Olimme menneet naimisiin kolme vuotta sitten, ja kaikki oli hyvin hääpäivään asti. Sen jälkeen mieheni muuttui oudolla tavalla, kuin olisi vaihtunut toiseen ihmiseen: hänestä tuli välinpitämätön ja etäinen, ilmaan haihtuva aavistus siitä, joka oli ennen. Olin kuin näkymätön sumu kodissamme, vaatimukseni ja tarpeeni liukuivat seinien läpi kuin hiljaiset tuulet. Kun odotin lastamme ja hain lämminhenkistä huomiota, sain vain kalseita sanoja ja murskaavaa välinpitämättömyyttä.
Mieheni suvussa oli vanha tapa; morsiamen kuului taipua, lähes taipua painon alle, erityisesti anopin tahdon mukaan. Heidän talossaan aika tuntui vääristyvän, ja kaikki arki muuttui kuin painajaiseksi, jonka logiikka oli heidän ivansa ja kiukkuiset äänensä. Anoppini huusi ja sanoi rumia, sillä välin kun mieheni seisoi etäällä, kuin varjo, eikä koskaan puolustanut minua. Hän puhui aina, miten hänen vanhempansa olivat vastuussa kasvatuksestani, eikä mikään tekemäni tai sanomani riittänyt.
Jos yritin puolustaa itseäni, tunnelma synkkeni vain, ja minut vaiennettiin, kuin talviyö peittäisi kaiken alleen. Erään vinon talvisen yön, jossa seinät kuiskivat, anoppini hyökkäsi kimppuuni, lukitsi minut vanhan puisen kellarin syövereihin kolmeksi päiväksi; aivan kuin olisin ollut osa jotakin hulluja muinaista riittiä, jossa lempeyttä ei ollut olemassakaan. Appiukko puolestaan töksäytti piikikkäitä sanoja, joiden tarkoitusta en käsittänyt, ja syyllisyys painoi rintaani kuin routainen maa.
Viime aikoina olen miettinyt avioeroa. En kestä enää tätä ääretöntä tuomiota ja kontrollin sumua ympärilläni. Olin mennyt naimisiin ajatellen, että elämästäni tulisi lämminporoinen koti, täynnä kunnioitusta ja tukea, mutta jokainen vierailu heidän luonaan päättyy repivään riitaan. En aio enää jäädä hiljaa halveksunnan edessä.
Olen rukoillut muutosta, toivonut, että mieheni löytäisi takaisin siksi huolehtivaksi ihmiseksi, jonka tunsin ennen kuin astuin tähän unenomaisen kummalliseen avioliittoon. En pysty sopeutumaan hänen perheensä käytökseen ja uskon, että molemminpuolinen kunnioitus on perheen sydän. Kaksi kuukautta sitten sanoin miehelleni haluavani elää erillään, mutta hän ei suostunut siitä syntyi riita, ja minä lähdin. Anoppini levitti kylällä huhuja, että minut oli heitetty ulos tottelemattomuuteni ja arvaamattoman luonteeni takia; kylä kuiskutteli, kuin sumu kiemurtelisi ohi.
Eilen mieheni otti yhteyttä ja pyysi minua palaamaan kotiin. Ehkä hän on tajunnut jotakin ja katuu. En tiedä, miten jatkaa tässä sekavassa, oudossa tilanteessa, ja tunnen olevani kahden tulen välissä: halun pyristellä vapauteen ja toivon, että kenties jokin yllättävä muutos, kevään kaltainen lohtu, on vielä mahdollinen tässä raskaassa unessa.
