– Rouva, antakaa tietä!
Joku tönäisi Elinaa selkään, ja hän horjahti, puristaen rattaita tiukemmin, ettei kaatuisi liukkaalla jalkakäytävällä. Auki hulmuava villakangastakki oli jälleen kerran paha pila liepeet peittivät näkyvyyden ja estivät ohikulkijoita tajuamasta, miksi hän kulki niin hitaasti keskellä väylää.
– Oi, anteeksi!
Kiireinen nuori nainen ohitti Elinan, melkein kaatuen nähdessään Samulin pyörätuolin. Poika istui hiljaa, kädet sylissään, eikä edes yrittänyt auttaa äitiään. Tällä säällä hän olisi ollut enemmän tiellä kuin hyödyksi, käsin kömpelöä tuolia työnnellen.
Elina nyökkäsi ja huokasi:
– Ei se mitään, mene vain.
Hän katsoi hetken kiirehtivän nuoren perään, oikaisi pipon Samulin päässä ja tarttui taas rattaita.
– Mennäänkö eteenpäin? Meillä on vielä aikaa. Vähän, mutta kuitenkin.
– Äiti, voitaisiinko joskus tehdä muutakin kuin käydä terveyskeskuksessa? Samuli mittaili katseellaan loppumatkaa, mutta tarttui lopulta pyörätuolin renkaaseen.
– Istuisit nyt ihan rauhassa, Samuli. Kyllä minä jaksan tällä lyhyellä pätkällä. Katso, kohta onkin jo hiekoitettu alue! Kunhan päästään tien yli, niin matka käy helpommin sitten voit taas itse mennä.
– Selvä!
– Mutta mitä sä oikein halusit? Mikä kiire?
Samuli epäröi.
– Tuomas kertoi, että Hakaniemen puolelle avattiin uusi harrastekauppa. Siellä olisi sellaista punaista maalia, jota tarvitsisin.
– Samuli, ei saada tänään sinne asti, on liian liukasta ja illaksi ennustettiin taas lumimyräkkää. Lisäksi en halua, että joudutaan taas urakoimaan alas neljännestä kerroksesta Elina huomasi lauseen puolivälissä poikansa pettyneen ilmeen. Hän tietäisi kyllä, että tämä myöntyisi käytännön syihin, mutta harmistuisi silti. Kuule, minä voin käydä siellä itse. Kirjoitat vain mulle ylös, mitä maalia tarvitset, niin haen sen sinulle. Sillä aikaa voit olla mummon kanssa.
– Miksi mummon? Eikö mummo aikonut hoitaa omia asioitaan tänään? Puhui, että vaihtaa kukkiin mullat.
– Nyt onkin revanssin aika! Viimeksi voitit mummon kolmesti shakkipelissä, ja nyt hän vaatii uusintaa. Eikä kukaan ole ennen voittanut häntä niin selvin lukemin kuulemma hävettää vieläkin! Ja lisäksi mummo lupasi opettaa sinutkin pokeriin.
– Se on korttipeli, äiti.
– Voi poika! Ei se ole pelkkä peli, vaan ihan oma maailmansa!
– Osaatko itse?
– Jonkin verran. Oma äitini opetti aikanaan, mutta ei minulla ole sinun matikkapäätäsi. Siksi häviän aina. Pokerissa pitää osata laskea ja miettiä monta siirtoa etukäteen.
– Kuin shakissa?
– Melkein!
– No hyvä sitten. Oon mummon kanssa. Mutta
– Tiedän kyllä, että haluaisit itse kauppaan. Keväämmällä mennään yhdessä! Sitten päästään kävelemään ja kauppakin on samalla reitillä kuin se puisto, missä on lempisorsiasi. Kelpaisiko?
– Kelpaa
– Hyvä! Kerro nyt minkälaista maalia etsit?
– Punaista! Mutta erityistä punaista, ei samaa kuin aiemmissa husaareissa, vaan vähän toisenlaista
Samuli innostui selittämään, millaista tismalleen, ja hänen kätensä alkoi taas liikkua pitkin pyörätuolia. Elina hymyili surumielisesti ja jatkoi matkaa, tuntien taas hetken ajan elämänsä jakautuneen kahteen aikakauteen siihen ennen ja siihen jälkeen.
