Viisikymmentäkaksi ja ihan hyvässä kunnossa. Ei lehtien kansikuvankaunotar, mutta kyllä katsekin kääntyy. Tummanruskeat, hyväkuntoiset hiukset, harmaata tuskin lainkaan hän huolehtii itsestään. Käsissä taito moneen: piirakoiden leipominen, verhojen ompelu, lapsen rauhoittaminen yöllä, kirjanpidon selvittäminen silloin kun Vesalla oli Monoliitti-yrityksen alkuvuosina talouslakko.
Kuka auttoi silloin? Kuka istui yöt laskujen kanssa?
Täti. Voi herran tähden.
Itku ei tule. Kyynelten paine tuntuu rintalastan alla, mutta ne eivät nouse silmiin ehkä siksi, ettei tämä ole ensimmäinen tällainen keskustelu. Ensimmäinen oli kolme vuotta sitten, kun Vesa sanoi: Voisit pukeutua paremmin. Silloin Satu loukkaantui, sitten tottui, lopulta myötäili. Nyt hän seisoo yksin keittiössä, mies juhlii firman merkkipäivää Sallan kanssa Salla on 28 ja tuskin tietää mitään uunissa paistuvista pullista, haalistuneista keittiöpyyhkeistä tai 23 vuoden yhteisestä arjesta.
Ikkunan takana ilta tummenee hitaasti. Toukokuun lämmin ilta, pihalta nousee tuomen tuoksua. Satu juo teensä, pesee kupin ja menee vaatekaapille.
Kaikken kauimmaisessa nurkassa, talvitakkien takana, on mekko. Tummanviininpunainen, samettinen: Satu osti sen kolme vuotta sitten alennuksesta Sokokselta ja kerran vain kokeili kotona. Vesa näki ja irvisti: Missä muka käytät? Liian räikeä sun ikäiselle. Mauton. Satu pakkasi mekon muovipussiin, työnsi kaapin pohjalle. Meinasi antaa pois, ei sitten antanutkaan.
Nyt hän ottaa sen esiin. Ravistaa. Sametti tuntuu lämpimältä ja elävältä. Satu painaa mekon itseensä peilin edessä.
Ei. Ei mikään täti.
Eteisestä kuuluu avaimien kilahdus. Aapo. Hän kuulee, miten poika riisuu kengät, heittää takin tuolille naulakon sijaan, tulee keittiöön.
Äiti, onko täällä mitään syötävää?
Jääkaapissa on lihapullia. Lämmitä.
Miksi sä oot tossa mekon kanssa?
Satu kääntyy. Aapo seisoo ovella, pitkä ja suoraviivainen, Vesan poskiluut ja äidin harmaat silmät, vähän väsyneet. Ensimmäinen yliopistovuosi on painanut suuntaansa ryhdissä näkyy raskaus, kuin hän kantaisi jotain isoa harteillaan.
Sovitan vaan.
Kaunis. Aapo menee keittiöön, kolistelee kattiloita. Mihin oot menossa?
Satu miettii hetken.
En tiedä vielä. Ehkä en mihinkään.
Aapo palaa lautasen kanssa, istahtaa pöytään, katsoo äitiä suoraan. Katse on aikuinen, nuoreksi pojaksi liian rehellinen.
Isi lähti juhlaan?
Lähti.
Yksin?
Satu ei vastaa heti. Ripustaa mekon tuolin selkämykselle.
Aapo.
Äiti, mä tiedän. Poika sanoo sen tyynesti, ei vihaisesti, kuin ilmoittaen tosiasian. Kaisakin tietää. Ollaan tiedetty jo kauan.
Nyt kyyneleet tulevat. Ei vyörymäisenä itkuna, vaan kokkareena kurkkuun, hitaasti, hiljaa. Satu vain hengittää muutaman sekunnin, katsoo ulos yöhön, joka on jo täysin tumma.
Mistä?
Keväällä näin ne yhdessä. Kallion kahvilassa. Isi ei huomannut. Aapo syö, katsettaan nostamatta. Ajattelin ensin, että varmaan työhön liittyvää. Mutta ei. Kyllä siitä näki.
