Sopivan Sulhasehdokkaan pikatreffit
Aino istui toimistopöytänsä ääressä, aivan uppoutuneena töihinsä. Pöydälle oli kertynyt vaikuttava kasa papereita raportteja, laskuja, lähetyslistoja. Hän lajitteli niitä tarkasti kansioihin, tarkisti lukuja ja raapusteli muistiinpanoja vihkoonsa. Toimistossa oli hiljaista, vain naapurihuoneesta kuului satunnaisia supinoita ja seinän takaa satunnainen näppäimistön naputus. Aurinko yritti tunkeutua sälekaihtimien lomasta, kuvioiden pöytään selkeitä valoraitoja.
Silloin puhelin pärähti soimaan niin äkillisesti, että Ainon käsi melkein tärähti. Hän irrotti katseensa papereista ja kurkkasi ruutuun “Äiti” paistoi kirkkaana. Aino kurtisti kulmiaan. Äiti soitti aina iltaisin työmatkalta kotiin, ja nyt kello oli vasta kolme. Mitä ihmettä?
Aino vastasi ja painoi puhelimen korvalleen.
No Aino, kultaseni, pääsetkö ihan heti tulemaan? Äidin ääni kuulosti hermostuneelta ja käheältä, ja Aino huomasi sen heti. Nyt olisi vähän tärkeä asia!
Ainoa nipisti mahasta kuin joku olisi muistanut kertoa, ettei kupillisen kahvin voima vielä ihan riitä kaikkeen. Hän oikaisi selkänsä koneella, siirsi paperipinon kiireesti syrjään.
Mitä on tapahtunut? hän kysyi, yrittäen kuulostaa levolliselta, vaikka huoli jo alkoi kipristellä äänessä. Oletko sairas?
En, kaikki hyvin, äiti sanoi nopeasti ja kuulosti kuin lakaisisi pois koko ajatuksen. Mutta sinun pitäisi tulla nyt. Se on tärkeää.
Aino mietti muutaman sekunnin, tuijotti ympäriinsä levinneitä dokumentteja työpäivä ei ollut lähelläkään loppua, ja tekemistä piisasi. Mutta äidin äänessä oli sellainen paino, ettei vastaan väitetty.
Selvä, hän huokasi ja vilkaisi seinäkelloon. Olen tunnin päästä.
Tule vain heti, äiti kuiskasi puhelimeen tavallista hermostuneempana. Täällä on vieraita jotka odottavat.
Vieraita jotka odottavat soi Ainon päässä vähän kuin olisi soittanut huuhaata jotakin tässä oli pielessä. Hän yritti miettiä kaikkea työpaikan yt-menestysvalmennuksesta etäpesäkkeen siirtoon mutta luuli pystyvänsä elämään hetken ilman tietämystä. Jos äiti sanoi, että nyt pitää tulla, silloin lähdetään.
Hän kokosi tavaransa ripeästi kasaan työnsi paperit mappiin, nappasi puhelimen ja lompakon laukkuun, veti päälleen neuletakin. Sitten hän kurkkasi pomon huoneen ovesta ja selitti tilanteen. Pomo oli ymmärtäväinen mies, joten nyökkäsi ja toivotti tsemppiä. Oveen sulkiessaan Aino jo näpytteli taksisovellusta ja kuittasi tilauksensa. Soitti äidille vielä varmistukseksi, pitäisikö tuoda jotain vastaus oli tyypillinen: Ei mitään, tuu nyt vaan.
Kadulla Aino huomasi melkein juoksevansa. Kysymykset pyörivät päässä, mutta hän koetti olla miettimättä liikoja. Taksi tuli viidessä minuutissa, ja Aino työnsi itsensä takapenkille, tokaisi osoitteen ja vilkuili kiireisenä kelloa, kun auto nytkähti käyntiin.
Matka kesti tasan neljäkymmentä minuuttia siitä Aino piti tarkkaa kirjaa puhelimen näytöltä. Ikkunoiden ohi vilisi tuttuja stadin kuvioita: harmaata kerrostaloa, kirjavia kauppakylttejä, satunnaisia vihreitä puistotilkkuja. Mutta Aino tuskin huomasi mitään. Kaikki ajatus oli kiinni siinä, mitä kotona oikein odotti.
Onko äidillä työongelmia? Hän oli puhunut viime viikolla isosta projektista ja hampaissa kiristävistä deadlineista. Vai kenties jotain oli sattunut tädille Arjalle? He olivat äidin kanssa parhaita ystäviä, joten jos Arjasta oli uutisia, ne olivat heti maailmankirjoissa. Tai ehkä joku kaukaisempi sukulainen? Kaikki nämä vaihtoehdot pyörivät Ainon päässä, mikään ei kuulostanut ihan oikealta.
Taksi kaartoi tutun talon pihaan, Aino maksoi kyydin MobilePayllä ja pinkaisi hissille. Hän oli juuri kaivamassa avainta, kun kotiovi aukesi ennen kuin ehti edes yrittää.
