Sukulaiset Lapista ilmestyivät yllättäen viideksi päiväksi kylään viisi ihmistä meidän pieneen yksiöön Helsingin Kalliossa. Vastassa seisoin minä, naama vihreänä pisteinä muka vesirokossa.
Lauantaiaamuni ei alkanut rennosti kahvikupillisella, vaan puhelimen rämähdyksellä. Näytölle ilmestyi vaaraelämän merkiksi Täti Pirkko.
Sini-kulta, ota meidät lämpimästi vastaan! tädin ääni oli niin iloinen, ettei mikään herätyskello olisi pärjännyt. Me tultiin yllätysvierailulle, katsomaan pääkaupunkia ja teitä. Sukua kun ollaan!
Kohottauduin sängyssä, yritin käsittää kuulemani. Pahin sana tuossa puheessa oli me.
Kuka me sitten oikein on, Pirkko-täti? kysäisin varovasti, samaan aikaan tönäisten miestäni Jalmarinia peiton alla hereille.
No me: minä, setä Seppo, Mirja miehineen ja heidän Topi-poikansa. Älä stressaa, me ollaan vaatimattomia kunpa jossain saa nukkua, muutenhan lomailtaan kaupungilla!
Viisi ihmistä. Meidän lisäksi. Yksiössä, jossa on 33 neliötä, vapaata tilaa vain eteisen matolla ja ahtaasti sohvan sekä television välissä.
Katkaisin puhelun ja katsoin miestäni. Hänen silmissään näkyi silkka kauhu, ja kohtalokas halu karata vaikka edes hakemaan maitoa seitsemäksi päiväksi.
Sääli, ettei yksinkertaisuutta voi verottaa
Mieleeni tulvahti heidän edellinen vierailunsa kolme vuotta sitten. Silloinkin vain kolme henkeä, mutta se viikko kummittelee yhä mielessäni. Setä Seppo poltti tupakkaa parvekkeella, tuhkat kukkaruukkuihini: Hyvä lannoite. Pirkko-täti ohjasti minua soppakattilan äärellä: Anna mä näytän, ei noin pilkota sipulia. Me nukuimme Jalmarinin kanssa puhallettavalla patjalla, joka venttiili auki tyhjeni yöllä ja aamulla heräsimme liki lattialla, kun vieraat vaativana istuivat meidän sohvalla.
Nyt vieraita oli viisi. Mirja miehineen, meteli ei loppuisi. Ja Topi? Seitsemänvuotias myrsky, jolle ei on haaste, ei kielto.
Me ei voida ottaa heitä tänne, totesi Jalmarin tiukasti, tuijottaen kattoa.
Miten sen muka sanoisit? huokaisin. Ne on jo junassa. Jos nyt käsken kääntymään takaisin, alkaa seremonia sukurakkaudesta ja muistellaan miten Pirkko-täti minua sylissä hyssytti. Koko kylä kuiskii ettei tytär päästä omia sukulaisiaan sisään, äiti vetää varmaan nitrot.
Kun diplomatia ei vie mihinkään
Keitimme kahvia keittiössä, pyöritellen vaihtoehtoja lupausten varjoissa. Airbnb oli poissuljettu: juuri autorempan jälkeen eurot olivat tiukilla. Kaverille karkuun viikon ajaksi? Ei, ei kehtaisi. Oven avaamatta jättäminen? Ne paukuttaisi oveen kunnes palokunta kutsutaan.
Silloin neronleimaus iski. Tarvitaan syy, jota kukaan ei kiistä. Tauti, jota kaikki karttavat.
Vesirokko, sihahdin.
Mitä? mies ei ymmärtänyt.
Vesirokko. Karanteeni. Juuri aikuisille vaarallisin: korkea kuume, arpia, komplikaatioita.
Jalmarin epäili:
Entä jos heillä on ollut jo?
Pirkko-täti ja Seppo eivät varmasti ole sairastaneet, äiti kertoi minulle joskus. Mirjasta en tiedä, mutta eivät he halua riskeerata, kun muksukin on mukana.
