Taasko olet myöhässä töistä? ärähti hän mustasukkaisena, äänessä kylmä epäluulo.
Taasko olet myöhässä töistä? ärisi hän jo kynnyksellä, ennen kuin hän ehti riisua loskasta läpimärät saappaansa. Nyt minä ymmärrän kaiken.
Maarit jäi paikoilleen, käsi jääkylmällä ovenkahvalla. Ilmassa leijui paistettujen sipulien tuoksu, mutta myös jotain raskaampaa koteloitunutta katkeruutta, joka oli kertyillyt asuntoon viime viikkoina. Se tarttui verhoihin, vaatteisiin, ihoon. Hän veti syvään henkeä, pyyhki nopeasti kyyneleen poskeltaan ja käännähti miestä kohti.
Petri seisoi keittiön ovella, käsivarret ristissä. Vanhat verkkarit, auki repsottava aamutakki, kasvoilla tuttu ilme, nyt vääntyneenä inhon ja pettymyksen irvistykseen.
Petri, liikenne oli jumissa… hän yritti aloittaa tuttuun, väsyneeseen tyyliin, ääni hiljaisena kuin pumpulin läpi.
Riittää! Petri löi kämmenensä seinään rapistunut rappaus tipahteli. Lopeta tuo pelleily. Ruuhka Kehällä? Yhdeksältä illalla? Palatessa Espoosta tänne?
Petri lähestyi uhkaavasti. Maarit painautui naulakkoa vasten, märkä villakangastakki kiinni selässä.
Soitin työpaikallesi, Petri paukutteli joka sanan. Kuudelta viidentoista yli. Vartija sanoi, että lähdit viideltä. Missä olit kolme ja puoli tuntia?
Maaritin vatsaa kylmäsi. Hän oli ennen valehdellut pienistä asioista, ettei tarvitsisi riidellä. Mutta tämä oli erilaista. Suurempaa, painavampaa. Pimeää.
Kävin apteekissa. Ja äidillä vein lääkkeet… hän antoi katseensa pudota, räpelsi kengänvetoketjuaan, joka jumitti.
Äidillä, vai? Petri virnisti halveksuen. Soitin sinun äidillesi puoli tuntia sitten. Hän kertoi, että et ole käynyt viikkoon.
Hiljaisuus humisi käytävässä. Maarit oikaisi selkänsä. Pakotiet olivat tukossa. Hän oli niin väsynyt. Jokainen ilta kuin miinakenttä. Jokainen puhelinsoitto pieni sydänkohtaus.
Onko joku toinen? Petrin ääni muuttui matalaksi, uhkaavaksi hiljaisuudeksi. Onko sulla suhde? Nuorempi työkaveri? Vai se vanha opiskelukaveri, josta puhuimme kuukausi sitten?
Hän käveli lähemmäs. Hänen hengityksessään oli tupakan hajua hän oli taas alkanut polttaa, vaikka oli lopettanut isänsä sydänkohtauksen jälkeen vuosia sitten.
Petri, ei ole ketään toista, ei todellakaan.
Pitäisikö uskoa? Petri tarrautui hänen olkapäihinsä, ravisteli. Katso itseäsi! Laihtunut, säikyt joka ääntä. Kännykässä on salasana. Silmät välttelevät katsetta. Tuollaisia ovat naiset, jotka peittelevät jotain. Mutta tiedätkö mikä tässä on kaikkein inhottavinta?
Tämä särki Maaritin viimeisenkin pidätyksen. Silmät kirvelivät kyyneliä.
Inhottavinta on se, ettet edes yritä enää. Tulet kotiin kuin kuulusteluun. Välitätkö edes minusta? Olet jatkuvasti jossain muualla.
Ei, Maarit kuiskasi. Minä rakastan sinua. Teen kaiken meidän… meidän perheen vuoksi.
Perheen vuoksi käyt vieraissa? Petri sylkäisi sanat.
Älä! Maarit huudahti, ääni kajahti yllättävän kovana. Älä puhu noin! Ethän tiedä totuutta!
