8. maaliskuuta
Kaukaisessa suomalaisessa kylässä, aivan metsän rajalla, ilmestyi eräänä syysaamuna harvinaislaatuinen vieras. Nuori susiuros komea, jäntevä ja täysin villi mutta oudosti ihmispihojen läheisyydessä viihtyvä. Se ei hiipinyt öisin kanojen tai lampaiden perässä, ei murissut kenellekään, ei hyökännyt koirien kimppuun. Suden tapa oli vain tulla, ottaa makuupaikka vähän etäämmälle, ja seurata pihan elämää tarkkaavaisesti, miltei inhimillisellä katseella. Se näytti haluavan tulla ymmärretyksi.
Erityisen paljon tuo susi tuntui hakeutuvan Elinan mökille. Elina, hiljainen ja sisukas nainen, asui yksin vanhaa taloaan, seuranaan ainoastaan uskollinen mutkattoman oloinen Pipa-koira, jonka tuhkanharmaa turkki oli nähnyt monta talvea. Kyläläiset naureskelivat matkalla kauppaan ja ristivät Elinan “suden morsiamen” vaikka Elina itse vaistosi, että pilkan taustalla piili jotakin syvempää. Hänen sydämessään asui myötätunto, jota hän ei osannut pukea sanoiksi.
Eräänä koleana aamuna kun kävin hakemassa vettä kaivolta, näin suden nukkuvan Pipan kopin vierellä. Sen katse, kun se hetkeksi nosti päätään, oli täynnä haikeutta petoon kuuluvaa vihaa siinä ei näkynyt lainkaan, vain suurta surua ja avuttomuutta.
Alkuksi koko kylä suhtautui suteen pelolla ja epäluulolla. Mutta kun viikot vierivät eikä elikko kajonnut lehmiin tai lampaisiin, vaan pyöri vain pihojen laidoilla ja pysytteli erityisesti narttukoirien läheisyydessä, kyläläisten pelko alkoi vaihtua uteliaisuudeksi. Uroskoiria se karttoi tarkasti, mutta jotain Pipassa suden olemus herätti kenties kaipuu seuraan. Susi jäi Elinan pihapiiriin, ja Pipa näytti ottavan uuden ystävän ilolla vastaan: se heilutti häntäänsä ja vikisi ilosta suden nähdessään.
Eräänä aamuna, kun kannoin sankoa takaisin portaiden luo, panin merkille tumman jäljen suden kaulassa. Lähempää katsoessani näin, että kyseessä oli vanha nahkahihna tai rispaantunut panta, syvälle ihoon painunut. Ajatus villin suden kantamasta pannasta pyöri mielessäni koko päivän. Seuraavana iltana toin riistakaupasta ostettua naudanlihaa pihan perälle, mutta susi ei edes yrittänyt syödä. Se vain nuoli luita ja yritti avata suunsa, turhaan leuat eivät liikkuneet kunnolla. Syvä huoli syrjäytti kaikki pelot. Petoon ei ollut ihmiselle vaaraa, kun se ei kyennyt syömään.
Pienensin lihaa entistä enemmän, ja pian uskalsin seisoa aivan suden vierellä, leuka leualle. Puhuin sille hiljaa ja rauhallisesti, aivan kuin rauhoittelisin pientä lasta. Kerta kerran jälkeen käteni hipoi suden päätä, ja viimein rohkaisin mieleni: tartuin varovasti nahkahihnaan, etsin soljen, leikkasin remmin poikki. Susi säpsähti ja ehti lähteä juosten takaisin metsään ennen kuin ehdin reagoida.
Seuraavana aamuna vein pannanhakatun hihnan kyläkaupan rappusille. Kylän miehet tunnistivat esineen heti: muutama vuosi sitten karkasi nuori susi peurakokeiluasemalta. Epäilykseni oli siis oikeassa pihassani pyörikin juuri se tunnettu karkuri. Joku hörähti, että susi oli ihmisistä päästyään hakenut nyt uuden lauman.
Ja ehkä niin. Susi palasi jo seuraavana päivänä, ja pian se söi ravintonsa vaivatta. Vähitellen se vahvistui ja muuttui ylvääksi sekä luottavaiseksi. Eräänä päivänä, kun olin katsonut ikkunasta, näin miten se asteli rauhallisesti luokseni ja painoi päänsä reisiäni vasten lempeästi ja vailla pelkoa.
Keväällä Pipa synnytti neljä suden ja yhden mustan koiranpennun. Koko kylä kohisi tapauksesta, eikä kukaan enää epäillyt, ettei susi olisi jättänyt jälkeään. Susi nimittäin palasi yhä uudelleen, tuoden pentujen äidille ruokaa, nuollen ja tuoksutellen pentujaan. Elina katseli hiljaa ikkunasta, ja sydämessään hän tiesi: susi oli saanut lauman ja hänen kotipihansa oli nyt osa villiä perhettä.
Eräänä iltapäivänä Elinan ovelle ilmestyi töykeä mies, riistakokeiluaseman omistaja. Hän vaati suden palauttamista, yritti tarjota rahaa pennuista ja kävi kiukkuiseksi saadaessaan kieltävän vastauksen. Silloin tapahtui jotakin, josta kylä puhuu edelleen. Susi loikkasi aidan yli salamana, syöksyi miehen ja Elinan väliin, eikä päästänyt miestä lähelle. Seisoin siinä, ja näin pelon miehen kasvoilla hän pakeni kuin paholainen.
Ajat kuluivat, pennut kasvoivat ja lähtivät eräänä aamuna isänsä mukana metsään. Monen vuoden jälkeen metsästäjät kertoivat nähneensä outoja mustia susia lähimetsissä. Elina hymyili hiljaa: Pipan jälkeläisiä.
Susi kävi silloin tällöin vielä Elinan pihalla, mutta se oli jo toinen tarina se. Minä Elinan veli, joka kirjasi tätä päiväkirjaa ymmärsin jotain perustavanlaatuista: empaattisuus ja rohkeus kohtaavat joskus yllättävin tavoin, ihmisen ja villin luonnon välillä. Elina ei ollut pelännyt osoittaa myötätuntoa, ja susi palkitsi sen uskollisuudellaan ja suojelullaan.
Niin sudesta tuli osa laumaa, ja naisesta tarinan kantaja. Hyvyys palaa aina takaisin, tavalla tai toisella.
Mietin usein, osaavatko villit eläimet todella muistaa saadun hyvyyden ja vastata siihen mutten enää epäile sitä hetkeäkään.
