Perintökoru
Ei! Älä yritä suostutella minua, äiti! Aion tehdä tämän joka tapauksessa!
Venla kulta, miksi ihmeessä?! Selitä nyt, miksi sinun on pakko tehdä niin?
No siksi, koska hän tulee huoneeseen aina minuutin ennen minua! Siksi, koska en kestä katsoa itseäni peilistä! Siksi, koska en saa elämästäni tolkkua ei tule miestä, ei lapsia! Herranjestas, äiti! Ymmärrätkö sä yhtään?! Venla puhkesi itkuun ja paiskasi harjan unissaan toljottavaa Ilmaria päin.
Ilmari, joka raapi antaumuksella kynsillään koristeltua tyynyä keittiön hyllyn päällä ja kuunteli yläpuolellaan käytävää keskustelua, oli saanut kyseisen tyynyn Venlan brodeeraamana. Tyyny oli tarkoitettu lahjaksi mummille, mutta vuosia sitten tapahtunut suuri riita jakoi suvun kahteen leiriin, eikä lahjaa koskaan lähetetty perille. Samettinen tyyny täynnä kirjottuja ruusuja palveli nykyään itse Venlaa tai joutui välillä Ilmarin armoille, sillä kissasta oli tullut perheen vallaton herrasmies.
Venla toi Ilmarin taloon, kun pelasti pienen, rääsyisen kattiparan naapurin poikien kynsistä. Pojat olivat jo retuuttaneet kissaa, eivätkä välittäneet tytöstä, joka nätisti kysyi, mitä he oikein olivat tekemässä.
Venlaa pojat aliarvioivat. Vaikka Venla klassisen musiikin nuottikansionsa kanssa oli juuri niin herkkä ja hento kuin äiti olisi toivonut, isä ajatteli toisin: Venlalla oli musta vyö karatessa ja hyllyt täynnä pokaaleja, jotka saivat hänet raivon partaalle aina siivotessa. Palkinnot pölyttyivät, ja Venla vihasi siivoamista. Äiti ei koskaan antanut laittaa niitä pois, uskoen niiden olevan hyödyksi Venlan itsetunnolle.
Urheilutaidot tulivat tarpeeseen pojat saivat lähtöpassit, Venla taas jäi yksin piesty kissaparka sylissään. Ilmari siitä kasvoi: ensin surkea, rähjäinen hännänpätkä, sitten pörröinen ja röyhkeä katti, joka oli täysin varma, että Venla kuului hänelle joten turha enää murehtia.
Sinä päivänä, kun Ilmari muutti taloon virallisesti, Venla laahusti kotiin Sibelius-Akatemiasta allapäin. Hänellä oli kilpailu tulossa, mutta harjoitukset eivät ottaneet sujuakseen. Yleensä sormet tanssivat pianolla kuin itsestään, mutta kun sävelhuoneeseen asteli kurssikaveri Aleksi, Venlan koko keho kangistui.
Aleksi, jonka Venla oli tuntenut melkein yhtä kauan kuin itsensä, oli yhtäkkiä muuttunut: vieras, kummallinen, vaikeasti ymmärrettävä. Kesä, Aleksin matkat sukulaisten luo, eikä Venla ollut uskaltanut edes kunnolla kohdata häntä pitkän tauon jälkeen. Kun Aleksi siinä sitten halasi lämpimästi ja selosti jotain äänekkäästi muille, Venla pysähtyi oudossa onnessa ja nautti salaa siitä hetkestä. Tavallisesti hän olisi väistänyt ja läimäissyt Aleksiin niskaan, mutta nyt hän halusi vain viipyä paikallaan, lämmin käsi olalla.
Kun Aleksi lähti harppoen nuotit viuhuen harjoitussaliin, Venla moitti itseään mielessään: “Typerys! Keksitpä sinäkin kaikenlaista…”
Mutta se outo tunne ei jättänyt rauhaan. Ja joka kerta, kun Venla huomasi Aleksin silmäilevän salia kohti, hänen katseensa laski alas sukkelaan.
