Olen kirjoittanut tänään päiväkirjaani täällä Naistenklinikalla Helsingissä, jossa olen viettänyt paljon enemmän aikaa kuin osasin odottaa. Raskauteni loppuvaihe oli aika raskas ja siksi lääkärit päättivät ottaa varman päälle. Ei tällä kertaa ollut kyse yhdestä lapsesta, vaan tulossa oli kaksoset! Minulle tarjottiin suunniteltua sektiota, mutta halusin todella syntyttää luomusti, ja lääkärit suostuivat kokeilemaan. Leikkaussaliin olisi aina varaa mennä myöhemminkin, jos tulisi hätä.
Meillä oli Kaisan kanssa myös perhehuone varattuna synnytystä varten, ja kätilöt eivät kovin mielellään päästä muita kuin tulevan isän mukaan leikkaussaliin. Synnytysteni käynnistyi myöhään illalla; samantien soitettiin miehelleni, joka saapui puolessa tunnissa. Siirryimme yhteiseen huoneeseen, ja koska tämä ei ollut minulle ensimmäinen synnytys, tiesin jo suurin piirtein miten edetä. Olin rauhallinen ja järkevä, ja aamuyön neljältä syntyi ensimmäinen tyttäremme.
Vauva parahti heti, ja kätilö onnitteli minua sydämellisesti ensimmäisestä tytöstäni. Mutta isän reaktio ei ollut ihan tavanomainen innostus hymy jäikin hieman väkinäiseksi ja hän kääntyi heti katsomaan minua huolissaan. Kymmenen minuutin päästä syntyi toinen tyttövauva. Olin onnellinen ja hymyilin leveästi, mutta mieheni Helmi purskahti kyyneliin eikä niinkään ilosta. Hiukan huolestuin minäkin, mutta viittasin välinpitämättömästi kädellä ja sanoin:
Ei siitä kannata välittää, kyllä se tunnissa asettuu. Hän vain suri sitä, että tyttöjä tuli taas kaksi lisää eikä poikaa vieläkään. Mutta kyllä hän tytöistä pitää kaikki menee ihan hyvin. Olin oikeassa. Seuraavana päivänä, kun ikkunasta näin Helmin seisovan pihanurmella ison lauman hymysuisia, ilmapalloja sitovia tyttöjämme kanssa, jotka huutelivat minulle rakastavansa minua, tiesin, että meidän perheessä kaikki on hyvin. Mutta vähän sääli silti kävi isääYhtäkkiä tajusin, että joskus onni hiipii hiljaa arjen keskelle: pienen vastasyntyneen huokaukseen, isän hämmentyneeseen hymyyn, väsymyksestä surisevaan sairaalahuoneeseen, jossa kaikki on vielä sekavaa mutta lupaavaa. Halasin tyttöjäni ja päätin, että juuri tässä hetkessä, kaikkien niiden odotusten, pettymyksien ja uusien alkujen keskellä, minä olen kokonainen ja vahva. Me olemme perhe täydellinen juuri näin, ominamme, jokainen valoisan kevätaamun kainalossa kasvanut sydän.
Ja kun nauru raikasi alakerrassa ja pienet sormet kurkottivat minua kohti, tiesin etten enää kaipaa mitään lisää. Rakkaus täytti huoneen, ja siitä eteenpäin kaikki oli mahdollista.