Vihdoin! äiti nappasi häntä kädestä ja veti eteiseen. Tule nyt nopeasti.
Tuoksu eteisessä oli vastustamaton äidin vastaleivottuja pullia, niitä, joita sai vain erityisinä hetkinä. Aino pysähtyi hetkeksi nuuhkimaan, sillä pullantuoksu tiesi yleensä juhlaa. Mutta nyt tunnelma ei tuntunut ollenkaan juhlalta.
Aino potki kengät pois ja asteli olohuoneeseen.
Mikä täällä oikein tapahtuu? hän kysyi, aavistus närkästystä äänessä.
Ja jähmettyi kynnykselle. Pöydän ääressä istui Markku juuri SE Markku, ystävättären poika, jonka Aino oli kuudesta lähtien nimennyt sielussaan “rähmäkäpäläksi”. Hän oli aina kömpelö, unohti nimipäivät ja kompasteli jo lapsena omiin jalkoihinsa. Nytkin Markku hymyili hölmistyneenä ja nyki kaulustaan kuin paidat olisivat myynnistä loppuneet.
Vieressä keikkui täti Arja, virne suupielessä kuin olisi täyttämässä ruplalla lottoa. Ainon hetken teki mieli säntätä eteiseen.
Moi, Aino, Markku kömpi jaloilleen yrittäen näyttää pjäytävältä. Eipä olla hetkeen nähty.
Ja ei olisi tarvinnut nytkään, Aino murahti ja piti kädet ristissä rinnalla. Mitä varten äiti näin kiireellä kutsui?
Äiti ei ollut huomaavinaankaan tyttärensä piikkiä. Hän oikoi pöytäliinaa, taitteli serviettiä, siirteli lusikkaa edestakaisin.
No kultaseni, kun tässä Arjan kanssa juteltiin Olette tunteneet lapsesta asti. Molemmat aikuisia, fiksuja
Niin? Aino oli jo kyllästymisen partaalla. Miten tämä muka liittyy muhun? Mulla jäi työ kesken, juoksin tänne ja ihan turhaan?
Täti Arja pomppasi innoissaan väliin:
Markustahan on kasvanut kunnon mies! Vakituinen työ, asunto, kaikki kunnossa.
Ajateltiin vain, että voisitte vaikka jutella, äiti viimein vilkaisi tytärtään, mutta silmät pyörivät pitkin kattoa. Tutustua uudelleen.
Ainon ärtymys alkoi kuplia ihan sydänalassa asti. Taas nämä loputtomat yritykset tuputtaa joku “sopiva” poika kuin hän ei koskaan olisi kypsynyt omin päin tekemään mitään päätöksiä. Hän puristi nyrkkiä pöydän alla, yritti olla purskahtamatta.
Äiti, hän veti syvään henkeä, ymmärrän, että olet huolissasi. Mutta ihan oikeasti, mä päätän kyllä omista asioistani.
Markku istui hämillään kuin härkä uuden portin takana ja yritti vaivihkaa löysätä paidan kaulusta.
Ei sun tarvitse heti olla noin jyrkkä, Markku köhi. Voitais vaikka vaan jutella. Eiks me lapsinakin tultu toimeen? Sä oot kiva tyyppi ja mä kai ihan tavallinen myös.
Ei tässä ole mitään puhumista, Aino katsoi suoraan Markkua silmiin. Sä et koskaan ollut mun tyylinen. Ei mikään ole muuttunut. Ei kannata teeskennellä, että tässä voisi olla mitään muuta kuin tavallista kaveruutta.
Markku punastui. Hän taputti paidan kaulusta kuin olisi jäänyt rapaan suossa.
Mutta voisitko ajatella kokeilla edes? hän mutisi. Mä oon tosissani. Haluisin että meille tulisi jotain.
Aino sulki silmänsä, haki sanoja, mutta ei halunnut olla ilkeä.
Markku, sä oot hyvä tyyppi. Oikeasti. Luotettava, siisti ja elämäsi kunnossa. Mutta pakotettuna ei tapahdu mitään. Ei fiilistä synny pyynnöstä, ei vaikka kaks äitiä niin päättäisi.
Aino huomasi pienen, huvittuneen helpotuksen purkautuvan. Tämähän meni taas perinteiseksi farssiksi.
Mun on varmaan paras lähteä, hän nappasi laukun ja heitti hihnan olalleen. Sori äiti, että rikon sun manuskriptin, mutta tällä kertaa rehellisyys on paras. On turhaa teeskennellä, että tästä syntyy mitään.
Aino! äiti harppasi perään ja ojensi hihasta kiinni pitävää kättä. Odota puhutaanko? Haluttiin vain sulle hyvää.
Ei nyt, Aino pysäytti äidin käden lempeästi mutta napakasti. Jutellaan myöhemmin, kun olet valmis oikeasti kuuntelemaan. Nyt pitää lähteä töihin älä tee tällaisia enää, jooko? Mullakin meinasi hätä tulla.