Se oli samaan aikaan ihanaa ja hirveää. Yhtäältä teki mieli puhua Aleksille kaikki suoraan. Toisaalta ajatus siitäkin pelotti niin, että silmissä sumeni ja sormet kangistuivat.
Venlan oli rankkaa. Hän ei osannut kertoa kenellekään, miltä hänestä tuntui äidilleen hän ei ainakaan voinut puhua. Heidän välinsä olivat aina olleet ristiriitaiset: toisaalta suuren rakkautensa myötä mentiin, mutta toisaalta kumpikin tiesi, ettei luonnepuolesta ollut puutetta. Aina ei onnistuttu hillitsemään itseään ja silloin kotona nousi hiljainen myrsky. Ei lautasia rikki, ei suuria riitoja, vaan Venla hiljaa paiskasi oven kiinni äitinsä edestä. Lopun päivää talossa vallitsi painava hiljaisuus.
“Mielen hienovaraista murskaamista”, oli mummo ennen naurahtanut, kun kaikki olivat vielä väleissä. Sitten hän lisäsi: “Aivan järjetöntä!”
Venlasta tuo oli totta, mutta tavat olivat syvään juurtuneet. Usein juuri Venla lähti korjaamaan tilannetta ja palauttamaan haparoivan rauhan taloon.
Venlalle oli selvää, että hänen äitinsä rakasti häntä yli kaiken. Albina Halonen olisi uhrannut tyttärensä puolesta kaiken. Hän suojeli Venlaa parhaansa mukaan ja ehkä vähän liikaakin. Kotona, harjoituksissa, tai satunnaisilla retkillä perheen kanssa siinä Venlan maailma. Hän ei koskaan käynyt leirillä, eikä oikeastaan saanut kavereita. Äidin hyväksymät, muiden perhetuttujen lapset olivat kylmiä, eivätkä Venla heihin kiintynyt. Ja Lilli, joka aina naljaili, yllätyksiä keksien ja Samuli, joka heti ekana päivänä repäisi Venlan nallekarhulta pään irti:
“Niin sille piti käydä!”
Miksi, sitä Venla ei koskaan käsittänyt mutta joka kerta kun Samuli ilmestyi ovesta, Venlan teki mieli purskahtaa itkuun.
“Voi miten harmi, etteivät lapset tulleet toimeen! Olisi ollut kaunis pari!” Samulin äiti surkutteli Venlalle mutta Venla tunsi feikin lohdutuksen.
“Albina! Älä hajota lastasi!” mummo sanoi ja halasi Venlaa tiukkaan. “Anna hänen tehdä omat valintansa! Jos viet niitä nyt häneltä, hän kokee loppuelämänsä itsensä vajaaksi!”
“Älä nyt, Marjatta, älä sekoita päääni! Venla on vielä ihan lapsi!” äiti vastasi. “Minä vastaan hänestä. Siis minä päätän.”
“Muista vain, ettet jää liian pitkäksi aikaa siihen. Lapsesi ei ole omaisuuttasi.”
Miksi Venla muisti tuon keskustelun niin tarkkaan? Hänen mielensä painoi sitä kuitenkin aina. Joka kerta kun äiti taas kontrolloi, Venla muisti sanoa: “Äiti, minä en ole sinun omaisuuttasi!”
Siitä äiti sai usein uuden syyn närkästyä. “Elä lainaa muiden sanoja! Käytä omaa päätäsi!”
“Käytänhän minä!” Venla loukkaantui, ja taas talossa tuli hiljaista.
Mummon kanssa Venla joutui lopettamaan yhteydenpidon suuren “sodan” jälkeen. Oikeaa ja väärää hän ei enää jaksanut miettiä kaikki olivat syyllisiä!