Et sanonut mulle.
Mitä sä olisit tehnyt?
Hyvä kysymys. Mitä hän olisi tehnyt? Olisi teeskennellyt ettei tiedä, kuten teki nämä kolme vuotta, kun huomasi kummia mutta pakotti itsensä näkemään asiat toisin tai kuvitteli liikoja. Silloin nainen yli viidenkymmenen alkaa pelätä totuutta se on ihan oma tarinansa.
En tiedä, hän tunnustaa.
En mäkään. Aapo nostaa katseensa. Äiti. Olet kaunis tossa mekossa. Oikeasti.
Satu katsoo poikaansa. Sitä poikaa, jolle luki satuja iltaisin, opetti sitomaan kengännauhat ja pakkasi voileivät reppuun. Yhdeksäntoista ja jo näkee enemmän kuin äiti olisi jaksanut.
Kiitos, äiti sanoo.
Päivällisen jälkeen Satu soittaa Kaisalle. Kaisa tulee kymmeneltä, tuoksuu vieraalta hajuvedeltä, laukku heiluu kynnyksellä.
Äiti, onko kaikki ok? Kaisa arvioi äidin kasvoja nuoren tytön tarkkuudella. Sanoiko isä jotain?
Tule istumaan, Satu vastaa. Keskustellaan.
Keittiönpöydän ääreen kokoontuu kolme. Satu kertoo. Ei kaikkea, mutta riittävästi. Vesan sanoista. Mekosta. Sallasta ja siitä, että epäily oli oikea.
Kaisa pureskelee alahuultaan, kuten aina kun sattuu tai yrittää olla reipas.
Sanoiko isi että sä olet täti? varmistaa Kaisa.
Sanoi.
Toi on… Kaisa pyörittelee päätään, etsii sanaa. Epäreilua.
Epäreilua, Satu myöntää.
Äiti, aiotko mennä johonkin? Ylipäätään?
Satu katsoo mekkoa tuolilla.
En tiedä vielä.
Sinä yönä uni ei meinaa tulla. Satu kääntyy avarassa sängyssä ja miettii. Miettii yli kahtakymmentä vuotta: nuoruutta, jonka antoi tälle kodille, näille lapsille, tälle miehelle. Hän jätti ompelutyönsä Aapon syntyessä, vaikka pidettiin hyvänä ammattilaisena keskustan ompelimossa, jossa Inkeri johtajatar arvosti Sadun lahjoja. Sitten Vesa sanoi: Miksi töihin? Mä elätän sut. Ja Satu uskoi, silloin siihen oli helppo uskoa.
Hyvää elämää. Hän kääntyili kattoon tuijottaen.
Mitä hän nyt osaa? Ommella, laittaa ruokaa, hoitaa kotia. Olla näkymätön. Siinä viimeinen on sujunut erityisen hyvin.
Ei. Ei auta ajatella noin. Hän osaa ommella ja se ei ole vähän. Kaksi vahvaa kättä, pää joka pysyy mukana ja kahdenkymmenen vuoden kokemus, vaikka epävirallinen, silti: on ommellut lapsille, naapurille, ystävälle.
Ajatukset jauhavat kehää. Hän torkkuu, havahtuu, torkkuu. Kolmelta ovi paukahtaa Vesa on kotona. Satu kuulee veden lorinaa, sitten Vesa kömpii viereen, ei sanaakaan, ja kohta hengitys tasaantuu uneen.
Satu jää hereille.
Aamulla Vesa lähtee aikaisin, tuskin aamiaista syöden. “Olen kiireinen koko viikon, älä odota illalla kotiin”, heittää ovella.
Ovi, hiljaisuus.
Satu kaataa itselleen kahvia, istuu ikkunan ääreen. Ulkona tihuttaa, pihan tuomi on tummunut, lehdet kiiltävät. Hän juo kahvinsa ja ajattelee. Rauhallisesti, lähes kylmästi. Ehkä kun kipua on tarpeeksi, se muuttuu joksikin toiseksi. Joksikin kirkkaaksi ja kovaksi.
