Minä kirjoitan tämän päiväkirjaan, etten unohtaisi, miten elämä kääntyi viimein ympäri.
Annikki meni naimisiin jo 20-vuotiaana, ja kahden vuoden päästä syntyi heidän ensimmäinen ja ainoa lapsensa. Annikki ei koskaan erityisemmin välittänyt lapsista. Kun poika, Juhani, syntyi, Annikki ja hänen miehensä Veikko jättivät pojan Annikin äidin hoivaan ja lähettivät tälle rahaa kerran kuukaudessa 200 euroa aina tilille. He elivät huolettomasti, kävivät festareilla ja viettivät vapaa-aikaa ilman lapsen rajoituksia. Kaksi vuotta myöhemmin Annikin äiti menehtyi yhtäkkiä, ja Juhani oli tuotava kotiin.
Annikki ei viihtynyt pojan seurassa, vaan vei hänet hoitoon päiväkotiin, ja myöhemmin suoraan esikouluun. Juhanilla oli vaikeaa koulussa; muut lapset kiusasivat, eikä hän ollut oppinut lukemaan tai kirjoittamaan kunnolla. Koululta yritettiin kutsua vanhempia, mutta Annikkilla “ei ollut aikaa”. Kerran Veikko sattui lähtemään koululle, ja opettajat hyödynsivät tilaisuuden kertoakseen pojasta. Kotimatkalla Veikko suuttui ja löi poikaa nahkavyöllä.
Juhani kävi koulunsa loppuun ja Annikki ohjasi hänet suoraan tehtaalle töihin. Tehtaalla Juhani tapasi tulevan vaimonsa, Sari. Tehtaan johto myönsi nuorelle parille kerrostaloasunnon. Kun Annikista tuli mummo, hän suhtautui lastenlapsiin yhtä välinpitämättömästi kuin poikaansa. Satunnaisesti hän lähetti lapsenlapsille rahaa jouluksi ja juhannuksena kakskymppiä kerrallaan. Eläkepäivä koitti ja Annikki halusi järjestää suuret juhlat. Niinpä hän pyysi Juhania apuun.
“Juhani, laitoin sulle muutaman satasen tilille. Mene Sarin kanssa kauppaan, ostakaa ruokaa ja koristeita. Juhlitaan mun eläkettä teidän luona.” “Selvä, äiti.” Juhani ja Sari lähettivät lapset maalle Sarin vanhempien luo, jotta he eivät häiritse järjestelyjä, ja alkoivat valmistella juhlaa. Kun kaikki oli valmista, Annikki saapui paikalle ja nyökkäsi hyväksyvästi. “Ihan hyvä, nyt menkää keittiöön. Kohta vieraat tulee, otan teidät mukaan vasta kun vieraat lähtee.”
Juhani ja Sari tekivät työtä käskettyä ja jäivät keittiöön. Vieraat söivät, joivat ja tanssivat yöhön saakka. Kun kaikki olivat poissa, Annikki astui keittiöön. “Tässä on yksi pala kakkua jäljellä, jakakaa se. En jaksa, lähden kotiin, en ehdi istua kanssanne.” Juhanista tuntui todella pahalta, mutta hän ei sanonut mitään.
Viikko kului. Annikki soitti: “Juhani, minut viedään sairaalaan leikkaukseen. Tuo mulle lista tavaroita.” “Ei nyt onnistu, me ollaan menossa lomalle Sarin kanssa. Soita isälle. Moi.” Lopulta Annikille selvisi, ettei maailma enää pyöri hänen ympärillään.
Tämän kaiken jälkeen ymmärsin, että ihmisen on kohdeltava muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Jos antaa vain välinpitämättömyyttä, samaa saa takaisin. Elämä antaa aina takaisin tavalla tai toisella.