Marjatta-mummo möläytti kerran tulisesti: “Olisit pitänyt pääsi kasassa raskaana! Herkkä sielunelämä pah sanon minä! Olisi pitänyt miettiä muutakin kuin itseäsi!”
Myös äiti oli ollut vaikea odottaessaan toista lasta, pelot ja kiukuttelut seurasivat toisiaan, eikä kukaan kotona uskaltanut hengittääkään. Äiti kuitenkin menetti lapsen myöhään raskausaikana, eikä siitä koskaan toivottu kunnolla eikä lääkärin virhettä enää kukaan jaksanut miettiä. Äiti syytti kaikkia, paitsi vain mummo uskalsi sanoa asiat niin kuin ne olivat.
“Jos aiot vielä yrittää uudelleen, ota hyvä lääkäri! Miksei tullut minulle puhumaan? Itse päättäminen? Entäs nyt? Minäkin menetin odotetun lapsenlapsen. Mutta se syyttely on turhaa tiedän, että teet joka tapauksessa oman pääsi mukaisesti. Mutta sanonpa silti, mitä ajattelen: kaikki pitää olla kunnossa, ja hormonaalista tasapainoa pitää vaalia. Lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys sinun iässäsi! Kuuntele nyt minua edes joskus!”
Lopulta mummo joutui lähtemään ambulanssilla sydänkohtauksen myötä suoraan heidän keittiöstä eikä äiti koskaan antanut sitä anteeksi.
Isä yritti pitkään sovitella, mutta kahden jääräpään kanssa hänkin lopulta luovutti ja jätti ajan parantamaan.
Sovinto ei tullut. Venla kaipasi mummoa, mutta ei uskaltanut äidin kiellosta piitata. Mummo päätti helpottaa poikansa urakkaa, myi asuntonsa ja osti pienen mökin Punkaharjulta, johon muutti yksin.
“Kaikille parempi niin, poikani”, hän sanoi. Siitä asti Venla tiesi, että isä kävi kahdesti vuodessa mummon luona, äiti hyväksyi sen hiljaisesti, mutta Venlaa ei ikinä päästetty mukaan. Syynä: “En halua, että käännetään tytärtä minua vastaan!”
Venla ei hyväksynyt tilannetta, mutta sääli äitiä ja rakasti isää eikä halunnut lisätä ketään murheisiin.
Hän säilytti mummon kuvaa lempikirjansa välissä ja katseli sitä salaa kun äiti ei nähnyt. Kuvassa mummon kirkas katse ja suvun ylpeys se kuuluisa Halosen nenä saivat Venlan usein itkemään.
“Se on vain valtava!” Lilli, jota Venla ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen, huudahti kerran ja yritti koskettaa sen kärkeä. “Anteeksi, mutta se on niin hassu! Ihan kuin Pinokkio! Eikö se haittaa, kun suutelet? Oikeastiko et koskaan? Herranjestas! Venla, älä nyt punastu! Sun iässä, eikä yhtään poikaystävää! Kamalaa!”
Venla ei ymmärrä, miten maltti säilyi. Hän olisi halunnut repiä puolet Lillin tuuheista kiharoista.
Miten Lilli muka olisi oikeutettu sanomaan mitään Venlasta? Hän oli asunut vuosia perheensä kanssa Espanjassa ja kävi kotimaassa satunnaisesti. Tämän tapaamisenkin äiti järjesti viime tingassa Venlan tahdosta huolimatta.
Kulta, ei noin voi toimia. Ette ole nähneet vuosikausiin.
Eikä olisi tarvinnutkaan! Miksi, äiti?
Venla, se on tärkeää.
Kenelle?
Sinulle, ennen muuta! Kiitä minua myöhemmin!
Venla kiitti kyllä, mutta mielessään kiroten. Keskustelu Lillin kanssa sai hänet kuitenkin tekemään ensimmäisen ison oman päätöksensä:
Minä menen plastiikkakirurgiaan!