Firman juhlat ovat perjantaina. Nyt on tiistai.
Kolme päivää.
Satu ottaa puhelimensa ja laittaa viestin Tarjalle. Tarja Kivimäki oli heidän kirjanpitäjänsä kymmenen vuotta, sitten vaihtoi työpaikkaa. He pitivät silti yhteyttä, joinain kertoina kahville. Tarja on viisikymppinen, järkevä nainen, jolla on harvinaisen rehellinen katse.
Tarja, ehditkö nähdä tänään?
Vastaus tulee heti: Totta kai. Kolmelta Kahvila Lempi?
Satu vastaa: Sopii.
Pieni kahvila, kaksi korttelia kotoa. Tarja tulee harmaan jakun, lyhyiden hiusten ja älykkäiden silmien kanssa. Hän kuuntelee, ei keskeytä. Vain kerran nostaa kulmiaan täti-sanan kohdalla.
Siis sanoiko se suoraan noin, Tarja sanoo.
Sanoi.
Oletko tiennyt Salla-jutusta pitkään?
Aavistellut kauan. Aapo vahvisti eilen.
Tarja pyörittää kahvikuppiaan.
Satu. Saanhan sanoa suoraan?
Sano vaan.
Mä tiesin. Tarja nostaa katseensa. Olin Monoliitilla töissä ja näin ne yhdessä. Mietin pitäiskö kertoa, jätin kuitenkin. Ajattelin, että teille parempi selvittää itse. Oikeastaan katson nyt, että oli virhe. Anteeksi.
Satu on hetken vaiti.
Ei haittaa, Tarja. Ei sillä enää väliä.
Mitä aiot tehdä?
Satu katsoo ystäväänsä.
Menen juhliin.
Tarja katsoo hetken, nyökkää ymmärtävästi.
Lasten kanssa?
Lasten kanssa.
Tiedät, että siitä ei tule kaunista.
Tiedän.
Ja että Vesa suuttuu?
Tiedän.
Tarja miettii.
Hyvä. Sano, jos tarvitset apua.
Satu hymähtää. Ensimmäistä kertaa pariin päivään.
Voisit laittaa mulle kampauksen, en osaa itse.
Torstai-iltana Kaisa istuu Sadun vieressä kampauspöydän ääressä ja harjaa äidin hiuksia varoen, hellästi, kuin jotakin haurasta. Sadulla on tuuheat, olkapäille ulottuvat hiukset, jotka hän eilen hieman värjäsi vain tasoittaakseen sävyä.
Äiti, pelottaako? kysyy Kaisa.
Vähän.
Isi hermostuu.
Voi olla.
Mitä aiot sanoa?
En mitään. Satu katsoo peiliin. Mennään vain sisään.
Kaisa kiinnittää viimeisen pinnin, ottaa askeleen taakse ja arvioi lopputulosta.
Kaunis, Kaisa sanoo. Olet aina ollut kaunis, olet vaan itse unohtanut sen.
Satu kääntyy ja halaa tytärtä, tiukasti. Kaisa yllättyy, mutta vastaa halaukseen.
Mekko odottaa sängyllä. Viininpunainen, samettinen, pehmeä. Satu pukeutuu rauhassa, Kaisa auttaa vetoketjun. Peilistä katsoo outo nainen. Ei, ei tuntematon: pitkään kadoksissa ollut. Se joka oli ennen kuin Satu alkoi suostua kaikkeen.
Meikin Satu tekee itse: hillitysti, mutta juuri sen verran kuin pitää. Ripsiväri, vaalea terrakottapunainen huulipuna, musta onyksikoru, jonka äiti antoi aikanaan.
Äiti, Aapo huikkaa eteisestä, taksi on kohta tässä.
Tulen jo.
Satu nappaa pienen mustan laukun, vanhan mutta hyvän. Menee eteiseen.
Aapo katsoo häntä.
No jo on.
No johan! Kaisa toistaa vieressä.