Kaksi vuotta sitten kaikki muuttui.
Sinä päivänä Elina sai palkkion töissä ja iloitsi etukäteen: mitä ostaisi iloksi Samulille ja puolisolleko? Mutta ovi aukesi, ja kalpea kollega Anna kuiskasi:
– Elina, sulle on yritetty soittaa, tärkeää asiaa
Hän tunsi, miten kaikki kylmeni sisällä.
– Mitä nyt?
– Samuli Älä pelästy! Hänet viedään Lastenklinikalle, mutta hän on elossa.
Kuljettajan, joka ajoi Samulin yli, Elina tapasi vasta oikeudessa. Mies ei nostanut katsettaan, eikä Elinaa edes kiinnostanut. Hän tiesi, että tämä oli yrittänyt tulla sairaalaan, mutta anteeksipyynnöillä ei ollut mitään merkitystä. Ne eivät avanneet teho-osaston ovea. Ne eivät palauttaneet terveyttä Samulille. Ne eivät antaneet aikaa takaisin.
– Mikä kiire teillä oli? Elina kysyi oikeudessa ainoan kysymyksen.
– Äitini oli kuolemaisillaan Ei kertonut sairaudesta Vasta viime tingassa soitti hyvästiksi Olen syyllinen.
– Tiedän.
Sanat eivät tuoneet helpotusta. Elina halusi vain olla poikansa vierellä, ei selitellä ventovieraalle. Ovi Tehohoito, jonka taakse jäi Samuli, pysyi kiinni. Vaikka se oli jo mennyt ohi, muisto ei haalistu. Silloin piti vain olla paikan päällä, ei selitellä olosuhteita.
– Ehdinkö ajoissa? kuljettaja kysyi ovensuusta.
– Et
Sen jälkeen keskustelu katkesi. Aviomies otti Elinan paikan oikeudessa, ja tämä jäi yöksi sairaalalle. Oli tärkeämpiä asioita kuin oikeussali.
– Tilanne on monimutkainen… ylilääkäri järjesteli papereita vilkaisematta Elinaan.
Mitä voisi sanoa äidille, joka odotti ainoastaan: “Kaikki järjestyy”?
Ei järjesty…
Elina tajusi sen jo keskustelun alussa, kun lääkäri selitti kuntoutuksesta ja uusista hoidoista. Mutta Elinan oli silti sanottava itselleen: Samuli ei enää kävele. Ei koskaan. Surullista, totta. Kadonnut tulevaisuus.
Samassa Elina ei ajatellut itseään, ei miestään, eikä heidän suhdetta, jonka ongelmat alkoivat vasta itää. He olivat ennen olleet lähellä, yhdessä, ja nyt erillään. Elina sopeutui nopeasti uuteen arkeen, mies ei pystynyt.
– Etkö ymmärrä? Kaikki mahdollisuudet pitää käyttää! puoliso melkein huusi.
– Ei mitään mahdollisuutta enää ole Tajuatko?
– Höpöpuhetta! Jos nämä lääkärit eivät osaa, etsitään muita!
– Sovitaan niin, etsitään.
– Minä teen töitä! Mihin väliin mahdutan kaiken tämän selvittelyn?
– Tuo on oma poikasi
– Niin on sunkin!
Niin Elina alkoi etsiä lääkäreitä, klinikoita, tutkimusta, mahdollisuuksia. Mutta joskus ihme unohtuu matkan varrelle. Elämän kohtalo kulkee, lista apua tarvitsevista on pitkä eikä pienin ihme joka kertaa osu kohdalle. Ehkä Samulille tarkoitettu ihme katosi jonkin polun varrelle, ja Elina joutui oppimaan elämään tämän kanssa.
Eikä se ollut helppoa.
Työ jäi, koska Samuli kaipasi seuraa kotona. Sanattomuus syveni riidoiksi, jotka Samulikin kuuli; siitä oli mahdoton paeta. Elina yritti pidätellä suutaan, mutta kun mies kerran, kiivaan riidan keskellä, oli suustaan päästänyt:
– Jos olisit ollut häntä vastassa koulun jälkeen, niin kuin kaikki muutkin äidit, tätä ei olisi tapahtunut!
