Taas tyttö? Tämähän on jo farssi! Meidän suvussa neljä sukupolvea miehiä on ollut rautateillä töissä! Entä mitä sinä toit tullessas?
Olenko minä olenko todella niin surkea? Isänäkin?
Mitä luulet itse?
Sanni venytti anoppi. No, onpahan sentään suomalainen nimi. Mutta mitä hyötyä siitä on? Kelle tuo sinun Sannisi muka kelpaa?
Mika vaikeni, uppoutui puhelimeensa. Kun vaimo kysyi hänen mielipidettään, mies kohautti vain hartioitaan:
Minkä voi, sen voi. Ehkä seuraava on poika.
Emma tunsi sisällään kylmän puristuksen. Seuraava? Entä tämä pieni onko hän vain harjoitus?
Pikku Sanni syntyy tammikuussa pieni, mustatukka, suuret silmät. Mika ilmestyy sairaalaan vain hakemaan heidät kotiin, tuoden neilikkakimpun ja vaippapussin.
Suloinen, tokaisee Mika varovasti kurkistaen vaunuihin. Sinun näköisesi.
Mutta nenä on kyllä sinun, Emma hymyilee. Ja leuka, niin jääräpäinen kuin sinulla.
Älä nyt, Mika kuittaa. Kaikki vauvat on saman näköisiä tuossa iässä.
Leena-Maija, Mikan äiti, vastaanottaa heidät kotona yrmeällä ilmeellä.
Naapurin Pirkko kyseli kumpi tuli, poika vai tyttö. Hävetti vastata! mutisi hän. Minun iässä pitäisi taas hoitaa nukkeja
Emma vetäytyy lastenhuoneeseen ja itkee hiljaa, painaen tyttärensä rintaansa vasten.
Mika tekee entistä enemmän töitä. Ottaa lisävuoroja, remppaa toisten pihoilla viikonloppuisin. Sanoo että lapsi tuo menoja, perheen ylläpito maksaa euroja katoaa kuin itsestään. Kotiin mies saapuu myöhään ja väsyneenä, sanomatta juuri mitään.
Hän odottaa sinua, Emma sanoo, kun mies ohittaa lastenhuoneen vilkaisemattakaan sisään. Sanni kirkastuu aina kun kuulee askeleesi.
Olen poikki, Emma. Huomenna on taas aikainen työpäivä.
Ethän sinä edes tervehtinyt häntä
Hän on vauva, ei ymmärrä.
Mutta kyllä Sanni ymmärtää. Emma huomaa, miten tyttö kääntää päätään ovea kohti kuullessaan isän askeleet ja jää pitkäksi aikaa tuijottamaan tyhjyyteen, kun askeleet vaimenevat. Ovenkahvat ja ikkunat
Kahdeksan kuukauden ikäisenä Sanni sairastuu. Ensiksi kuume nousee 38:aan, sitten 39:ään. Emma kutsuu päivystyksen, mutta lääkäri sanoo, että vielä riittää kuumelääkkeet kotona. Aamulla kuume nousee neljäänkymmeneen.
Mika, herää! Emma hätistelee miestään. Sanni on tosi huonona!
Mitä kello on? Mika avaa silmät vaivalloisesti.
Seitsemän. En nukkunut silmäystäkään viime yönä. Meidän pitää lähteä sairaalaan!
Näin aikaisin? Jos odotetaan iltaan? Tänään olisi tärkeä työvuoro
Emma katsoo miestään kuin vierasta.
Tyttäresi palaa kuumeessa, ja sinä mietit työvuoroasi?
Ei se kuole kuitenkaan! Lapset nyt sairastaa usein.
Emma soittaa itse taksin.
Sairaalassa lääkärit ottavat Sannin heti osastolle. Kova epäily aivokalvontulehduksesta selkäydinnäyte tarvittaisiin.
Missä isä? ylilääkäri kysyy. Tarvitsemme molempien vanhempien suostumuksen toimenpiteeseen.