Satu pistää päälle takin, kädet vielä hitusen tärisevät. Hän huomaa sen ja rauhoittaa liikkeensä. Rauhallisesti. Eteenpäin.
Mennään.
Hotelli Pohjolan Tähti on hyvä hotelli. Ei kaupungin paras, mutta arvokas. Vesa valitsi sen statuksen takia: iso sali, upeat katot, oma pitopalvelu. Satu on ollut täällä kerran aikaisemmin: vuosia sitten häissä, muistaa vieläkin aulan marmorilattian ja suuren kattokruunun portaiden yläpuolella.
Taksi pysähtyy ovelle. Satu nousee ensin, hengittää sisään ilmaa yhä lämmin toukokuun tuuli, vaahteran kukkaa jostakin läheltä.
Äiti, Aapo sanoo hiljaa, me olemme täällä.
Niin olette, Satu tarttuu Kaisan käteen. Mennään.
Aulassa on jo juhlaväkeä, osa kiiruhtaa nimikylteillä varustetut puvut päällään kohti portaikkoa. Satu kävelee rauhallisesti. Vastassa on nuori vastaanottovirkailija.
Hyvää iltaa. Oletteko Monoliitti Oy:n tilaisuudessa?
Kyllä, Satu sanoo. Olen Vesa Raution puoliso. Nämä ovat meidän lapset.
Hetken empivä nyökkäys.
Toinen kerros, Amber-sali.
Amber-sali on täynnä. Tyylikkäitä ihmisiä, kalliit hajuvedet, ruokapöytiä, musiikkia taustalla. Satu pysähtyy kynnykselle huomaa, miten usea vilkaisee häntä. Hän on vieras. Ja hän tietää sen. Nämä ihmiset tuntevat Vesa Raution tuntevat hänen viime vuosien elämäntyylinsä, ainakin jotkut Sallan. Puolisoa ei tunnista kukaan.
Näetkö isää? Kaisa kysyy.
En vielä. Satu vilkaisee salia. Kyllä me löydetään.
Vesa on salin perällä, pienen tarjoilupöydän luona, juttelee kahden tummapukuisen miehen kanssa. Toisen Satu tunnistaa: Jarmo Mäkinen, pitkäaikainen yhteistyökumppani, iso, harmaa mies, jonka katse painaa. Vesalla oli häneen aina epämääräinen kunnioitus, ehkä vähän pelkoa. Satu ei koskaan täysin ymmärtänyt kumpaa.
Vesan vieressä seisoo Salla.
Satu näkee hänet nyt ensimmäistä kertaa oikeasti. Nuori, pitkä, kapeassa sinisessä mekossa, hiukset moitteettomasti. Kaunis. Satu ei enää katkeroidu, vain toteaa asian rauhallisesti: kaunis tyttö, kaksikymmentäkahdeksan. Käsi kevyesti Vesan käsivarrella, tavalla joka kertoo enemmän kuin sanat.
Tuolla isä, Kaisa sanoo. Ääni on oudon tasainen. Tuon naisen kanssa.
Satu lähtee kulkemaan määrätietoisesti. Muutama vieras kääntyy katsomaan, joku väistää. Hän ei vilkaise sivuilleen, vain suoraan kohti miestä salin perällä.
Vesa huomaa Sadun kolmen metrin päästä. Kasvot muuttuvat heti suu hieman raottuu, painuu, silmissä vilahtaa kylmyys.
Satu, hän sanoo hyvin hiljaa. Mitä sinä täällä teet?
Tulen firman juhlaan, Satu vastaa yhtä hiljaa. Kymmenen vuotta. Iso virstanpylväs.
Jarmo Mäkinen vilkaisee, sitten Vesa, sitten uudelleen Satuun.
Satu Rautio? miehen äänessä on lämmin hämmästys. Siitä on vuosia. Näytät upealta.
Hyvää iltaa Jarmo, Satu hymyilee. Niin sinäkin.
Salla ottaa askeleen taakse, käsi liukuu pois Vesan hihalta.