Silloin makuuhuoneen ovi avautui. Ahtaassa raossa näkyi Tuomaksen, heidän poikansa, kalpea, väsyneen nuhjuinen naama. Poika, juuri ja juuri täysi-ikäinen, silmäpussit mustina, huulet verillä pureskeltuna, pelokas katse vilisi vanhempien välillä.
Äiti, isi älkää huutako, jooko hänen äänensä nousi nuoteerattomaksi falsetiksi.
Petri kääntyi nopeasti poikaansa kohti:
Mene huoneeseesi. Tämä ei kuulu lapsille. Vai tiedätkö sinäkin, missä äiti pyörii iltaisin?
Tuomas värähti, vilkaisi säikähtäneenä Maaritia ja livahti takaisin huoneeseensa. Lukon naksahdus.
Petri palasi Maaritin eteen. Hänen silmänsä olivat muuttuneet kylmän päättäväisiksi.
Tämä on viimeinen mahdollisuutesi. Sano totuus. Kuka se toinen on?
Maarit sulki hitaasti silmänsä. Mielessä levisi kuva, joka oli piinannut häntä joka yö: märkä asfaltti, ajovalojen pehmeä keilä paljastamassa pienen tytön pinkissä takissa, sitten kumea tömähdys ja auton jarrujen ulvonnan muuttuminen poikansa kauhun käskyksi.
Äiti, en halunnut! Se tuli eteen! Äiti, älä soita poliisia ne vievät minut! Isi ei anna anteeksi, isi tappaa!
Ja hän pelasti. Tai kuvitteli pelastaneensa.
Ei ole ketään toista, hän sanoi vakaasti, avasi silmänsä. Olen vain väsynyt. Minulta vähennetään töistä, pelkäsin kertoa.
Petri tuijotti häneen pitkään. Sitten hän irrotti otteensa, katsoi halveksuvan näköisenä.
Valehtelet. Näytit kassakuitin. Löysin sen eilen takistasi olin siivoamassa. Panttilainaamon kuitti. Laitoit pantiksi sen kultarannekkeen, jonka ostin meidän vuosipäivänä.
Maaritin polvet pehmenivät. Hän oli unohtanut kuitin. Kaiken hätäilyn, rahanhankinnan, paniikin keskellä…
Rahaako sillä sinun rakastajallasi on, vai? Petri virnisti katkerana. Onko se joku loinen? Vai maksaa laittomista veloistaan, ja sinä pelastat prinsessaa?
Se oli se oli ystävän hoitoa varten, Maarit valehteli, tarraten ensimmäiseen mieleen tulleeseen selitykseen. Sairaanhoitajalla on syöpä, keräsimme
Panttilainaamosta? Petri puuskahti. Maarit, häivy.
Mitä
Pakkaa! Lähde. Mene äidille, mene kaverille, minne haluat. En kestä sinua tänään. Mietin, haenko avioeroa heti vai annanko tilaisuuden tunnustaa.
Petri, ulkona on yö Maaritin ääni luhistui.
Ulos! Petri huusi niin, että astiakaappi helähti.
Maarit ymmärsi. Tämä oli loppu. Jos jäisi, painostus jatkuisi ja jonakin iltana Tuomas, joka kuunteli seinän takana, ei enää kestäisi. Ja silloin kaikki sortuisi.
Maarit kääntyi ympäri, nappasi käsilaukun. Sen sisällä uusi kirjekuori ei rahaa tällä kertaa, vaan valokuvia, joita hänelle oli annettu sinä päivänä. Hän harppoi alas rappuun, kengät jalassa.
Ovi paukahti kiinni raskaan, lopullisen äänellä. Maarit jäi yksin rappukäytävään. Puhelin värisi taskussa. Ei ollut Petriltä.
Huomenna viimeinen eräpäivä. Ellei summa ole kasassa, menen poliisille. Terveiset pojallesi.
