Tytär taas? Tämä on nyt jo pilaa! Isäni, isoisäni ja isoisän isäkin olivat kaikki VR:llä töissä! Ja mitä sinä tuot kotiin?
Olenko minä nyt niin huono? Niin kuin oma isäni? huokaisi Jarmo.
Mitäs itse arvelet?
Rauha anoppi venytti nimeä suupielet mutrussa. No, sentään normaali etunimi. Mutta mitä hyötyä siitä tytöstä? Kuka sellaista Rauhaa kaipaa?
Jarmo tuijotti vain kännykkäänsä, kun vaimo kysyi hänen ajatuksiaan. Mies vain kohautti olkiaan:
No, se mikä tuli, tuli. Ehkä seuraava on poika.
Liisa tunsi jonkin rutistavan sisuksiaan. Seuraava? Onko tämä Rauha nyt sitten vain harjoituserä?
Rauha syntyi tammikuussa pieni nyytti, isot silmät ja tumma tukka, kuin palannut suoraan Lapin kaamoksesta. Jarmo ilmestyi synnärille vasta kotiutuspäivänä, toi mukanaan kimpun neilikoita ja muovipussin lastenvaatteita.
Sievä, hän totesi varovasti kurkistaessaan vaunuihin. Sun näköinen.
Mutta nenä on kyllä sun, virnisti Liisa. Ja leuka yhtä jääräpäinen.
No jaa, Jarmo pyöräytti kättään. Tämän ikäiset ovat kaikki samannäköisiä.
Eila-Maija seisoi ovella naama kuin olisi juuri puraisut puolukkaa.
Sirkka-naapuri kysyi, että onko lapsi poika vai tyttö. Nolotti sanoa, hän mutisi. Tässä iässä pitäisi olla auttamassa lastenlasten kanssa, eikä leikkiä nukeilla
Liisa pakeni lastenhuoneeseen ja itki hiljaa, pieni tyttö syliin painautuneena.
Jarmo paiski töitä aina vain enemmän. Otti sivuduuneja naapuritonteilla ja lisävuoroja ratapihalla. Sanoi, että perhe-elämä maksaa hunajaa, varsinkin lapsen kanssa. Kotiin ilmestyi myöhään, väsähtäneenä ja hiljaisena.
Se odottaa sinua, sanoi Liisa, kun Jarmo taas harppoi lastenhuoneen ohi vilkaisemattakaan. Rauha aina virkistyy, kun kuulee sinun askeleesi.
Olen puhki, Liisa. Huomenna aikainen vuoro.
Mutta et edes tervehtinyt
Sehän on vauva, ei se tajua.
Mutta Rauha tajusi. Liisa huomasi, kuinka tytär aina käänsi päätään ovea kohti, kun isä tuli, ja jäi tuijottamaan tyhjyyttä, kun askeleet loittonivat.
Kahdeksan kuukauden iässä Rauha sairastui. Ensin kuume nousi 38 asteeseen, sitten 39:ään. Liisa soitti päivystykseen, mutta lääkäri sanoi, että kotona voi vielä laskea lämpöä Panadolilla ja veden juonnilla. Aamulla mittari näytti 40.
Jarmo, herää! Liisa ravisteli miestä. Rauha on tosi huonona!
Paljonkohan kello on? Jarmo räpytti silmiään.
Seitsemän. En ole nukkunut koko yönä! Pitää lähteä Lastenklinikalle!
No onko pakko heti aamusta? Eikö katsottais iltaan? Minulla on tärkeä työvuoro…
Liisa katsoi miestään kuin vierasta ihmistä.
Tytär kiehuu kuumeesta, ja sinun mielessäsi vain työvuorot?
Kyllä lapset sairastaa…
Liisa otti taksin.
Sairaalassa lääkärit ottivat Rauhan suoraan osastolle. Epäilivät aivokalvontulehdusta vaadittiin selkäydinnestetutkimus.
Missä lapsen isä? ylilääkäri tivasi. Me tarvitaan molempien vanhempien lupa.
Hän… on töissä. Pian tulee.