Nyt Kaisa astuu puoliaskelta eteen. Viisitoista. Tumma katse, suora selkä. Hän katsoo Sallaa sellaisella lapsen rehellisyydellä, jonka edessä aikuiset tuntevat itsensä avuttomiksi.
Isi, Kaisa sanoo tyynesti mutta tarpeeksi kovaa, että muutkin kuulevat. Miksi sä äsken halasit tuota naista? Ei se ole äiti.
Hiljaisuus mukana. Musiikki vaimenee. Kaksi miestä vilkaisee toisiaan. Viereisen pöydän nainen helmikorussa kääntyy.
Vesa kalpenee. Näkyy selvästi, vaikka rusketus on hyvä.
Kaisa, Vesa aloittaa, se liittyi töihin, selitän…
Isi, mä en oo tyhmä. Me Aapon kanssa on tiedetty kauan.
Aapo seisoo vieressä hiljaa, kädet alhaalla.
Jarmo rykäisee ja laskee lasin pöydälle.
Vesa, hän sanoo. Täydellinen, merkittävä tauko. Näen, että teillä on perheasiaa. Puhutaan myöhemmin.
Hän nyökkää Sadulle, menneestä ajasta tuttua kohteliaisuutta, kääntyy ja suuntaa muiden vieraiden luo. Kaksi miestä seuraavat perässä.
Salla sanoo hiljaa:
Mä taidan mennä katsomaan keittiötä.
Hän katoaa salin syvyyteen.
Vesa ja Satu jäävät kahden tai no, lapset mukana. Vesan katsessa on aiemmin ollut väsymystä, nyt jotakin muuta: hämmennystä. Hän ei tiedä mitä tehdä.
Satu, hän sanoo käheästi. Ymmärrätkö, mitä sä just teit?
Tulin firman juhlaan, Satu toistaa. Tämä on tärkeä päivä.
Hän ottaa lasin tarjottimelta kuohuviiniä. Kuplat nousevat tasaisena ketjuna.
Voisit olla kotona. Niin kuin pyysin.
Olisin voinut, Satu nyökkää. Mutta en jäänyt.
Nyt jokin loksahtaa paikoilleen. Ei vihaa, ei voitonriemua. Selkeys. Hän katsoo miestä, jolle kokkasi ja pesi paidat, kasvatti lapset, kaiken aikaa uskoi ja ajattelee vain: miten paljon aikaa meni hukkaan.
Nostan maljan sun yritykselle, Satu sanoo. Sitten lähdetään. Lapset ovat väsyneitä.
Hän kääntyy lapsiin.
Lähdetään.
Lähtevät ulos ja Satu tuntee katseet selässään. Uteliaat, myötätuntoiset, paheksuvat. Sillä ei ole väliä. Tai ehkä on, mutta se ei satu enemmän kuin se, mikä on jo sattunut.
Oven luona Aapo ottaa Sadun käsikynkkään.
Onneksi tulit, poika sanoo.
Mä vaan tulin, Satu vastaa.
Tulin, juuri siksi hymyilee Aapo.
Kotona Satu riisuu mekon rauhallisesti, ripustaa henkarille. Pesee kasvot. Käy pitkäkseen. Ja nukkuu ensi kertaa viikkoihin kokonaisen yön syvää, sikeää unta, yhdeksään saakka aamulla.
Se mitä seuraa, tapahtuu hiljalleen, mutta väistämättä, kuten kevät, kun routa sulaa. Ei heti, mutta kahden viikon aikana juhlan jälkeen. Satu kuulee tästä Tarjan kautta, jonka korviin paljastuu yhtä ja toista yhteisiltä tutuilta, ja myös Kaisa saa tietää; oli nähnyt isän puhelimen ruudulta viestin, kun laite oli laturissa keittiössä.
Jarmo Mäkinen peruu uuden rakennusprojektin sopimuksen Monoliitti Oy:n kanssa. Ei suoraan, vaan kiertäen selittää harkitsevansa vielä. Mäkinen on perinteisiä miehiä, hänelle perhe merkitsee jotain eikä se, että mies tuo rakastajattarensa firman juhlaan vaimon sijasta, ole kunnioituksen arvoista. Hän ei pahastu siitä, että sivusuhde on, vaan siitä, että koti ja järjestys jätetään ulos. Sitä hän ei hyväksy.
