Sunnuntaipappa
Viikosta toiseen, Jari vain eli tai ehkä paremminkin, oli olemassa. Kuusi päivää tyhjyyttä, ja sitten yksi päivä, joka tuntui oikealta elämältä. Silti, sekin päivä oli tarkkaan järjestetty entisen vaimon, Leenan, laatimaan aikatauluun. Kymmenestä kuuteen. Ei myöhästyksiä. Ei pikaruokaa. Ei lahjoja “vain siksi”. Jari oli pelkkä rooli; sunnuntaipappa.
Tytär Sanni odotti häntä kerrostalon ovella ilme yhtä kivisenä kuin varuskunnan vahtimestari. Sannin silmistä paistoi: “Olit kaksi minuuttia myöhässä”, tai “Tänään mennään elokuviin, niin lukee suunnitelmassa”.
He kävivät yhdessä elokuvissa, puistossa ja kahvilassa. He juttelivat koulusta, elokuvista ja Sannin ystävistä. Koskaan ei puhuttu Leenasta eikä siitä, mitä tapahtui kuuden jälkeen, kun Jari vei Sannin kotiin, eikä tämä katsellut taakseen vaan käveli suoraan hissille, äitinsä ja uuden miehen, Mikon, luo.
Mikko oli se “oikea” isä hän asui heidän kanssaan, auttoi Sannia läksyissä ja vei mökille viikonloppuisin. Sannilla oli Mikon kanssa yhteisiä vitsejä ja kuvia sosiaalisessa mediassa. Jari selasi niitä salaa öisin, ja tuntui kuin hän varastaisi jonkun muun elämän.
Jari yritti tunkea koko viikon rakkauden kahdeksaan tuntiin. Se oli väkinäistä, ei luonnollista.
Hän kysyi kömpelösti:
Onko sulla jotain, mitä tarvitset?
Sanni kohautti olkiaan:
Kaikki on.
Ja se “kaikki on” sattui enemmän kuin mikään loukkaus. Se tarkoitti: minulla on koti. Sinä olet vain ylimääräinen.
***
Kaikki muuttui yhtenä tiistaina.
Leena soitti. Hänen äänensä, yleensä vakaa, oli uupunut ja hauras.
Jari… Kyse on Sannista. Hänellä… epäillään kasvainta, mahdollisesti pahanlaatuisen. Tarvitaan vaikea leikkaus. Kallis.
Maailma supistui puhelimen äänen kokoon. Sitten Leena alkoi puhua rahasta heillä Mikon kanssa oli säästöjä, mutta ne eivät riittäneet. Auto lähtee myyntiin. He etsivät vaihtoehtoja. Hän ei pyytänyt. Hän tiedotti. Yhteisen epäonnen kumppanille.
Jari jätti kaiken, juoksi sairaalaan. Hän näki Sannin, pienen ja pelokkaan, sairaalapyjamassa. Hänen sydämensä särkyi.
Mikko istui vieressä. Hän piti Sannia kädestä, ja puhui rauhallisesti. Sanni katsoi häntä, etsien turvaa hänen silmistään.
Jari seisoi ovella, jälleen ylimääräisenä. Sunnuntaipappa ei tuntunut sopivalta arkipäivään.
Isi… Sanni hymyili heikosti.
Se “isi” tuntui pelastusrenkaalta. Jari astui lähemmäs ja silitti kömpelösti tyttärensä päätä:
Kaikki järjestyy, rakas.
Tyhjiä, rutiinilauseita…
Leena seisoi käytävässä ikkunan luona. Katsoi ulos ja sanoi:
Rahaa… jos pystyt.
Jari pystyi.
Hänellä oli yksi arvoesine 1972 vuoden suomalainen Landola-kitara, nuoruuden unelma, ostettu kalliilla rahalla.
Hän myi sen puoleen hintaan pääasia että nopeasti. Siirsi rahat Leenalle, nimettömänä. Hän ei halunnut kiitosta. Ei halunnut, että Sanni ajattelisi, että rakkaus mitataan euroina. Olkoon Mikko sankari, Jarin rooli on velvollisuus.
***
Leikkaus ajoitettiin torstaille. Keskiviikkoiltana Jari meni sairaalaan, ei pystynyt olla kotona.
Leena oli huoneessa. Mikko oli lähtenyt asioille. Sanni makasi silmät kiinni, muttei nukkunut.
Äiti, sanoi Sanni hiljaa, pyydä sitä… aamulla käynyttä lääkäriä välttämään niitä vitsejä. Ne ei ole hauskoja.
Hyvä, vastasi Leena.
Ja… pyydä isi-Mikkoa ettei lue taas niitä bisnessuunnitelmia. Ne on tylsiä.
Pyydän.
Jari seisoi verhon takana, epäröiden astua sisään. Hän kuuli, kuinka Sanni vaikeni, ja sitten hiljemmin:
Ja mun isän… pyydä tulemaan. Istumaan vaan. Hiljaa. Ja… että hän lukisi. Niin kuin ennen. “Hobittia”.