Nuo sanat putosivat jäälohkareena heidän väliinsä, eikä Elina pystynyt enää antamaan anteeksi. Mies yritti selitellä heti, mutta Elina tunsi sydämessä neulanpiston, joka vain syveni, kun mies pakkasi kamansa ja lähti, niin että Samulikin heräsi.
– Äiti, mitä tapahtui?
– Nuku vain. Murhe meni pois.
– Ihan kokonaan?
– Ihan kokonaan. Me ollaan nyt kahdestaan. Se ei häiritse enää.
Tuliko Elinalle parempi olo?
Ei. Nyt vasta kaikki tuntui sekaiselta. Hän näki, miten vaikeaa pojalle oli hyväksyä tapahtunut, ja teki parhaansa auttaakseen.
Silloin, sattumalta, Elina osti ensimmäisen laatikon tinajääkäreitä.
– Katso, Samuli!
– Mitä nuo on?
– Sotilaita. Mutta ne pitää maalata ensin.
– Miksi?
– Että ne näyttäisivät oikeilta.
– Miksi ne on noin hassusti pukeutuneet? Samuli pyöritteli husaarihevosta käsissään.
– Ne ovat husaareita. Eivät nykyajan sotilaita.
– Millaisia sitten?
– Kerron kohta!
He istuivat vierekkäin, selasivat kirjoja ja miettivät värityksiä. Siinä Elina seurasi pojan elpymistä päivä päivältä. Askel askeleelta idea toimi.
Vuoden kuluttua Samulilla oli jo kokonainen armeija. Iltaisin he järjestivät matolla taisteluita ja kiistelivät esimerkiksi siitä, mikä rooli oli kasakoilla mihinkin taisteluun.
– Äiti! Sinähän olet tässä Napoleon! Pelaa reilusti!
– Älä pomota, onhan sinulla oma armeija!
– Yrität muuttaa historiaa! Samuli huusi, kun Elina siirteli maalaamiaan figuureja.
– Jos siitä jotain apua olisi, poikaseni Elina hymyili ja antoi pojan komentaa miten halusi.
Samulin isä katosi pian kokonaan heidän elämästään uuden perheen perustamisen jälkeen. Entinen anoppi, Sirkka-mummo, kertoi varovasti asiasta Elinalle.
– Elina-kulta, anteeksi Kaikesta.
– Oi, miksi sinä anteeksi pyydät?! Sinähän olet auttanut meitä alusta asti! Ilman sinua en pärjäisi mitenkään.
– He muuttavat pois Suomesta
– Minne? Elina meinasi pudottaa teekannun kädestään.
– Ulkomaille. Kaikki valmiina jo Mutta minua he eivät tarvitse heillä on jo äidin puolelta aktiivinen mummo. Minua päästettiin lapsen lähelle kerran. Olihan minullakin perhe joskus, mutta nyt ei enää mitään.
– Yritätkö sinä sanoa, ettemme kuulu samaan perheeseen enää? Onko Samuli sinulle vähemmän tärkeä kuin ennen?
– Elina, älä työnnä minua pois! Minä ymmärrän sinua, tytär. Tämä ei ole sinun syysi. Eikä minun. En aio lähteä teidän luota.
– Ehkä kaikki on juuri niin kuin pitääkin, Sirkka. Me emme tarvitse sellaista, jota ei ennenkään kiinnostanut. Mutta sinua minä en menetä! Samuli tarvitsee sinua. Ja minä myös.
Sirkka ei enää vastannut, vaan halasi Elinaa. Kestää kauan oppia, ettei mikään korvaa rehellisyyttä. Ei voi rakastaa vaikenemista kantaen kiveä sydämessään.
Niin Elina sai huomata, että hänellä oli Samuli, Sirkka ja se riitti. Paras ystäväkin etääntyi. Ymmärtäähän sen: uuteen onneen ei mahdu vierasta surua.
Elina näki ystävänsä somessa hymyilevänä ja oli aidosti iloinen hänen puolestaan. Vuosien ystävyys jätti hyvän mielen. Kun myöhemmin tuli viesti miten menee, tarvitsetko jotain, Elina ei enää vastannut. Hän ei halunnut jakaa taakkaansa niille, joille se olisi liikaa.
Murhetta riitti enemmän kuin jaksoi kantaa.