Mäkisen jälkeen alkaa kuulua muitakin ääniä. Liikemaailman maine rakennetaan vuosissa ja rapistetaan päivissä. Monoliitin hallitus alkaa kysellä Vesalta hankalasti johtamisesta: huomataan, että muutama sopimus on mennyt ohi normaalikäytännön. Asia ei ole enää mekosta eikä Sallasta mutta joskus yksi kipinä sytyttää ketjun.
Salla katoaa yrityksestä kolmen viikon kuluttua, hiljaa, kirjoittaa eroilmoituksen, lähtee. Vesa kulkee kotona kuin matto olisi vedetty alta.
Sitten hän tulee kotiin ja istuu pöytään. Satu laskee eteen lautasen keittoa ja menee toiseen huoneeseen. Vesa istuu kauan. Satu kuulee hänen huokailunsa.
Illalla Vesa kutsuu Sadun.
Satu, meidän täytyy puhua.
Niin, Satu myöntää rauhallisesti, mutta ensin kerro: haluatko puhua vai haluatko että vain kuuntelen?
Vesa ei ensin ymmärrä eroa sitten näyttää tajuavan. Katse alas.
Anteeksi, hän sanoo.
Satu istuu vastassa, kädet rauhallisesti sylissä, ei tärise enää. Katsoo miestään ja ajattelee: liian myöhään. Ei vihan takia vaan siksi, että anteeksi antaa vain kun välissä on jotain elävää sellaista ei enää ole. Kaikki kuihtui sanojen ja vuosien väliin, ja siihen yhteen täti.
Hyvä on, Satu vastaa. Kuulen kyllä.
Se ei ole anteeksianto. Vesa tajuaa sen.
Eropuheen Satu ottaa itse esille kuukauden päästä: rauhallisesti, asianajaja järjestettynä Tarjan avustuksella. Asunto jaetaan, lapset jäävät Sadulle. Siitä Vesa ei edes kiistele.
Eropaperien käyden Satu avaa pienen ompelimon kahden huoneen kokoiseen tilaan viereisessä korttelissa. Hän miettii pitkään mitä tekisi leipomo olisi ollut helpompi, mutta kädet muistavat neulan ja kankaan paremmin kuin mikään muu. Vanha pomonsa Inkeri lähettää heti viestin: “Tämä sinun olisi pitänyt tehdä jo 10 vuotta sitten.”
Se tuntuu sekä hyvältä että vähän katkeralta. Kymmenen vuotta sitten hän ei olisi pystynyt.
Ensimmäiset kuukaudet ovat raskaita. Rahasta on tiukkaa, asiakkaita vähän, Satu ompelee aamuvarhaisesta myöhään iltaan ja tulee kotiin selkä kipeänä, kynsien alla kangasliituja. Kaisa käy joskus ompelimolla koulun jälkeen, tekee läksyt nurkkapöydällä, syö voileipiä, joskus kommentoi kankaita. Tytöllä näyttäisi olevan silmää väreille kommentoi tarkasti ja ikäänsä nähden kypsästi. Satu merkitsee sen muistiinsa muttei kiirehdi päätöksen kanssa.
Aapo käsittelee kaikkea omalla tavallaan. Vesa yrittää monta kertaa nähdä häntä, soittaa, ehdottaa tapaamista. Aapo käy mutta palaa vaisuna. Illalla toteaa äidille:
Se haluaisi, että mä ymmärtäisin.
Ja sinä?
En tiedä miten voi ymmärtää sellaista, joka häpeää omaa vaimoaan. Aapo katsoo ulos. Äiti, sä et koskaan ollut… sä olit aina ihan normaali.
Kiitos, poika.
Ihan totta.
Hetken hiljaisuus.
Mul on ongelmia Paulan kanssa, Aapo sanoo yhtäkkiä, mun tyttöystävän.