Hän on töissä. Saapuu kohta.
Emma soittaa Mikaa koko päivän. Puhelin on kiinni. Vasta seitsemältä illalla mies vastaa.
Emma, olen varikolla, kiirettä
Mika, Sannilla epäillään aivokalvontulehdusta! Tarvitaan sinun suostumus punktioon! Lääkärit odottavat!
Mitä? Piste mikä? En ymmärrä
Tule nyt heti tänne!
Ei pysty, vuoro loppuu vasta yhdeltätoista. Sovittu iltameno vielä työporukan kanssa
Emma katkaisee puhelun sanaakaan sanomatta.
Hän allekirjoittaa luvan itse äitinähän on oikeus. Punktio tehdään nukutuksessa. Sanni näyttää niin pieneltä leikkauspöydällä.
Tulokset saadaan huomenna, lääkäri kertoo. Jos aivokalvontulehdus varmistuu, hoito kestää pitkään. Noin puolitoista kuukautta sairaalassa.
Emma jää yöksi sairaalaan. Sanni makaa tipassa valjuna ja liikkumatta, vatsan pieni kohoilu ainoana merkkinä elämästä.
Mika ilmestyy seuraavana päivänä lounaalla. Parraton, silmät väsyneet.
No miten menee? hän ei uskalla astua huoneeseen.
Huonosti, Emma vastaa lyhyesti. Tuloksia ei ole vielä.
Mitä tehtiin? Se se
Selkäydinnäyte. Otettiin neste selästä tutkimukseen.
Mika kalpenee.
Sattuiko häneen?
Nukutuksessa. Ei tuntenut mitään.
Mies astuu lähemmäs sänkyä ja pysähtyy. Sanni nukkuu, ranne muoviputkessa peiton päällä.
Hän on niin pieni, Mika mumisee. En tajunnut
Emma ei sano mitään.
Tulokset ovat hyvät aivokalvontulehdusta ei ole. Tavallinen virusinfektio, vaikka vakava. Hoituu kotona lääkärin valvonnassa.
Onneksi, sanoo vastaava lääkäri. Viivytys päiväkin, ja olisi ollut paljon pahempaa.
Kotimatkalla Mika on hiljaa. Kun auto kaartaa kotipihaan, hän kysyy hiljaa:
Olenko minä olenko kauhea isä?
Emma asettaa nukkuvan tytön parempaan asentoon ja katsoo miestään.
Mitä luulet?
Ajattelin, että aikaa on paljon. Että hän on niin pieni, ettei vielä ymmärrä. Mutta tajusinkin hän vaikenee. Kun näin hänet siellä, letkuissa Ymmärsin, että voisin menettää hänet. Ja että menettäväksi on todellakin jotain.
Sanni tarvitsee isän. Ei pelkkää elättäjää tai rahan tuojaa. Isän, joka tietää hänen nimensä. Joka tietää, mitkä ovat hänen lempilelunsa.
Mitkä? Mika kysyy hiljaa.
Kumisiili ja helistin, jossa on pieniä kelloja. Kun tulet kotiin, hän aina ryömii ovelle. Odottaa, että nostat hänet syliin.
Mika painaa päänsä.
En tiennyt
Nyt tiedät.
Kotona Sanni herää ja alkaa itkeä hennosti, surullisesti. Mika ojentaa kätensä vaistomaisesti, mutta arkailee.
Saanko ottaa? hän kysyy vaimoltaan.
Hän on sinun tyttäresi.
Mika nostaa Sannin varovasti syliinsä. Tyttö quiettuu ja tutkii isän kasvoja suurin, vakavin silmin.
Hei, pikkuinen, Mika kuiskaa. Anteeksi, kun en ollut vierelläsi kun pelkäsit.
Sanni kurottaa kättään ja koskettaa isän poskea. Mika tuntee outoa pistosta kurkussaan.
Isi, sanoo Sanni vahvasti.
Se on hänen ensimmäinen sanansa.