Ei! Albina tuijotti järkyttyneenä. En suostu! Miksi muka?
Älä yritä, äiti. Isä jo suostui. Minä aion tehdä sen.
Et uskalla… Äiti kuiskasi lähes kuuluvattomasti.
Lopulta äitikin murtui ja itki Venlan mukana, vetäytyi omaan huoneeseensa ja alkoi miettiä ratkaisua. Illalla hän tiesi ratkaisun: hän tarvitsi Marjatta-mummon avun.
Seuraavana päivänä Venla lensi Punkaharjulle.
Albina itse vei hänet lentokentälle, halasi tiukasti hyvästiksi ja kuiskasi:
Elämässä tehdään paljon hölmöyksiä, rakas… Olen tehnyt virheitä, älä toista samoja. Muista aina, rakastan sinua eniten kaikista vaikka joskus vaikuttaa muulta.
Venla nyökkäsi, halasi jäähyväisiksi ja lähti. Mummo odotti, ja se tuntui nyt tärkeimmältä.
Marjatta-mummo otti Venlan vastaan niin lämpimästi, ettei heistä kumpikaan saanut oikein sanottua järkevää kolmeen päivään.
Venla, kerro miksi äitisi muka kerrankin tajusi käyttäytyä viisaasti?
Ei mitään käryä. Varmaan koska päätin sahata nenäni pois.
Ja miksi? Sinähän olet kaunis! Ripaus meikkiä ei tietty haittaisi, mutta se siitä.
Mummo! Oletko sinäkin sitä mieltä? Minähän olen kuin Pinokkio!
Keneltä tuollaista hölmöyttä kuulit?
Kyllä niiden vekarain suusta kaiken kuulee…
Venla pureskeli huultaan, ettei olisi jälleen purskahtanut itkuun ajatellessaan Lillin virheetöntä ulkonäköä. Sellaisen tytön perässä pojat kyllä juoksevat tuollaisella ei ole koskaan ongelmia.
Ne, jotka dissaa ulkonäköä arvostellen, eivät ole ihmisiä vaan luonnon oikkuja, jotka Herralla jäi kesken. Ei ole täydellisiä, varsinkaan naisia! Näytä minulle yksikin, joka tykkää omasta naamastaan sataprosenttisesti, niin Guinnessin ennätysten kirjaa ei enää tarvita! Sellaista ei löydy toista.
Ehkä voisin hakea ennätystä siitä, että omistan Suomen suurimman nenän! Olen varma, että pääsisin ekana listalle!
Mummo nauroi ja lähti hakemaan sinistä samettista valokuva-albumia.
Tässä! hän sanoi ja avasi vanhan albumin.
Mitä nämä ovat?
Ne ovat niitä Halosen suvun naisia, joilta nenä ei estänyt rakastumasta, saamasta lapsia, lastenlapsia. Kaikki saivat elää oman näköisensä elämän. Kuvissa on niitäkin, jotka sodissa menettivät kaiken, mutta selvisivät silti. Moni pelasti lapsia, ja muiston mukana kulki myös koru, joka annettiin meille eteenpäin. Katso vaikka, kirurgi-Fanni-mumma käytti töissäkin erikoismaskia nenänsä vuoksi, ja silti auttoi satoja potilaita!
Venla katsoi kuvaa: korkea nainen hymyili leveästi, vierellään komea mies rantahiekalla.
Onko tuo Mikko-eno?
On! Fanni oli onnellinen hänen kanssaan. Kun Mikko sairastui ja oli pitkään vuodepotilaana, Fanni ei silti liikahtanut syrjään, vaan piti huolta ja kiitti joka päivä yhteisestä ajasta. Ei ollut täydellistä päivää, mutta oli rakkautta. Ja heidän lapsensa, kuten kaikki suvun naiset, pitivät sukunimensä ja nenänsä ylpeydellä, eivätkä kertaakaan valittaneet.
