Tädin hääastiasto hajosi – lopullisesti. Kaksitoista hengen posliinisetti, saksalaiset kultareunukset, muisto parinkymmenen vuoden takaa – lensivät laatikossa alas vintiltä, kun setä Kosti horjahti. — Oho, sanoi täti Raija yllättävän kiinnostuneena. — Sehän oli posliinia! Kuin posliini ei voisi särkyä. Sitten tragedia valkeni: ”Nikolai, sydänlääkettä!” Hän soitti kaikille – jopa minulle, vaikka kyseessä oli pitkä matka – ja itki nuoruuttaan, joka meni tuhansiksi sirpaleiksi: — Vanhemmat antoivat sen meille lahjaksi kaksikymmentä vuotta sitten. Ei koskettu, odotettiin erityistä hetkeä, sitä kuuluisaa posliinihääpäivää, voi miten typerää. Ja nyt? Isä kuollut, Kostilla nilkka poikki, minulla verenpaineet taivaissa. Ja huomaa – kukaan EI KERTAAKAAN käyttänyt niitä. Idiootit. Jäin miettimään: Miksi säästämme astiastoja, koruja ja kauniita sanoja vain ”erityisiin hetkiin”? Miksi arkipäivän ilot ja herkut piilotetaan tulevaisuuteen, miksi emme anna lapsen napata makkarapalan, miksi emme sano helliä sanoja ennen ystävänpäivää, miksi kynttilät sytytetään vain juhlana? Miten tämä hetki olisi huonompi kuin odotettu? Olemmeko varmoja, että ”ehdimme vielä”? Melkein kaikki puhelut palavista kaksoistornitaloista New Yorkissa olivat rakkaudentunnustuksia. ”Rakastan sinua” – tärkein asia, joka piti ehtiä täällä sanoa. Todellisuutta on vain tämä sekunti, nykyhetki menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Ei säästetä iloa, ei piiloteta kaunista – ei jäädä odottamaan ”sitten joskus”, vaan nautitaan tänään, juuri nyt. Huomista ei ole. On vain tämä päivä, joka on yhtä ainutlaatuinen kuin uusi vuosi tai naistenpäivä. Joten: Sovitaan riita. Nähdään Itämeri, halataan lasta, annetaan äidille lisää Chanel No. 5:tä – käytettäväksi arkena, ei vain juhlapäivänä. Ehditään vielä. Luetaan, syödään merisiilasoppaa, katsotaan lempielokuva, unohdetaan likaiset tiskit. Ostetaan Raija-tädille uusi astiasto ja järjestetään kunnon pitoilta. Sanotaan rakkaus ääneen – ennen kuin loppurentit pyörähtävät näytölle.

Muistan ajan, jolloin täti Raija menetti kahviastiastonsa. Se tapahtui lopullisesti, eikä paluu entiseen ollut mahdollista.

Hääastiasto, kauniilla kultareunuksilla ja selkäpuolelle painetulla leimalla: Valmistettu Saksassa sellainen annettiin aikoinaan tädille lahjaksi. Se oli tarkoitettu kahdelletoista hengelle.

Heippa vain, kultaiset reunat ja laatuleimat setä Kauko putosi ullakolta yhdessä laatikon kanssa.

Voi hyvänen aika, sanoi täti Raija, äänessä yhtä aikaa mielenkiintoa ja järkytystä. Sehän oli posliinia!

Ihanko niin, että posliini ei särkyisi? Vasta hetken päästä hän tajusi menetyksen laajuuden. Hän makasi nojatuolissa, huudahti: “Kauko, tuotko sydänlääkkeeni!”, soitti kaikille, myös minulle pitkän matkan päähän, ja itki perään nuoruuttaan, joka nyt tuntui kadonneen tuhanneksi pieneksi sirpaleeksi.

Vanhempamme antoivat sen meille lahjaksi kaksikymmentä vuotta sitten. Emme koskaan koskeneet siihen, vaan odotimme erityistä hetkeä, jotakin posliinihääpäivän kaltaista, jos sellaista edes tulisi.

Ja mitä nyt? Isä kuoli viime keväänä, Kauko nyrjäytti nilkkansa, minulla on verenpaine korkealla. Eikä kukaan, kuule, ole kertaakaan käyttänyt noita lautasia.

Hullut, sanon minä.

Aloin miettiä asiaa syvemmin. Miksi me säilömme astiastoja, koruja ja kirkkaita tunteita tulevaisuuden varalle?

Miksi säästämme tuoksukynttilöitä erityistä iltaa varten, piilotamme korvakorut laatikkoon, lyömme lasta kevyesti käsille kun tämä yrittää napata makkaraviipaletta ennen lounasaikaa, ja siirrämme lempeät sanat ystävänpäivään tai jouluaattoon?

Miksi tämä hetki olisi huonompi kuin se odotettu erityinen päivä?
Entä jos ehdimme kyllä myöhemminkin ei toteudukaan?

Muistan joskus lukeneeni, että melkein kaikki puhelut New Yorkin kaksoistornien tulipalosta sisälsivät rakkaudentunnustuksia. Ihmiset soittivat läheisilleen tai jättivät viestejä: “Rakastan sinua” juuri se oli tärkeintä ehtiä sanoa ennen kaikkea muuta maan päällä.

Todellisuus, jos sanakirjoihin on uskomista, on juuri se hetki, joka on menneen ja tulevan välissä nyt.

Ei pidä kätkeä iloja ullakolle, eikä säästää hyllyiltä jotain päivää varten sitä, mikä juuri nyt voisi tuoda iloa ja naurua.

Huomista ei ole. On vain tämä päivä, joka on ihan yhtä erityinen kuin jouluaatto tai vappu.

Siksi pitää kiirehtiä. Tehdä sovinto. Mennä katsomaan merta. Leikkiä pojan kanssa, rutistaa tytärtä, viedä äidille uusi pullo Chanelia ihan arkipäivää varten, ei vain juhlaan.

Pitää ehtiä, tai ainakin yrittää. Lukea se kirja, maistaa kuha-keittoa tai rautua, katsoa lempielokuva ja unohtaa hetkeksi tiskit lavuaarissa.

Hankkia täti Raijalle uusi kahviastiasto ja järjestää kunnon illallinen koko suvulle.

Ehtiä ennen kuin lopputekstit alkavat kertoa, että aika meni ohi.