Mika katsoo silmät suurina Emmaa.
Hän hän sanoi
Onpa sanonut jo viikon, Emma hymyilee. Mutta vain silloin kun et ole kotona. Taisi odottaa oikeaa hetkeä.
Illalla, kun Sanni nukahtaa isän syliin, Mika nostaa varovasti tytön omaan sänkyynsä. Tyttö ei herää, vaan puristaa isän sormea tiukemmin unissaan.
Ei päästääkään irti, hämmästyy Mika.
Pelkää, että katoat taas, Emma selittää.
Mika istuu vielä puoli tuntia sängyn vierellä, sormeaan varovasti tytön kädessä.
Huomenna otan vapaata, hän kertoo Emmalle. Ja ylihuomennakin. Haluan haluan oppia tuntemaan oman lapseni.
Entä työvuorot? Lisäkeikat?
Keksitään vaihtoehto, tai eletään vähemmällä. Pääasia, ettei jää näkemättä miten hän kasvaa.
Emma halaa miestään.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
En olisi anteeksi ikinä antanut itselleni, jos mitään olisi sattunut, ettenkä tiennyt edes hänen lempilelujaan, Mika sanoo hiljaa ja katsoo nukkuvaa tytärtään. Tai että hän osaa jo sanoa “isi”.
Viikon kuluttua, kun Sanni on toipunut kokonaan, he menevät kolmistaan puistoon. Tyttö nauraa kirkkaasti isän olkapäillä, haroo syyslehtiä ilmasta.
Katsopa miten kaunista, Sanni! Mika osoittelee kultaisia vaahteroita. Ja tuolla orava!
Emma kävelee vierellä ja ajattelee, että joskus on oltava lähellä menettää tärkeintä, jotta ymmärtäisi sen arvon.
Leena-Maija kohtaa heidät kotona nyrpeästi.
Mika, Pirkko kertoi, että hänen pojanpoikansa pelaa jo jalkapalloa. Ja sinun vain nukkeja.
Oma tyttäreni on maailman paras, Mika vastaa rauhallisesti, nostaa Sannin lattialle ja ojentaa tälle kumisiilin. Ja nuket ovat hienoja.
Mutta suku katkeaa
Ei katkea. Jatkuu eri tavalla, mutta jatkuu.
Leena-Maija on vastaamassa, kun Sanni ryömii hänen luokseen ja ojentaa kädet.
Mummu! sanoo tyttö ja hymyilee leveästi.
Anoppi hämmentyy, ottaa Sannin syliinsä.
Sehän puhuu! hän ihmettelee.
Meidän Sanni on hurjan fiksu, Mika sanoo ylpeästi. Vai mitä, tyttö?
Isi! Sanni vastaa iloisesti ja taputtaa käsiään.
Emma katsoo hetkeä ja ajattelee, että joskus onni syntyy myrskyn jälkeen. Ja syvin rakkaus on sitä, mikä kypsyy hitaasti kivun, pelon, menetyksen uhkan myötä.
Illalla Mika laulaa Sannille uneen. Ääni on matala, vähän karhea, mutta Sanni kuuntelee, silmät suurina auki.
Ennen et koskaan laulanut hänelle, Emma huomauttaa.
Paljon jäi ennen tekemättä, Mika vastaa. Nyt minulla on aikaa korjata se.
Sanni nukahtaa, kädet isän sormessa kiinni. Mika jää istumaan hiljaisuudessa, kuuntelemaan lapsen hengitystä, miettien kuinka paljon elämässä ehtii mennä ohi, jos ei pysähdy.
Ja Sanni nukkuu hymyillen unessa. Hän tietää, ettei isi enää katoa.
Tämän tarinan meille lähetti lukija. Joskus koettelemus on ainoa, joka herättää ihmisessä tärkeimmät tunteet eloon. Uskotko sinä, että ihminen voi muuttua, kun pelkää menettävänsä kaiken arvokkaimman?