Maarit liukui lattialle, käpertyi kasaan ja itki äänettömästi, suun tukkona kämmenselkä, ettei naapurit kuulisi.
Ulkona myrskysi. Maarit vaelsi hakien suunnattomassa lumituiskussa. Äidille ei voinut mennä Petri soittaisi sinne heti. Ystävillekään ei voinut. Jäljelle jäi vain rautatieaseman yökahvila, jossa voisi istua teekupin ääressä odottamassa aamua.
Hän istui liimalta tuoksuvalle pöydälle, tilasi teetä ja tuijotti puhelimen näytönsäperhekuvaa vuosi sitten, Kreikassa. Tuomas nauroi, Petri katsoi häntä hellästi.
Kuinka nopeasti kaikki voi hajota.
Välähti muisto: Tuomas oli ottanut Petrin auton ilman lupaa, ajeluttamaan tyttöä. Ei ollut ajokorttia, vain kokemusta mökiltä. Petri oli yötöissä. Tuomas palasi tunnin päästä kalpeana, vapisevana, toinen ajovalo rikki.
Poika itki, pyysi polvillaan anteeksi. Selitti, että oli pimeää, tyttö oli juossut bussin takaa. Pelästyi, pakeni.
Hetkessä Maarit päätti. Äidinvaisto ylitti järjen, moraalin, lain. Hän tiesi, miten ehdoton Petri oli. Ensiapulääkärinä tämä olisi soittanut poliisin samassa hetkessä, ollut armoton ihminen vastaa teoistaan.
Auton Maarit ajoi piiloon talliin. Pakotti pojan vaikenemaan. Seuraavana päivänä hän hankki selvitettyä tytön isän yhteystiedot.
Esa.
Kiersi virallisia tietoja valehtelemalla. Löysi Esan, meni hänen kerrostalokaksioonsa. Siellä haisi viina ja suru. Mies istui keittiössä vodkalasi kädessä ja tuijotti tyttärensä valokuvaa.
Maarit ei pystynyt valehtelemaan kauaa. Hän tunnusti: kyseessä oli hänen poikansa. Poika oli nuori ja tyhmä. Hän oli valmis mihin vain, kunhan pojan elämä ei tuhoutuisi kokonaan.
Esa ei huutanut. Ei hyökännyt päälle. Vain lausui summan. Suuren, mahdottoman. Muistomerkkiin. Ja että pääsen täältä pois, unohdan koko kaupungin. Lisäksi hän vaati, että Tuomas kärsisi että pelko eläisi heissä, kunnes rahat olisivat kasassa.
Nyt Maarit istui kahvilassa panttilainapostin kuitin, myydyn turkiksen ja kaikkien mahdollisten pikavippilainojen kanssa, silti summasta edelleen reippaasti jäljessä.
Aamulla hän ei mennyt töihin. Soitti sairaaksi. Hänen oli löydettävä vielä 17 000 euroa ennen iltaa.
Hän kiersi koko päivän pikavippejä, elektroniikka panttiin (oma läppäri meni), pyysi entisiltä koulukavereilta lainaa ja valehteli hätäisestä leikkauksesta.
Viiteen mennessä summa oli kasassa: ruskea kirjekuori täynnä sekalaista käteistä.
Hän yritti soittaa Petriä puhelu hylättiin. Lähetti Tuomakselle viestin: Kaikki järjestyy. Pysy rauhallisena. Isi ei saa tietää. Poika ei vastannut.
Maarit meni tuttuun osoitteeseen. Tylsä lähiökerrostalo näytti karmaisevalta elokuvakohtaukselta; repeilevät rappukäytävät, himmeät valot.
Hän nousi kolmanteen kerrokseen. Ovi oli auki. Esa odotti.
Sisällä vallitsi sekasorto. Mies valmistautui lähtöön, tavarat lojuivat pitkin lattiaa. Pöydällä vajaa viinapullo. Esa näytti entistäkin surkeammalta parransänki, punaiset silmät, vapisevat kädet.
