Syrjäisessä suomalaisessa kylässä, aivan metsän laidassa, ilmestyi eräänä syksynä yksinäinen susi. Nuori, voimakas, selvästi villi ja kuitenkin kummallisesti hakeutui ihmisten ja pihamailla elelevien koirien pariin. Se ei liikkunut öisin takapihalla, ei hyökännyt kanoihin eikä ollut aggressiivinen. Se vain saapui, istahti lähelle ja tarkkaili hiljaa pitkään ja uteliaasti, melkein kuin olisi halunnut tulla ymmärretyksi.
Eniten sitä veti puoleensa Kaisa vaatimaton sekakoira, jonka omistaja oli Kyllikki Virtanen. Kyläläiset naureskelivat ja antoivat Kaisalle lempinimen suden morsian, mutta Kyllikki itse ei jaksanut huumoria. Eräänä koleana aamuna, kun Kyllikki oli menossa hakemaan vettä kaivolta, hän huomasi suden käpertyneenä koirankopille. Suden silmissä oli niin syvä ikävä, että se kosketti sydäntä niissä ei ollut vihaa, vain surua ja epätoivoa.
Mikä oli ajanut tämän oudon pedon ihmisasumusten piiriin, ja miksi juuri Kyllikin piha veti sitä puoleensa?
Aluksi keskustelut sudesta kylällä olivat pelokkaita, mutta ajan mittaan suuri huoli laantui. Susi ei kajonnut karjaan eikä ihmiselle ollut vaaraa se kuljeskeli laitamilla ja yritti ujuttautua koirien seuraan. Uroksia se väisti, mutta narttukoiria kohtaan oli selvästi kiinnostusta, aivan kuin se olisi etsinyt lajitoveria. Näin suden tie vei Kyllikin pihalle.
Kaisa ei pelännyt sutta, vaan heilutti sille iloissaan häntäänsä. Susi katsoi välillä koiraa, välillä kurkisti taloa kohti, odottaen kuin lupaa johonkin. Kylän vitsit huvittivat Kyllikkiäkin, mutta silti hän aavisti, että tilanteessa oli jotakin syvempää kuin vain villin eläimen outoa käytöstä.
Eräänä aamuna, kun susi ei säikähtänyt edes peltosaavin kolinaa, Kyllikki huomasi sen kaulan ympärillä tumman jäljen. Se näytti remmiltä ehkä pannalta. Ajatus siitä, että villieläin voi kantaa kaulassaan tuollaista, ei jättänyt rauhaa. Susi katosi, mutta huoli jäi.
Illalla Kyllikki vei pihalle lihaa ja kaikki selvisi. Susi ei pystynyt syömään: se nuolaisi lihaa, yritti pureksia, mutta leuat eivät tahtoneet aueta kunnolla. Pelko väistyi: nälkiintynyt peto ei ollut ihmiselle vaaraksi.
Seuraavina päivinä Kyllikki leikkasi lihapalat yhä pienemmiksi, että susi pystyisi nielemään. Hän astui lähemmäs ja puhui pehmeästi, melkein kuin lapselle. Lopulta hän rohkaistui silittämään suden päätä.
Sormien alla hän tunsi vanhan nahkapannan, joka oli kasvanut kiinni suden turkkiin. Ihmisen jälki, julmuus, joka oli jäänyt kuristamaan. Kyllikki haki keittiöveitsen, arpoi hetkensä ja leikkasi remmin poikki. Susi säpsähti, tempaisi itsensä irti ja katosi metsään.
Seuraavana aamuna Kyllikki vei turvaliivin pannan paikalliselle kyläkaupalle. Miehet tunnistivat sen heti: vuosia sitten oli Riihimäen koekoiratilalta karannut nuori susi. Se sama. Jotkut nauroivat, toiset kummastelivat, mutta Kyllikki mietti vain yhtä asiaa susi voi nyt viimein hengittää vapaasti.
Susi palasi. Se söi taas vaivatta ja voimistui päivä päivältä. Eräänä iltana, kun nälkä oli poissa, se käveli hitaasti Kyllikin luo ja painoi päänsä varovaisesti naisen polviin.
Suurin yllätys tuli kuitenkin myöhemmin. Kaisa synnytti neljä sudenpentua ja yhden mustan koiranpennun. Kylässä kohistiin: yksinäinen susi oli osannut käyttää aikansa.
Susi kävi katsomassa jälkikasvuaan, toi saalista, nuuhki pentuja varovasti ja välillä nuoli ne hellästi. Kyllikki seurasi tapahtumia ikkunasta. Hän ymmärsi: susi oli saanut perheen, ja talon pihasta oli tullut sen lauman koti.
Eräänä päivänä pihaan ilmestyi agressiivinen mies sen samaisen koekoiratilan omistaja. Hän vaati sutta takaisin, yritti ostaa pennut ja kun sai kieltävän vastauksen, uhkasi ja raivosi. Silloin tapahtui jotakin, mistä kyläläiset puhuvat vieläkin.
Susi loikkasi aidan yli, kaatoi miehen maahan ja asettui Kyllikin sekä pentujen väliin. Mies pakeni kauhuissaan, ja silloin Kyllikki ymmärsi lopullisesti: hänen pihassaan asui juuri se villieläin, joka oli aikanaan paennut ihmisten luota.
Vartuttuaan sudenpennut lähtivät isänsä matkaan metsään. Vuodet myöhemmin metsästäjät kertoilivat kummallisista mustista susista, joita oli nähty näillä main. Kyllikki vain hymyili Kaisan lapsenlapsia.
Susi itse vieraili Kyllikin luona silloin tällöin vielä pitkään. Mutta se on jo toinen tarina.
Joskus luottamus syntyy siellä, missä sitä vähiten odottaisi ihmisen ja villin luonnon välillä. Kyllikki ei pelännyt näyttää myötätuntoa, ja susi vastasi omalla tavallaan suojelulla ja uskollisuudella.
Niin susi löysi lauman ja nainen sai tarinan, joka todistaa: hyvä palaa aina takaisin.
Uskotko sinä, että villieläimet kantavat muistissaan ihmisen hyvyyden ja osaavat vastata siihen?
