Muutama vuosi sitten minä ja Eerik menimme naimisiin, mutta heti häiden jälkeen kaikki muuttui oudoksi. Eerikista tuli kolea, katseensa harhaileva kuin sumuisen Järvi-Saimaan yllä kelluva lintu, eikä hän tuntunut näkevän minua enää ollenkaan. Puheeni kaikuivat kuin hiljaisessa metsässä, eikä yksikään pyyntöni saavuttanut häntä. Kun odotin lastamme, tunsin itseni hauraaksi, kaipasin läheisyyttä ja huolenpitoa, mutta Eerik vaihtoi sanat kylmiin tokaisuinhänestä tuntui kuin olisi ollut jäätyneen järven rannalla kengät märkinä huutojen soidessa.
Eerikin perheessä vallitsi outo perinne, jonka mukaan miniän oli kumarrettava lattiatasolla appivanhempien edessä, erityisesti anopin. Heidän kotinsa tuoksui vanhoilta leivinuunilta ja kahvinporoilta, mutta puheet olivat kirpeitä: appivanhemmat huusivat ja sättivät minua, ja Eerik seisoi vieressä kuin jäähileessä, kuulematta, näkemättä. Hän väitti heidän kasvattavan minua oikeaksi pohjalaiseksi vaimoksi, minä taas tunsin kutistuvani pienemmäksi kuin Lappiin unohtunut käpylehmä. Puolustaessani itseäni asiat vain muuttuivat oudommiksi, muistoiksi, joita oli vaikea uskoa todeksi.
Yhtenä yönä, kun Lapin revontulet leimusivat kaukana, anoppi tarttui minuun, sulki minut vanhan puutalon kellariin ja laski minut siellä kolmeksi päiväksimaailma kutistui kylmään ja hämärään, enkä uskonut kenenkään enää koskaan muistavan minua. Appi huuteli yläpuolella, moitti ja mutisi, kuin olisi ollut kiukkuinen ukko syysmyrskyssä. Syyllisyys painoi sielua kuin loskainen hanki eikä ollut selvää, mistä olin ollut olevinani edes vastuussa.
Viime aikoina nämä Suomen talvet ovat kasvaneet raskaiksi ja ajatukseni ovat seilanneet kohti eroa kuin pilvet Järvi-Pielisen yllä. En enää jaksa elää perheen tarkkailevien silmien allajoka iltainen kohtaaminen päättyy riitelevään huutoon, ja minä en aio enää nieleskellä haukkuja kuin kuumaa karjalanpaistia. Haaveilin rakastavasta kodista, jossa ymmärrys ja tuki kasvavat kuin syysanopin omenapuut, mutta nyt olen vain hauras oksa, joka taipuu tuulessa.
Öisin olen rukoillut, että Eerik palaisi siksi lempeäksi mieheksi, jonka olin kerran tuntenutettä järvet sulaisivat, ja usva väistyisi. En voi hyväksyä hänen perheensä käytöstä, sillä mielestäni kunnioitus ja kuuntelu pitäisi olla perheen ytimessä; se oli ainoa, mitä kaipasin ja toivoin. Kaksi kuukautta sitten sanoin Eerikille haluavani asua erillään, mutta hän ei hyväksynyt sitäsiitä syntyi riita, ja lähdin kotoamme. Anoppi levitti kylän piirissä puheita, että minut oltiin viskattu ulos tottelemattomuuteni vuoksi, ja että olin villi kuin metsässä juokseva poro.
Eilen Eerik kuitenkin soitti. Hän pyysi minua palaamaan. Ehkä hän on vihdoin huomannut, miten pahasti asiat ovat menneet. Nyt olen oudon risteyksen edessä: sydän toivoo valoa tulevaan, mutta mieli haluaa pysyä poissa kylmistä seinistä ja sielulle vieraan kodin loukoista. En tiedä, ohjaavatko minua ikivanhat havupuut vai uudet ajatukset, mutta olen vain hiljainen, surrealistinen hahmo unessa, jossa toivo ja pelko tanssivat loputonta valssiaan sumuisen Helsingin yllä.