Toin rahat, Maarit laski kirjekuoren pöydälle. Tässä kaikki, kuten sovittiin. Sinä et tee ilmoitusta. Sinä lähdet pois.
Esa hypisteli kirjekuorta, mittaili sitä kädellään, virnisti ilkeästi.
Kuvitteletko, että rahalla saa paikkaa täytettyä sydämeen jääneeseen kuoppaan?
En mitään kuvittele, Maarit puhui hiljaa. Haluan vain pelastaa poikani. Sinä lupasit.
Niin, Esa heitti kirjekuoren pöydälle. Mutta tiedätkö mitä? En enää anna armoa.
Maaritin hengitys salpautui.
Mitä tämä tarkoittaa?
Liian vähän, hän astui lähemmäs, viinan katkuisena. Näin miehesi eilen Riviera-autossa. Näytitte hyvinvoivilta ja sinä tuot tänne hiluja, kerjäät panttilainaamosta?
Et ymmärrä! Hän ei tiedä mitään. Auto on ainoa varamme. Me elämme palkalla!
Tulkoon jakamaan syyllisyyttä! Esa karjui. Antakaa miehelle tietää, millaista paskaa olette kasvattaneet! Minun tyttäreni makaa haudassa, teidän pojalla on leipää pöydässä!
Pyydän Maarit rukoili, kädet kyynärpäihin yhtyneinä. Anna aikaa, myyn autonkin, selvitän!
Ei aikaa! hän tarttui Maaritin ranteeseen. Soitat heti miehellesi, sanot että tuo tänne vielä 30 000, tai mä soitan poliisille NYT!
Samassa eteisestä kuului raskaita askelia. Ovi, jota Maarit ei ollut kunnolla sulkenut, paiskautui auki.
Petri seisoi ovella.
Kasvot olivat valkeat. Puhelin kädessä, ruudulla sijaintipalvelu.
Tiesin, hän sanoi. Perhejako-lokaatio. Et edes tajunnut poistaa sitä käytöstä.
Hän vilkaisi Esaa, sitten pöydällä olevaa kuorta.
No, hän sanoi värisevällä äänellä. Paljonko maksoi yö vaimoni kanssa?
Maarit riuhtaisi itsensä irti.
Petri, ei tämä…
Turpa kiinni! Petri ärjäisi. Seurasin kun tulit tähän läävästöön. Tällaiselleko… silmäili Esaa halveksien. Ajattelin sentään, että sinulla olisi makua.
Esa yhtäkkiä hörähtää. Kova, vino nauru.
Rakastaja vai? Kuvitteletko, että makaatte yhdessä?
Hiljaa! Maarit yritti sulkea Esan suun, käsi suulla. Älä! Petri, mennään kotiin, selitän kaiken siellä!
Petri tönäisi Maaritia syrjään.
Nyt minä kuuntelen.
Esa pyyhki suutaan ja katsoi Petriin oudosti surkutellen.
Eikö sinulle aukea? Vaimosi ei nuku minun kanssani. Hän ostaa sinun mielenrauhaasi.
Mitä? Petri kurtisti kulmiaan.
Hän ostaa totuutta piiloon, Esa ojensi Petriä kohti valokuvaa mustalla surunauhalla. Tunnistatko tämän tytön?
Petri otti kuvan, katsoi pitkään, silmäluomet täristen.
Sehän on uutisissa. Kolme viikkoa sitten. Espoon suojatiellä auto karkasi. Kuljettaja pakeni paikalta.
Oikein, Esa irvisti. Kysy nyt vaimoltasi: kuka ajoi? Kenen auto oli?
Huoneeseen laskeutui jäävä hiljaisuus. Petri käänsi hitaasti päänsä Maaritiin. Hänen katseessaan oli kauhua, jonka rinnalla mustasukkaisuus oli pelkkää leikkiä.
Maarit? Auto oli tallissa. Sanoit että akku oli loppu, veit avaimet
Maaritin jalat pettivät. Hän rojahti polvilleen.