Mummo nousi jälleen ja haki komodista pienen, kauniin rasian.
Nyt on aika. Ota tästä, Venla. Se on Fannin sinulle jättämä muisto kuulunut jokaiselle Halosen tytölle. Jokainen on saanut jotakin, jota pitää vaalia.
Kun Venla avasi rasian, sinne oli kätketty niin kauniit korvakorut, että henki salpaantui ja sormenpäät tärisivät kuin silloin, kun Aleksi tuli mieleen.
Tiesitkö, nämä suunnitteli sinun esi-isäsi, mummo hymyili. Hän oli kultaseppä. Näki kauneuden sielläkin, missä muut eivät nähneet mitään. Ja nämä liljat, helmet niissä, hän teki vaimolleen Liliälle.
Vau… Venla katsoi sormiaan pitkin lumoavia koruja. Tämä on oikea sukuaarre.
Niin, detsku. Kuten nenäsikin! Kuvittele, jos alkaisin nyt ajatella, että tämä koru on auttamattoman vanhanaikainen ja sulattaisin sen? Tilalle ostaisin jonkin muodikkaan roippeen, mutta siinä ei olisi historiaa, ei sielua.
Venla rutisti korut käteen ja pudisti päätään:
Ei, ei niin saa tehdä.
Silloin älä myöskään suututa Luojaa moittimalla, että hän olisi tehnyt sinussa jotain väärin. Siinä kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Mutta nyt kerro minulle se poika millainen hän on, mistä perheestä, mitä tekee?
Mummo! Mistä arvasit?! Venla punehtui korviaan myöten, katsoi alas.
Siinähän se nuoruuden suuri mysteeri on! mummo nauroi. Enkö minäkin nuorena ollut?
Venla puhui Aleksista koko yön. Mummo kuunteli, ja Venla tunsi, että nyt hän pystyy taas hengittämään, harjoitella, haaveilla tulevaisuudesta ilman painetta ja pelkoa.
Aamulla Venla löysi mummon pakkamaassa laukkuja.
Minne sinä olet menossa?
Nyt on aika korjata satoa, Venla. Olen antanut asioiden mennä liian kauan. Minun pitää puhua äitisi kanssa.
Venla auttoi hiljaa. Hän ei enää halunnut estellä. Kaikki muuttuu.
Hetken päästä Venla istui kotona Ilmari-kissan kainalossa, kuunteli keittiön keskustelua ja mietti, olivatko äiti ja mummo jo löytäneet sovinnon. Hän ei uskaltanut mennä väliin hienoa tasapainoa ei saanut rikkoa. Oli vaikea rakentaa luottamusta, vaikka sen murtaa oli helppoa. Korujen lailla: yhtään halkaisematta vaalii perintöä.
Vuotta myöhemmin Albina, vatsa jo kauniisti pyöreänä, nousi ylös, kun kampaaja viimeisteli Venlan kampauksen. Hän hipaisi varovasti Venlan korvaa, kiinnitti kimpunliljan, laittoi huntua ja sormet värähtelivät tytön olkapäillä.
No, oletko valmis?
Hetki… Pieni puuterihuntu perintökorulle! Venla vastasi, vilkaisi peiliin ja hymähti.
Ja kun Aleksi kerran Venlalta kysyttiin, oliko kaikki hyvin hänen ulkonäkönsä kanssa, tämä nauroi ja sanoi:
Totta kai! Olet täydellinen, Venla kulta! Miksi kysyt noin hassusti?
Aleksi oli niin vilpittömän ihmeissään, että Venla saattoi vain sulkea silmänsä onnesta.
Kevyt hymy, helähtävä katse, ja Venla kietoi kätensä tuoreen musiikkikilpailun voittajan kaulaan ja kuiskasi:
Ihan muuten vain, rakas. Ihan muuten vain…