Vihreä taisteluvarustus
Juna saapuisi neljän tunnin päästä, joten siirryimme valmisteluihin. Kaivoin lääkelaukusta vanhan pullon briliantinvihreää.
Maalaa kunnolla, komensin, työnnellen kasvoni esiin. Otsa, posket, kaula, kädet. Mitä pelottavampi, sen parempi.
Jalmarin hillitsi nauruaan töhriessään kasvoilleni suuria vihreitä pilkkuja. Peilistä tuijotti minuun hahmo, joka muistutti enemmän Koiramäen lasta kuin aikuista. Vedän päälle virttyneen aamutakin, kietaisen kaulaan kaulaliinan ja sekoitan hiukset.
Entä minä? kysyi mies.
Sinä olet altistunut. Kävelevä tartuntapommi, se on vielä pahempaa.
Harjoittelimme legendaa: minä sairastuin eilen, kuume nousee neljäänkymmeneen, lääkäri kävi, antoi karanteenimääräyksen ja pelotteli jollain uutta kantaa.
Ehkä sittenkin tullaan ihan vain teelle?
Ovikello soi täsmällisesti. Oven takana kahisivat laukut, kuului äänekästä puhetta ja Topi valitti. Esitin jo puolikuollutta joutsenlaulua, Jalmarin avasi vähän ovea, asettui eteen.
Seppo täällä, miksei kukaan hakenut? setä tunki jo jalkaansa oven väliin.
Pysykää siitä! Jalmarin murahti. Meillä on ongelma!
Astuin esiin: laahustin tohveleissa, nojasin oven pieleen, hengitin raskaasti.
Päivää vaan… sain sanottua kähisevästi. Anteeksi, minulla on vesirokko. Paha muoto, lääkäri määräsi: Tarttuu jopa ilmanvaihdon kautta.
Käytävällä tuli totaalinen hiljaisuus. Viisi silmäparia mittasi vihreitä pilkkujani.
Vesirokko?! Mirja siirsi vaistomaisesti kätensä Topin eteen. Kolmekymppisenä?
Immuunivaje… sopersin. Kuumetta… komplikaatioita…
Näin täti Pirkon kasvoilta kuinka hinku ilmaiseen yösijaan taisteli terveysuhkan kanssa.
Seppo, oletko sairastanut?
En muista… ehkä en… setä perääntyi hätääntyneenä kohti hissiä.
En minä ainakaan! Mirja parahti. Äiti, mennään hotelliin heti!
Entä Jalmarin? Pirkko-täti siristeli silmiään.
Olen seuraavana vuorossa, mies mutisi marttyyrinä. Nukutaan yhdessä, se on vain ajan kysymys.
Se riitti. Ajatus sairastuvasta lisävuoteella pyyhkäisi sukulaiset ovelta.
Parane pian, ärähti Seppo hissinappia hakaten. Viedään tuliaiset mukaan, hotellissa kelpaa.
Hissi vei mennessään laukkukasan ja meidän ongelman.
Helpotus pyyhkäisi ylitse
Suljimme oven. Jalmarin vajosi lattialle naurun puuskassa. Katsoin peiliin ja purskahdin itsekin olin kamalan näköinen ja naurettavan helpottunut.
He löysivät hotellin nopeasti, rahaa kyllä oli miksi maksaa, jos voi asua sukulaisen piikkiin?
Parin päivän päästä soitti äiti:
Sini, mikset sanonut, että olet hengenvaarassa? Pirkko pelästyi pahanpäiväisesti!
Paranen jo, äiti. Lääketiede tekee ihmeitä, vastasin pirteästi.
Totuutta en kertonut. Olkoon immuniteettini aina heikko ennemmin kuin luonteeni nälvitty.
Briliantinvihreä lähti pesussa, ja viikonloppumme jatkui rauhassa, pitsaa syöden ja nauttien joka sentistä vapaassa, omassa yksiössä.