Satu nostaa katseen.
Se sanoo ettei tiedä, millainen isä musta tulisi, kun tämä kaikki tapahtui. Pelkää että toistaisin saman.
Se ei ole sun tarinaa, Aapo.
Ymmärrän. Mutta hän ei.
Satu miettii hetken.
Anna aikaa. Katsokoon. Sanoilla ei ratkaista, vain ajalla.
Aapo nyökkää epävarmana. Juttu Paulan kanssa jatkuu kausittain, Satu seuraa syrjässä, mutta antaa lasten selvittää itse. Hän oivaltaa tämän myöhään, mutta onneksi kuitenkin ehtii.
Ompelimo kasvaa hiljalleen vakaaksi. Vuoden päästä Sadulla on vakioasiakkaita. Puolentoista vuoden päästä ensimmäiset morsiuspukutilaukset vaikeimpia ja kalleimpia. Satu palkkaa avuksi nuoren Elinan ei sama Salla taitava ja hyväluonteinen tyttö. He tulevat hyvin toimeen, eikä paljon keskustella, ymmärtävät käsien liikkeistä.
Tarja käy välillä kahvilla, jutellaan siitä minkä naiset oppivat viidenkympin jälkeen: terveydestä, lapsista, siitä mikä elämässä kannattaa. Tarja sanoo kerran:
Tiijätkös mikä sussa on hienoa? Sä et oo katkera.
Osaan kyllä olla vihainen, Satu vastaa.
Viha ja katkeruus on eri asioita. Katkeruus tuhoaa, viha menee ohi.
Satu miettii, hymyilee ja myöntyy.
Kaisa täyttää seitsemäntoista ja päättää hakea designeriksi. Ei huuda, ei vaadi tuo vain kerran kansion piirroksia äidin eteen. Satu selaa pitkään niissä on raakaa, mutta elävää näkemystä.
Tämä on kuin sulle tehty, Satu sanoo.
Sopiiko sulle?
Sopii. Tiedät sen itse parhaiten, Satu hymyilee.
Kaisa hymyilee takaisin, hillitysti mutta lämpimästi.
Äiti, sä olet muuttunut.
Muuttunut?
Et enää kysele, mitä isä sanoisi, tai mitä muut ajattelee. Ennen mietit aina. Nyt et enää.
Satu katsoo tytärtään.
Opin myöhään, hän sanoo.
Ei liian myöhään. Kaisa sulkee kansion. Sä olet kunnossa.
Paras lause, jonka Satu on vuosiin kuullut. Parempi kuin kehut, parempi kuin kohteliaisuudet. “Sä olet kunnossa” ihmiseltä, joka katsoo suoraan.
Vesaa hän näkee harvoin. Joskus käy lasten perässä, joskus tuo unohtuneita tavaroita. Välillä näyttää hyvältä, välillä väsyneeltä. Kuulee tuttavilta, että Monoliitti Oy vaihtoi johdon ja Vesa työskentelee nyt keskijohdossa urapudotus, tietenkin. Satu ei jaksa miettiä sitä pitkään. Hänellä on oma elämänsä.
Kolmas kesä eropapereista on hyvä. Lämmin ja pitkä. Ompelimo muuttaa isompiin tiloihin, kolme ompelijaa tiimissä. Satu istuu iltaisin uudessa vuokra-asunnossaan pikkubalkonilla, juo teetä ja katsoo auringonlaskua. Ei joka ilta, useammin uppoutuu töihin. Mutta niinä iltoina, kun vain istuu huomaa nauttivansa. Ei saturomanttista onnea, vaan kiireetöntä hyvää.
Syksyllä Vesa ilmestyy.
Satu näkee hänet ompelimon ikkunasta seisoo ulko-oven edessä, hieman epävarmana. Satu huomaa: vanhentunut. Ei vain ikääntynyt, vaan eleetön tavalla, jonka mieheltä vievälle itsevarmuus tekee. Hartiat painuneet. Puku hyvä, mutta hieman vanhanaikainen.
Satu kulkee itse ovelle.
