Meidän sukulaiset tupsahtivat kylään ja toivat tuliaisia. Ja eikös pian jo esittäneet toiveen, että nuo tuliaiset laitettaisiin heti pöytään.
Eräänä päivänä meidän sukulaiset ilmoittivat etukäteen tulevansa käymään. Tietenkin kerroin heille suoraan, että meillä eletään vaatimattomasti ei tässä nälkään kuolla, mutta ei juhliakaan järjestetä. Minä kun eläkepäiviä vietän, eikä poikanikaan nyt mitenkään yltäkylläisesti tienaa, niin ei tänne oikein sovi vieraita kestitä.
No, siitä huolimatta, ovesta astuivat kuitenkin ja mukanaan toivat reilusti ruokaa ja muutaman pikku tuliaisen. Poikani kiitteli kohteliaasti ja siirsin tuliaiset sivuun jemmaan kuten olin sanonut, ei täällä ole varaa koreilla. Lounaaksi tarjolla oli ruisleipää, voita, kaurakeksejä ja teetä. Sukulaiset söivät naama rutussa, mutta eivät sentään alkaneet napisemaan. Eipä haitannut olinhan suoraan sanonut, ettei täällä ole ylimääräistä. Annetaan mitä on.
Illalla keittelin kevyen kasviskeiton, leivän päälle vähän sulatejuustoa, kylmää kinkkua voileipiin ja tietenkin lisää teetä. Olivatkohan odottaneet jotain Michelin-tason kokemusta, sen verran happamilta heidän ilmeensä näyttivät.
Yksi sukulaisista sitten viimein rohkaistui kysymään, miksi en tarjoile niitä heidän mukanaan tuomia herkkuja. Kuuntelin, mutta en ihan osannut käsittää toivatko ne tuliaisia meille vai itselleen? Jos ne olivat omia eväitä, olisivat voineet itse viedä ne suoraan jääkaappiin.
Siinä siitä riitti vääntöä hyvä tovi, mutta seuraavana aamuna kasasivat kimpsunsa ja jättivät meidät rauhaan. Rehellisyyden nimissä en pahemmin sure, eivätkä he ainakaan meidän arkea enää häiritse. Parasta tässä kaikessa oli, että tuliaisista jäi meille vielä hyödyllistä käyttöön: pullia, maksapateeta, marenkeja, hedelmiä sentään jotain konkreettista iloa heistä. Illalla sitten keitellään pojankoltiaisen kanssa kunnon pannullinen teetä ja herkutellaan rauhassa, ilman valitusta.