Liisa soitti Jarmolle koko päivän. Puhelin ei vastannut. Vasta seitsemältä illalla mies lopulta vastasi.
Liisa, olen työhallilla… kiireitä…
Jarmo, Rauhalla voi olla aivokalvontulehdus! Tarvitaan suostumuksesi leikkaukseen! Lääkärit odottaa!
Mitä ihmettä? Mikä leikkaus? En minä tajua mitään…
Tule heti!
En voi, vuoro loppuu vasta yhdeltätoista. Sitten piti nähdä kavereiden kanssa…
Liisa lopetti puhelun ilman sanoja.
Lupapaperin allekirjoitti yksin äitinä siihen oli oikeus. Punktion tekivät nukutuksessa. Rauha näytti vieraalta ja hauraalta, kun kirurgerivit veivät pienen pyjama-tytön leikkaushuoneeseen.
Tulokset huomenna, lääkäri sanoi. Jos kyseessä on aivokalvontulehdus, hoito kestää pitkään, vähintään puolitoista kuukautta osastolla.
Liisa jäi sairaalalle yöksi. Rauha makasi tipassa, aivan liikkumatta. Vain pieni rinta nousi ja laski säännöllisesti.
Jarmo ilmestyi seuraavana päivänä lounasaikaan, parransänki sojossa ja tukka lätässä.
Noooo… miten menee? hän kysyi, epäröiden ovella.
Huonosti, Liisa sanoi lyhyesti. Tuloksia ei vielä tiedetä.
Mitä niille tehtiin? Se… mikä se olikaan…
Selkäydinnestenäyte. Otettiin näyte selästä analyysiin.
Jarmo kalpeni.
Sattuko sitä?
Ei, nukutuksessa oli.
Jarmo meni vuoteen viereen ja jäi siihen kyykkimään. Rauha nukkui, kädessä kanyyli ja pieni ranneke.
Se on niin pieni… hän mumisi. En tajunnutkaan…
Liisa ei sanonut mitään.
Analyysi osoittautui hyväksi ei ollut aivokalvontulehdusta, vain sitkeä virusinfektio komplikaatioilla. Hoito jatkuisi kotona, lääkärin seurannalla.
Oli tuuria, totesi ylilääkäri. Päivänkin viivyttely olisi voinut olla kohtalokas.
Kotimatkalla Jarmo oli hiljaa. Vasta kotiovella hän kysyi hiljaisella äänellä:
Olenko minä oikeasti niin huono isä?
Liisa siirsi nukkuvan Rauhan parempaan asentoon ja katsoi miestään.
Mitä itse ajattelet?
Kuvittelin, että aikaa on rajattomasti. Että se on niin pieni, ei ymmärrä mitään. Mutta nyt… kun näin sen sairaalassa letkuissa… ymmärsin, että jos menettäisin sen minulla olisi oikeasti menetettävää.
Jarmo, Rauha tarvitsee isää. Ei vain elättäjää tai rahakoneistoa. Isää, joka tietää lapsen nimen. Jolla on käsitys lempileluista.
Mitkä ne on? Jarmo kysyi matalalla äänellä.
Kumi-siili ja helistin, jossa on kilikelloja. Kun tulet kotiin, Rauha aina kiirehtii ovelle. Odottaa, että nostat syliin.
Jarmo laski päänsä alas.
En tiennyt
Nyt tiedät.
Kotona Rauha heräsi ja alkoi itkeä heleästi ja surkeasti. Jarmo hämmentyi, ojensi kätensä, mutta pysähtyi.
Voinko… ottaa syliin?
Tietenkin. Hän on sinun lapsesi.
Jarmo otti Rauhan varovasti syliin, tyttö rauhoittui heti ja katsoi isäänsä suurilla silmillä.
Hei, pikkuinen, Jarmo kuiskasi. Anteeksi, etten ollut vierelläsi kun pelotti.
Rauha tarttui pienellä kädellä hänen poskeensa. Jarmo tunsi, kuinka kurkkua puristi vieraasta, lämpimästä tunteesta.
Isi, Rauha sanoi kirkkaasti.
Se oli hänen ensimmäinen sanansa.