Anteeksi… Maarit itki. Se oli Tuomas. Hän otti avaimet… vahingossa… Petri, hän on meidän poikamme!
Petri ei huutanut. Hän ei liikahtanutkaan. Vain tuijotti Maaritia, joka kerjäsi toisen jalassa, ja Esaa, joka kylpi omassa tuskassaan.
Petrin kasvot harmaantuivat. Lääkäri, joka kohtasi kuolemaa päivittäin, kohtasi nyt kuoleman kotonaan, oman lapsensa kasvoin.
Tuomas? hän kysyi käheästi. Poikani tappoi lapsen?
Ei tappanut! Maarit huusi. Se oli vahinko! Onnettomuus!
Hän pakeni, Esa katkoi sanat. Jätti tytön tielle. Ambulanssi tuli vasta viidentoista minuutin päästä. Jos olisi pysähtynyt, jos olisi soittanut heti… Esan ääni särkyi. Ehkä hän olisi selvinnyt.
Petri horjahti, tarttui oven karmeihin.
Ja sinä tiesit tämän? hän sanoi Maaritille. Kolme viikkoa sinä tiesit?
Suojelin häntä! Maarit itki. Olen hänen äitinsä! Hän olisi päätynyt vankilaan! Hän ei olisi selvinnyt! Halusin maksaa, halusin että kaikki menisi ohi…
Maksaa? Petri katsoi kuoreen. Lapsen elämästä 17 000 euroa? Vai mitä tämä on?
Otin mitä pystyin, Esa sanoi Halusin teidän kärsivän. Mutta raha ei riitä. Haluan että hän saa tuomionsa.
Petri käveli pöydän ääreen. Otti kuoren. Maarit pidätti hengitystä. Sijoittaako Petri tähänkin peliin kaiken?
Petri pyöritteli kuorta, sitten paiskasi rahat Esan kasvoille. Setelit levisivät lattialle kirjavana mattona.
Ota tuo verinen raha. Hän sanoi hiljaa. Minä en osta omatuntoani.
Hän tarttui Maaritia käsivarresta ja nosti tämän pystyyn.
Nyt mennään kotiin.
Petri, odota… Maarit hätäänteli, askeliltaan hutera. Kyllä tästä voidaan…
Turpa kiinni, Petri kivahti. Nyt et puhu ennen kotia. En takaa, mitä teen muutoin.
He kulkivat portaat alas Esan tuijottaessa perään.
Kotimatka kului hiljaisena. Petri ajoi aggressiivisesti, käänteli rattia terävin liikkein kuin olisi etsinyt ulospääsyä joka risteyksestä. Maarit painautui istuimeen, pelkäsi hengittää. Näki miehen rystyset valkoisina ratista.
Kotona keittiön pöydällä istui Tuomas, kylmän teen edessään. Hän hypähti ylös isänsä nähdessään.
Isi? Äiti? Saitteko sovittua?
Petri käveli pojan viereen. Tuomas oli häntä päätä pidempi, mutta näytti nyt pikkulapselta.
Pue päällesi, Petri sanoi vain.
Mihin mennään? Tuomas katsoi äitiin. Maarit seisoi eteisessä, itki hiljaa.
Poliisiin, Petri sanoi hiljaa.
Tuomaksen jalat pettivät, hän valahti jakkaralle.
Isi, ei! Eihän mun tarvitse! Äiti hoiti kaiken! Isi, älä!
Äiti hoiti? Petri virnisti surullisesti. Äiti osti sinulle menolipun helvettiin. Kolme viikkoa olet elänyt normaalisti vaikka olet tappanut tytön?
En nuku yöllä! Tuomas kirkaisi ja itki kovaa. Näen painajaisia joka yö! Pelottaa!
Pelottaako? Petri otti Tuomasta rinnuksista, ravisti. Mietitkö, kuinka pelottavaa tytöstä oli kuolla tienposkessa? Mietitkö hänen isänsä elämää?