Jari jähmettyi. Sydän paukkui kurkussa.
“Niin kuin ennen”…
***
Se oli ennen eroa. Jari luki iltasatuja Sannille, muunteli ääniä kääpiöille ja haltioille.
Leena tuli käytävään, näki Jarin ja nyökkäsi huoneeseen:
Mene vain. Älä viipy liian kauan. Hän tarvitsee lepoa.
Jari meni ja istui Sannin sängyn viereen. Sanni avasi silmät.
Moi, isi.
Hei, kulta. “Hobittia”?
Joo.
Jarilla ei ollut kirjaa mukana. Hän etsi tekstin puhelimelta ja alkoi lukea.
Hiljaa, monotonisesti sanat karkasivat, äänet eivät vaihtuneet. Silmät sumenivat, kirjaimet hävisivät. Hän tunsi, kuinka Sannin käsi heikkeni hänen kädessään.
Hän luki tunnin, ehkä kaksi, kunnes ääni oli pelkkää käheyttä. Kunnes huomasi, että Sanni nukkui. Hän yritti varovasti irrottaa kätensä, mutta Sanni puristi sitä unissaan tiukemmin.
Silloin Jari, katsoessaan tyttärensä uupunutta kasvoa, antoi itselleen luvan hän kuiskasi niin hiljaa, että vain seinät kuulivat:
Anna mulle anteeksi, rakas. Kaikesta. Rakastan sua niin paljon. Pidä kiinni. Pidä minun takia. Sinun sunnuntaipapan.
Hän ei tiedä, kuuliko Sanni. Toivoi, ettei.
***
Leikkaus kesti kauan. Jari istui käytävässä vastapäätä Leenaa ja Mikkoa. He olivat yhdessä.
Jari oli yksin.
Mutta yksinäisyys ei enää ollut tyhjää. Se oli täynnä hiljaista lukemista ja tytön käden lämmintä painoa.
Kun lääkärit tulivat ja sanoivat, että kaikki sujui hyvin, ja kasvain oli hyvänlaatuinen, Leena itki Mikon olkapäätä vasten.
Jari nousi ja meni ikkunalle. Puristi nyrkkiä, ettei huutaisi helpotuksesta.
***
Sanni alkoi voimaan paremmin. Viikon päästä hänet siirrettiin tavalliseen osastoon.
Mikko, oikean isän tapaan, hoiti lääkäreiden kanssa asioita.
Jari tuli iltaisin. Luki, oli hiljaa, joskus he vain katsoivat sarjoja.
Eräänä iltana, kun Jari oli lähdössä, Sanni pysäytti:
Isi.
Olen tässä.
Tiedän, että se olit sinä. Raha… Äiti ei sanonut, mutta kuulin kun hän ja Mikko riitelivät. Mikko halusi myydä osuutensa firmasta, ja äiti huusi ettei voi, että sinä annoit kaiken, että myit kitara.
Jari vaikeni.
Miksi? Sanni kysyi. Eihän me eihän me asuta yhdessä
Te olette mun perhe, Jari keskeytti, se ei ole keskusteltavissa.
Sanni katsoi häntä pitkään. Sitten ojensi kämmenensä siinä oli vanha, kulunut kartonkinen kirjanmerkki, johon lapsenkäsin oli kirjoitettu: “Rakastetulle isille Sannilta”.
Sanni oli tehnyt sen seitsemän vuotta sitten…
Löysin sen vanhasta kirjasta, kun kävin kotona viikonloppuna. Pidä. Ettet hukkaa sivua…
Jari otti kirjanmerkin. Kartonki oli lämmin Sannin käden jäljiltä.
Isi, Sanni sanoi jälleen, ja ääni oli nyt vahva, aikuinen. Sä et ole vain sunnuntaisin. Sä olet aina. Ymmärrätkö?
Jari ei saanut sanaa suustaan. Hän vain nyökkäsi ja puristi kirjanmerkkiä nyrkissään.
Hän kiirehti käytävään. Koska isät, varsinkaan sunnuntaipapat, eivät itke tyttärensä edessä…
He vain hajoavat onnesta ja kivusta, piilossa, painaen menneisyytensä avainta kartonkipalassa ja tajuavat, että menneisyys onkin kaikkein todellisinta.
***
Seuraavana sunnuntaina Jari tuli jo yhdeksältä, ja lähti vasta paljon myöhemmin.
He istuivat Sannin kanssa hiljaa ikkunan ääressä, katsoivat rauhallista kaupunkia. Ei aikatauluja.
Vain siksi, että hän on Sannin isä.
Aina.
Ja joskus tärkeintä ei ole se, kuinka monta tuntia on yhdessä, vaan että sydämellä on koti sellainen, josta ei ole koskaan pois.