Jarmo katsoi vaimoaan silmät selällään.
Se… sanoi…
On sanonut koko viikon, Liisa hymyili. Mutta vain kun et ole kotona. Ehkä se odotti tärkeää hetkeä.
Illalla Rauha nukkui isänsä sylissä. Jarmo kantoi pienokaisen sänkyyn varovasti, tyttö ei havahtunut, vain puristi entistä kovemmin isän sormea unessa.
Ei tahdo päästää irti, hämmästeli Jarmo.
Pelkää, että katoat taas, Liisa totesi.
Jarmo jäi istumaan sängyn viereen vielä puoleksi tunniksi, kykenemättä irrottamaan sormeaan.
Huomenna otan vapaapäivän, hän sanoi vaimolleen. Ja ylihuomennakin. Haluan… oppia tuntemaan oman lapseni.
Entä työt, lisävuorot?
Keksitään toinen tapa säästää. Tai mennään tiukemmalla budjetilla. Mutta ei enää niin, että elämä menee ohitse.
Liisa halasi miestä.
Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.
En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos jotain olisi käynyt, Jarmo mutisi, katsellen nukkuvaa tytärtään. Ehkä nyt vihdoin muistan, että hänellä on lempilelut, ja että hän osaa sanoa “isi”.
Vajaan viikon kuluttua, kun Rauha oli täysin terve, koko perhe käveli puistossa. Tyttö istui isänsä harteilla, nauroi ja haparoi käsiinsä syyslehtiä.
Katso Rauha, miten kaunista! Jarmo osoitti vaahteria. Ja tuolla on orava!
Liisa kulki vieressä ajatellen, että joskus pitää olla aivan menettämisen partaalla, ennen kuin tajuaa mikä on tärkeintä.
Kotona Eila-Maija odotti jo uusi valitus valmiina.
Jarmo, Sirkka muuten kertoi, että hänen lapsenlapsensa jo pelaa futista. Teidän… vain leikkii nukeilla!
Mun tytär on maailman paras, Jarmo vastasi rauhallisesti, laski Rauhan lattialle ja ojensi kumisen siilin. Ja nuket on mainioita kavereita.
Mutta suku jatkuu vain pojista…
Ei pidä paikkaansa. Se jatkuu. Eri tavalla, mutta jatkuu.
Eila-Maija aikoi protestoida, mutta Rauha kömpi hänen luokseen ja ojensi kädet.
Mummo! tyttö sanoi iloisesti ja hymyili leveästi.
Anoppi nappasi Rauhan syliin suut auki.
Sehän… puhuu!
Rauha on todella fiksu, Jarmo sanoi ylpeänä. Eikö vain, kulta?
Isi! Rauha nauroi ja taputti käsiään.
Liisa katseli tätä näkymää ja mietti, että joskus onni tulee kiertotietä. Ja suurin rakkaus kasvaa hitaasti joskus vasta pelon ja koettelemusten kautta.
Illalla, kun oli aika nukkua, Jarmo lauloi Rauhalle tuutulaulua. Ääni oli karhea ja hiljainen, mutta Rauha kuunteli tarkkaan silmät suurina.
Et ole koskaan aiemmin laulanut hänelle, Liisa huomautti.
Olen jättänyt monen muunkin asian tekemättä. Nyt korjaan asiat, Jarmo vastasi.
Rauha nukahti, kädet tiukasti isän sormen ympärillä. Jarmo ei edes yrittänyt irrottautua, istui vain hiljaa kuunnellen lapsensa hengitystä, miettien kuinka paljon jää elämässä huomaamatta jos ei pysähdy ajoissa ja vilkaise rakkaimpien suuntaan.
Ja Rauha nukkui ja hymyili nyt hän tiesi, ettei isi ole katoamassa mihinkään.
Tämän tarinan meille lähetti lukijamme. Joskus elämä heittää aika ison mutkan eteen, jotta ihminen oppisi arvostamaan kaikkein tärkeintä. Uskotko sinä, että ihminen voi muuttua, kun tajuaa voivansa menettää sen tärkeimmän?