Petri, älä! Maarit ryntäsi väliin. Hän on vasta lapsi!
Ei ole mikään lapsi! Petri ärjyi. Aikuinen mies, teki rikoksen ja piiloutui äitinsä selän taakse! Ja sinä… hän katsoi vaimoaan syvässä tuskassa. Sinä petät minua, et uskottomuuden vuoksi, vaan koska luulet, että en kestä totuutta. Että perheemme kunnia maksaa 17 000 euroa.
Pelkäsin, että annat hänet ilmi! Maarit huusi.
Olisin antanutkin, Petri nyökkäsi. Ja olisin ollut rinnalla joka vaiheessa. Olisimme palkanneet asianajajan. Olisimme maksaneet korvaukset oikeuden mukaan. Katsoneet silmiin. Nyt nyt me olemme pelkureita.
Tuomas lyyhistyi lattialle, pää käsien suojassa. Hän ulvoi.
Petri laskeutui kyykkyyn pojan eteen.
Tuomas, katso minua.
Poika nosti tärisevän katseensa.
Jos emme mene nyt poliisille Petri puhui hiljaa et koskaan pääse yli. Tämä pelko syö sinut. Haluatko loppuiäksesi pelätä sireeniä? Odottaa, että se mies tulee perään?
Tuomas pudisti päätään.
En jaksa enää, isi En jaksa.
Nouse. Mennään yhdessä. Olen siellä kanssasi. En jätä sinua. Mutta vastuuta on kannettava.
Tuomas nousi hitaasti. Pyyhki kasvonsa hihalla, niiskutti. Hänen katseeseensa ilmestyi väsynyt, katkera päättäväisyys.
Mennään, poika sanoi.
Petri nyökkäsi, kääntyi Maaritiin.
Sinä jäät kotiin.
Tulen mukaan! Maarit yritti tarttua takkiin.
Et tule, Petri kohotti kätensä. Sinä olet yrittänyt ostaa hänen sielunsa. Nyt minä yritän pelastaa sen.
Petri, annatko anteeksi? Maarit kuiskasi, tietäen vastauksen musertavan.
Petri katsoi pitkään, tutkivasti, kuin muistaakseen naisen kasvot, joita oli rakastanut puoli elämää.
Uskottomuuden olisin antanut anteeksi. Naisilla horjuminen on inhimillistä. Mutta tämän… Kolme viikkoa katsoit, miten kärsin mustasukkaisuudesta ja sinä vain peitit, suojelit omaa salaisuuttasi.
Hän avasi oven ja jalkaisi Tuomaksen edelle.
En tiedä pystynkö koskaan elämään tämän kanssa. En tiedä, pystynkö koskaan enää nukkumaan vieressäsi.
Ovi paiskautui kiinni.
Maarit jäi yksin hiljaiseen kotiin. Käytävä tuntui syvältä ja kylmältä. Lattialla lojui panttilainaamon kuitti, joka tipahti Petrin taskusta.
Hän kulki ikkunalle. Kadunvalossa alla näkyi kaksi hahmoa toinen pitkä ja leveäharteinen, toinen laiha ja köyryinen ne etenivät lumipyryssä autolle. Eivät koskettaneet toisiaan, mutta kulkivat rinnakkain.
Maarit painoi otsansa jäistä lasia vasten. Totuus oli tullut esiin. Se oli kammottavampi kuin Petri olisi osannut pelätä. Se ei vain murskannut mennyttä, vaan pyyhki pois tulevaisuudenkin. Mutta kadulla isä ja poika kulkivat yhdessä, kohti oikeutta edes palan verran rehellistä nykyhetkeä.
Maarit lyyhistyi seinää vasten ja itki ensi kertaa viikkoihin, ei enää pelosta, vaan peruuttamattomuuden ymmärtämisestä. Oikeusprosessi tulisi olemaan pitkä, tuomio todellinen. Mutta pahin tuomio langetettiin tässä eteisessä, viisi minuuttia sitten. Ja siitä ei voitu valittaa.
