Tuntui siltä kuin metsähenki olisi saapunut pihallemme. Tänään kirjoitan päiväkirjaan tästä erikoisesta tapaamisesta. Pienessä kylässämme, jota tiheä metsäreuna suojaa, ilmestyi yllättäen nuori, yksinäinen susi voimakas ja selvästi villi, mutta silti oudolla tavalla hakeutuen ihmisten ja koirien seuraan. Hän ei harhaillut öisin, ei tappanut eläimiä eikä osoittanut aggressiota, vaan vain istui lähettyvillä, katseensa tarkka ja syvä, melkein inhimillinen, kuin olisi halunnut tulla ymmärretyksi.
Eniten susi kiintyi meidän Hiluun tummanharmaaseen sekarotuiseen koiraan, joka asui minun, Anneli Kivisen, talossa. Kyläläiset naureskelivat ja antoivat minulle lempinimen “suden morsian”, mutta minusta asia ei ollut leikin aihe, vaan sydän huolestui uudella tavalla. Eräänä aamuna, kun menin hakemaan vettä kaivolta, näin suden käpertyneenä Hilun kopin viereen. Sen katseessa oli syvä suru, ei eläimen raakuutta vain neuvottomuutta.
Mikä sai tämän erikoisen suden palaamaan uudelleen juuri meidän pihallemme? Aluksi kylässä pelättiin suden tuloa, mutta vähitellen pelko alkoi haalistua. Susi ei koskenut lehmiin eikä uhannut kyläläisiä se vain kierteli reunamia ja pyrki päästä koiranarttujen lähelle. Uroksia se välttelee, naaraita kohti halusi, kuin etsisi paria. Näin se lopulta päätyi meidän talolle.
Hilu ei ollut vihainen päin vastoin, häntä heilui innostuneena. Susi pysähtyi katsomaan Hilua, sitten vilkaisi ikkunaani kuin pyytäen lupaa. Vaikka kylän vitsit tuntuivat kiusallisilta, sisimmässäni tiesin, että tässä on jotain enemmän kuin vain poikkeava villieläimen käytös.
Eräänä aamuna, kun suden läsnäolo ei enää pelottanut edes meteliä, huomasin sen kaulassa tumman jäljen kuin vanha kaulapanta. Ajatus villistä sudesta kaulapanta kaulassa jäi kummittelemaan mieleeni. Pian susi katosi, mutta levoton tunne jäi.
Illalla vein pihalle tuoretta lihaa, ja silloin kaikki selvisi. Susi ei syönyt se vain nuoli palasia ja yritti epätoivoisesti pureskella. Kävi ilmi, että suu avautui vaivalloisesti. Pelko väistyi, sillä pedosta ei ollut uhkaa ei voinut syödä.
Seuraavina päivinä pilkoin lihan yhä hienommiksi paloiksi, jotta susi voisi niellä ne. Menin varovasti lähemmäs ja puhuin hiljaa, kuin rauhoittaen lasta. Sitten sain hetken kokea jotakin suurta kosketin suden päätä.
Sormiini osui vanha nahkapanta, joka oli kasvanut kiinni ihoon merkillinen muistutus ihmisen julmuudesta, kiristävä kuoleman silmukka. Keräsin rohkeuden, otin puukon, etsin soljen ja leikkasin pannan poikki. Susi säpsähti, mutta juoksi metsään vapautettuna.
Aamulla vein kaulapannan kylän kaupalle. Miehet tunnistivat sen heti: nuori susi oli aikoja sitten karannut riistakeskuksen häkistä. Juuri tämä. Väittely alkoi ja vitsit lentelivät, mutta minä olin hiljaa nyt hän voi hengittää vapaasti.
Ja hän palasi. Syöminen onnistui paremmin, voimat kasvoivat päivä päivältä. Kerran, kun susi oli kylläinen, se tuli luokseni ja painoi päänsä polvilleni.
Todellinen yllätys oli vielä edessäpäin. Hilu synnytti neljä suteen pentua ja yhden mustan koiranpennun. Koko kylä ihmetteli susi ei ollut tuhlannut aikaansa.
Susi alkoi käydä katsomassa jälkeläisiään, toi ravintoa, nuuski varovasti, nuoli pentuja. Katselin ikkunasta ja ymmärsin: hänestä tuli isä, ja meidän piha oli nyt osa hänen laumaansa.
Sitten pihaan saapui kovaääninen mies riistakeskuksen omistaja. Hän vaati suden palautusta, tarjosi rahaa pennuista, ja kun kieltäydyin, uhkaili. Mutta silloin tapahtui jotakin, mitä kylä ei koskaan unohda.
Susi syöksyi aidan yli, kaatoi miehen ja asettui hänen ja meidän välille, vartioimaan minua ja pentuja. Mies pakeni pelästyneenä, ja minä olin varma: tämä oli se sama susi, joka vuosia sitten oli paennut ihmisten parista.
Pennut kasvoivat ja lähtivät kerran isänsä matkaan. Metsästäjät kuulivat vuosien varrella tarinoita oudoista mustista susista. Minä vain hymyilin Hilun lapsenlapsia.
Itse susi kävi yhä joskus talollani. Mutta kuten sanoin, se on jo toinen tarina.
Joskus luottamus syntyy yllättävästi, siellä missä sitä ei odottaisi ihmisen ja villin luonnon välille. Minä uskalsin osoittaa myötätuntoa, ja susi vastasi kuten osasi suojelulla ja uskollisuudella.
Näin yksinäinen susi sai lauman, ja minä sain tarinan, joka todistaa, että hyvällä on tapana palata.
Uskotko sinä, että villit eläimet voivat muistaa ihmisen hyvän ja vastata siihen?