Sirkka-mummo auttoi väsymättä: hääri keittiössä, huolehti pojasta, kun Elina palasi osa-aikaisesti töihin. Arki helpottui edes vähän.
Vanhassa talossa ei ollut hissiä eikä luiskaa, ja raskasta pyörätuolia neljännestä kerroksesta oli yhä vaikeampi kantaa. Elina ymmärsi ajan koittavan, jolloin Samulin tie ulos sulkeutuu.
Hän kävi virastoissa, yrittäen saada luiskaa taloon, mutta se oli kuin pyytäisi kuuta taivaalta. Aina tuli este, ja Elina tajusi, että ratkaisu löytyy ehkä jostain muualta.
– Elina, pitäisikö ostaa pieni talo maalta? Siellä Samuli voisi ulkoilla enemmän. Sirkka lohdutti Elinaa virastokäynnin päätteeksi.
– Mutta entä hoito, koulu, ja Samulin ohjelmointiinnostus? Maalta ei löydy opettajia, tuskin edes kunnon nettiä. En voi viedä mahdollisuuksia oman mukavuuden vuoksi.
– En minä sitä ymmärräkään, mutta tuen jos niin päätät.
– Kiitos Elina nyökkäsi, mutta reittiä ei ollut näkyvissä.
Uudessa talossa olisi hissi ja luiskat, mutta hinnat olivat pilvissä. Kun Elina tajusi mahdollisen vaihtokaupan olevan lähes mahdoton, hän purskahti itkuun. Miksi minä en saa järjestää elämää pojalleni omilla ehdoillani? Miksi kaikki on näin sattumanvaraista?
Näköjään kohtalokin voi välillä säälivä. Ehkä ei ilkeä, enemmänkin hajamielinen: sitten joskus hän huomaa oman ihmeensä kadonneen matkan varrelle, ja löytää sen taas sattumalta, ojentaen onnenpalan niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.
Juuri sinä päivänä, kun kiiruhtava nainen tyrkkäsi Elinaa kadulla, heidän elämäänsä astui Martti.
– Rouva, tarvitteko apua?
Takaa kuului vanhahkon miehen ystävällinen ääni, kun Elina kamppaili pyörätuolin kanssa loskassa.
– Kiitos, mutta kyllä mä pärjään!
Elina hymähti hämillään, mutta mies kiersi tuolin, tarttui Samulin käteen ja puristi iloisesti.
– Mä olen Martti-vaari. Mikset auta äitiäsi? Äiti on ihan naatti.
– Mä yritin, mutta äiti ei anna.
– Selvä! Anna kun minä.
Hän antoi Elinalle mandariinipussinsa ja puikkelehti pyörätuolin rattiin.
– Pidähän huolta näistä, tykkään kovasti mandariineista. Jos olet kiltti, saat maistaa!
Yhdessä hetkessä Martti auttoi pyörätuolin yli hankalasta kohdasta, kertoi poikamatkalla tarinoita naurahtaen. Elina hämmästyi, miten helposti kaikki kävi.
– Mihin saakka teidät saisi toimittaa? En ole kiireessä! Martti pysähtyi, kun pyörätuoli oli turvallisesti ajoradan ylityksen jälkeen.
– Kyllä me tästä itse pärjätään
– Oletpa sinä sitkeä mimmi! Martti kuori mandariinin, antoi puolikkaat Elinalle ja Samulille. Eikö nyt saisi hetken viettää mukavassa seurassa?
– No Elina ei osannut suuttua, miehessä oli jotain viehättävää.
Terveyskeskusreissu onnistui kivuttomammin kuin koskaan. Ja seuraavana päivänä lounasaikaan oveen koputettiin.
– Hyvää päivää! Onko kylässä käymisestä haittaa?
Elina avasi oven hämmentyneenä, ja päätöksen teki Samuli:
– Martti-vaari! Sä tulit! Jee! Äiti, älä vaan höpsötä, tervetuloa!
Muutaman päivän päästä Elina ei enää tiennyt itkeäkö vai nauraa. Tämä erikoinen mies oli ratkaissut melkein kaikki vuoden mittaan kasaantuneet ongelmat.