Vesa, sanoo. Tule sisään.
Istuivat pienessä palaverihuoneessa, jonka Satu järjesti asiakastapaamisiin. Kaksi tuolia, pöytä, kuivakukkia. Hän kaataa teetä.
Miten menee? Vesa kysyy.
Hyvin, Satu vastaa. Töitä riittää. Hommat rullaa.
Olen kuullut. Vesa sanoo. Sä olet tehnyt hienosti.
Satu vaikenee.
Satu. Vesa epäröi. Halusin vain sanoa… olen miettinyt.
Miettinyt, Satu toistaa, ei kysele.
Olin väärässä. Paljossa. Ymmärrän sen nyt.
Vesa.
Anna kun sanon. Hän katsoo nyt suoraan. Sä olit hyvä vaimo. Ylläpidit kaiken. Hoidit lapset. Mä en huomannut sitä tai ehkä pidin itsestäänselvyytenä. Ajattelin, että niin pitää olla. Olin väärässä.
Satu katsoo miestä vastapäätä. Mies, jossa on sama Vesa, jonka kanssa meni naimisiin, ja se Vesa joka lausui sanan “täti”. Yhdessä kaikki he.
Mä kuulen sua, Satu sanoo.
Ajattelin… Vesa pysähtyy. Ei, hölmöä…
Sano vain.
Mietin voisiko… ei että alkaisi uudestaan, mutta voisko tavata. Jutella? Mä olen nyt yksin, Satu. Ihan yksin.
Hiljaisuus.
Satu laskee kupin pöydälle. Katsoo ikkunasta harmaata syystaivasta, märkiä lehtiä, polkupyörää lyhtypylvääseen. Katsoo takaisin.
Vesa, Satu sanoo. Mä en ole vihainen sulle. Se on mennyt ohi. Harmittaa vuodet. Ei sinä, vaan ne vuodet. Että ne olivat tällaiset eivätkä jotkin toiset. Siinä kaikki.
Satu…
Kuuntele loppuun. Satu sanoo pehmeästi, mutta varmasti. Et sä ole yksin. Teillä on lapset. Ne käy sun luona. Ne on sun lapsia yhä. Tauko. Mutta mä en pysty olemaan sitä mitä sä haet. En edes tiedä mitä haet helppoutta, tottumusta, seuraa, pakoa yksinäisyydestä. En tiedä, mutta en pysty.
Miksi?
Satu miettii. Ei etsiäkseen satuttavia sanoja, vaan oikeita.
Siksi, että musta tuli vihdoin oma itseni. Hän sanoo sen rauhallisesti. Ja se vaati liikaa voimia. En halua palata taakse.
Vesa on hiljaa. Tuijottaa teekuppia, jota ei juonut. Lopulta nyökkää. Hitaasti.
Ymmärrän.
Niin minäkin.
Lapset…
Lapset on sun työ nyt, ei mun. Käy niiden luona, puhu. Aapo… se käy tätä yhä läpi, mutta on auki sulle, jos oikeasti tulet.
Vesa nousee. Suoristaa takin, kuten aina ennen ele jonka Satu tuntee tarkasti; on katsonut sitä vuosia.
Toi mekko sopii sulle, Vesa sanoo yllättäen.
Satu vilkaisee alas. Tänään päällä eri mekko tummansininen, yksinkertainen kaulus. Itse ommeltu viime talvena.
Kiitos, Satu sanoo.
Vesa lähtee. Satu kuulee oven avautuvan, sulkeutuvan. Hiljaisuus.
Satu istuu vielä hetken. Palaverihuoneessa on viileää ja hiljaista. Maljakossa kuivakukkia. Tee jäähtynyt, luonnoslehtiö pöydän kulmalla.
Sitten Satu nousee, vie kupin tiskialtaalle, huuhtoo, palaa pöydän ääreen, tarttuu kynään.
Ovelle ilmestyy Elina.
Satu, seuraava asiakas odottaa.
Joo, pyydä odottamaan hetki.
Elina nyökkää ja sulkee oven kevyesti.