– Elina-kulta, juttelin naapuri-Koskelan kanssa. Heidän asuntonsa olisi heti tässä alemmassa kerroksessa, ja he olisivat halukkaita vaihtamaan. Tulevat illalla katsomaan tätä. Muistapa pyytää vähän kompensaatiota, sinulla on hyvä remppa täällä. Minä autan sitten muutossa ja kaikessa.
– Entä jos eivät suostu?
– Suostuvat. Mies lupasi naapurin miehiltä varma tieto, he tuntevat koko jengin pikkupojista saakka.
– Kuinka onnistuit tässä?
– Pitää puhua ihmisille! Martti pudisti päätään ystävällisesti. Et kysynyt edes eilen miten löysin teidät kylään?
– Niin, etpä kertonut! Miten oikein?
– Kysyin naapurilta missä asuu nainen suurine silmineen ja poika, joka ei halua nousta?
– Martti-vaari! Minä haluaisin, mutten pysty!
– Pääasia on halu, Samuli! Kyllä sä vielä vaikka lennät!
– Miten niin?
– Odotas kevättä, niin näet.
– Vihjaapa edes!
– Älä ny kimppuile! Et ole tyttö.
– En tietenkään.
– Oikein, poika! Menehän leikkimään, puhun hetken äitisi kanssa. Kun saadaan vaihto kuntoon, pääset kesällä pyörätuolilla pihalle ilman apua.
– Jes!
– Kylläpä sinulla on voimaa käsissä, Samuli, mutta se ei yksin riitä löysin hyvän hierojankin, entisen kenttälääkärin. Osaa kaikkea, jopa Tanskassa on käynyt opissa. Kannattaisi käyttää tilaisuus ja viedä poika näytille.
– Siitä ei ole apua, Martti. Meille on sanottu suoraan, mitä tulee vastaan.
– Ja sinä uskot? Martti siristi silmiään. Ei pidä antaa periksi, ennen kuin piste on lopullisesti laitettu. Minä olen siitä elävä esimerkki.
– Kerro joskus.
– Kerron kyllä. Meristä, onnettomuuksista, ystävyydestä mutta myöhemmin.
– Miksi?
– Tänään on kiire. Koskelan Ilmari, se yläkerrasta, on vapaa ja auttoi mulle luiska-asiaa. Hänellä on hitsaustaidot hallussa.
– Mutta piti saada lupa taloyhtiöltä!
– Katso tätä! Martti nosti taskustaan paperin. On lupa, allekirjoitukset ja kaikki. Naapuritkin olivat heti valmiita auttamaan.
– Ketkä “me”?
– Ei yksin sellaista tee! Isännöitsijä, Sirkka, naapurit täällä on hyvä porukka.
– Oi, Martti, te olette kyllä hurmuri.
– Entinen merimies, kuuluu asiaan! Oisit nuorempana tavannut, olisin vienyt sinut vaikka vihille! Yhtä sun kaltaista ei maailmaa mahdu kuin yksi per miljoona!
– Olette te sitten hauska! Elina nauroi.
– Nytpä tiedät: enhän minä teistä enää ilman lähde. Olette minun väkeä Elina, Samuli ja Sirkka. Teen kaiken minkä voin. Naisella ja lapsella pitää olla turva. Piste.
Martti piti sanansa. Pian Elina ja Samuli muuttivat uuteen kotiin, alakertaan. Hän melkein liikuttui katsellessaan, kuinka Martti ja naapurit muokkasivat oviaukkoja pyörätuolia sopiviksi, ja uusi luiska oli heti käytössä.
– Anteeksi häiriöstä, on vain pakko
Mutta kukaan ei valittanut.
– Elina, älä siitä huoli, pääasia että pojan vointi paranee!
Elina, joka oli monta kertaa kokenut tuijotuksia, kysyi arasti Martilta:
– Miksi he suhtautuvat niin hyvin? Yleensä ihmiset ahdistuvat tai väistävät, kun liikun Samulin kanssa.
– Ihmiset pelkäävät, Elina. On pelottavaa kohdata surua. Siksi monet kiukustuvat tai väistävät teitä. Mutta eivät kaikki.
– Ei kaikki sinä esimerkiksi. Eikä naapurit.
– Ehkä he muistavat olevansa ihmisiä? Martti hymähti.
Totuus oli, että Martti kävi ovelta ovelle, kyseli, muistutti lähimmäisistä, rohkaisi. Elina ei tiennyt tästä mitään, mutta kiitollisuus Marttia kohtaan kasvoi, sillä tämä toi elämään uuden mahdollisuuden.
Lopulta Martti johdatti heidät lääkärille, joka varovaisesti puhui toivosta.
– Ilmoitan tämän vain suoraan: mahdollisuus on pieni, mutta siihen on tartuttava! Se tarkoittaa matkaa Helsinkiin, tuttuni on siellä huippukirurgi ja lupasi ottaa potilaan tutkittavaksi.
– Tutkittavaksi?
– Kyllä, valmistelut ovat pitkiä ja vaativia. Mutta mahdollisuus on olemassa.
– Mutta rajallinen budjetti
– Siksi minä myyn asuntoni, ja pojan isäkin lupasi osallistua, Sirkka puuttui keskusteluun. Nyt ei ole ylpeyden aika, nyt on aika, jolloin autetaan lasta yhdessä.
Elina nyökkäsi. Riitoja ja katumusta tärkeämpää oli Samulin mahdollisuus.
Puolen vuoden päästä Samuli leikattiin. Vaikka kävely oli vielä alussa ja apuvälineitä tarvittiin, vanha luiska jäi turhaksi. Elina antoi sen eteenpäin seuraavaa tarvitsevaa lasta varten.
– Entä teidän poika?
– Hän kävelee jo. Vielä tosin kepin kanssa, mutta kehitys jatkuu.
Nainen, jonka kanssa Elina sopi luiskan siirrosta, katsoi mietteliäänä omaa tytärtään.
– Annan lääkärin yhteystiedot. Ei kannata päästää mahdollisuutta ohitse! Elina hymyili.
– Miten sinä jaksoit kaiken tämän? Niin paljon surua ja murhetta
– Se ei ollut vain minun ansiotani. Olen oppinut, että enkeleitä on olemassa hyvin monenlaisia. Minun elämässäni heitä on monta, ja kaikki ovat minun suojelijoitani.
– Ihanko totta?
– On, ja niiden johtaja on tiukka mutta lämmin. Hän uskoo, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, kun sitä vain muistutetaan.
– Mikä hänen nimensä on?
– Martti. Martti Nieminen. Minun ja Samulin oma suojelusenkeli. Eikö niin, Samuli?
Samuli katsoo auringossa hymyillen, kerää rohkeutensa, nousee varovasti ylös ja vilkuttaa, kun pieni tyttö säihkyy uudessa tuolissaan.
– Äiti, saanko mennä Sofian kanssa puistoon vähän aikaa?
Elina tarttuu tytön äitiä kädestä, joka hätkähtää hieman, ja hymyilee:
– Totta kai. Saammehan mekin tulla? Ollaan yhdessä!
– Ilman muuta jäätelöä riittää kaikille!
Ja niin yhdessä perheessä murhe hiljenee pieni toivo tuikkaa valoa.
On turha pelätä.
Kun toivo pääsee kasvamaan pienestä mahdollisuudesta, se varttuu päivä päivältä, muuttaen niiden elämää, jotka uskaltavat antaa sille tilaa. Eivät odotukset aina kohtaa todellisuutta, mutta ilo, jonka kautta kasvaa nauru ja elämän ääni, karkottaa hetkeksi murheen nurkasta taloa.
Sillä kun toivo saa siivet, se hiljainen ääni kasvaa ajan myötä kirkkaaksi kellonsoitoksi ja toivo ottaa ensin haparoivia askeleita, ja sitten pyörähtää iloisesti ympäri, seuraten pientä tyttöä, jonka puolesta Samuli niin kovasti toivoisi kohtalon kääntyvän.
– Etkö voisi? Yhden onnenlippusen vielä Sait minullekin annettua!
Ja elämä vastaa: ei tarvitse perustella, miksi auttaa. Se katsoo koriinsa, taittelee uuden paperilennokin ja ponkaisee sen taivaalle laulaen toivorallia jatkaen sitten matkaa, valmiina tuomaan onnea myös muille, jotka tarvitsevat siivun elämän hyvyyttä.
Ehkä tärkein elämänohje onkin se: tue muita silloin, kun sinulla on mahdollisuus. Meistä jokaisesta voi tulla suojelija ihan toiselle.