Aino paineli ulos, eikä jäänyt kuulemaan äidin mahdollisia jälkilauseita. Ovi napsahti takana kiinni, ulkona oli raikas ilma kostean aamun jälkeen. Hän haistoi syksyn ja tunsi, kuinka jokainen henkäys helpotti sydänalaa.
Miksi ihmeessä äiti ei antaisi olla rauhassa? Miksi pitää aina yrittää vastaanottaa joku avioliiton esikoeversio? Eikö vieläkään ollut mennyt jakeluun, ettei tästä tule mitään? Aino oli lapsuudestaan asti tiennyt, mitä haluaa elämässään erityisesti kumppanilta. Ei hänellä ollut mitään käyttöä tällaiselle varovaiselle mammanpoikapojalle. Onhan Markulla duuni ja jopa asuntolaina, mutta ei se ole pääasia! Mies tarvitsee selkärankaa, nimenomaan. Ei haahuilla ja roikkua äidin helmoissa henkilöstöpalaverissa.
Vielä vähän kiukkuisena Aino suuntasi puiston halki lyhyemmän reitin, jonka oli lapsesta asti osannut. Kaikki oli juuri niin kuin aina: lapset juoksivat hiekalla, äidit vaihtelivat kuulumisia rattaita työntäen, vanhat pariskunnat istuivat penkillä auringossa Aino pujotteli lätäköiden välistä, etteivät lenkkarit kastuisi. Rannalta tipahteli vesipisaroita, mutta ne eivät häntä haitanneet.
Jonkin ajan päästä puhelin pärisi taas. Näyttöön ilmestyi “Äiti”. Aino epäröi hetken, mutta vastasi kuitenkin.
No miksi pakenit, Aino? äidin ärtymys kuuluin korostetun loukkaantuneena, ihan kuin he olisivat jääneet jonkun tärkeän juoruhetken puoliväliin. Meidänhän piti jutella kunnolla.
Äiti, enhän mä voi ottaa Markkua mieheksi vaan siksi, että sä ja täti Arja ootte olleet ystäviä kaksikymmentä vuotta, Aino huokaisi ja jatkoi kävelyä. Ei noin isoja asioita päätetä äidin kättä nostamalla.
Ei tässä nyt mistään naimisiinmenosta puhuttu! äiti sanoi kiihtyen. Olisit edes tutustunut! On fiksu, tekee töitä, ei juo, on kaikin puolin hyvä poika
On varmasti mutta se ei tarkoita, että hän sopii mulle, Aino sanoi ja jäi seisomaan penkille. Mä haluan tavata ihmisiä omalla tavallani, en jonkin äitien yhtiöhankkeen kautta.
Sun tapa on istua sohvalla, syödä voileipää ja tuijottaa telkkaria öisin, äidin ääni katkesi katkeraan sävyyn. Enhän mä muuta halua kuin että sä olisit onnellinen.
Mä oon ihan tyytyväinen, Aino sanoi ja istahti penkille. Tykkään töistäni ja siitä miten elän. Mä en tarvitse miestä vain jotta sulla olisi parempi mieli.
Puhelimeen tuli hiljaisuus. Jossain taustalla tuntui pieni huokaus. Sitten äidin ääni madaltui ja pehmeni:
No, anteeksi että painostin. Pelkään vaan, että jäät yksin kun me vanhenemme.
Mä tiedän, Aino sanoi lempeästi. Ja mäkin rakastan sua just siksi kun jaksat huolehtia. Mutta voitko luvata, ettet keksi enää tällaisia yllätyksiä? Arvaa kuinka monta kauhukuva-skenaariota mä ehdit jo itselleni miettiä?
Lupaan, äiti sanoi, ja Aino tunnisti hymyn äänestä. Mutta jos joskus löytyy sellainen, josta oikeasti pidät, niin kerrohan heti mullekin. Eikö vaan?
Tietenkin, Aino nousi ja suoristi olkalaukkua. Nyt pitää mennä. Pusu!
Voi pusu, kultaseni. Pidä huolta.
Aino talutti puhelimen taskuun ja katsahti ylös. Pilvet harmaasta hajosivat kuin verhot siirtyisivät sivuun, sininen taivas pilkahti. Aurinko osui pilvireunaan ja kultasi kaikki reunat. Kaukaa kantautui nuorten naurua, he heiluttelivat kasseja ja kävelivät katujen yli. Urheiluasuinen mies juoksi ohi vierellä pinkoi kieli pitkällä väsymätön pystykorva.
Aino hengitti syvään. Kaikki jatkoi kulkuaan lapset pelasivat kentällä, kahvilan ikkunasta näkyi rauhassa kahvittelevia. Kaikki oli niin tavallista, että nauratti. Hän mietti, miten elämä avaa takaportteja, ja miten naurettavaa on yrittää sovittaa omaa elämäänsä jonkun toisen sapluunaan.
Seuraavat päivät Aino vältteli aiheen muistelemista. Töissä meni lähes kaikki aika ensi viikolla starttasi iso projekti ja aikataulut lauloivat. Hän tuli töihin ennen muita, lähti viimeisenä, laskeskeli budjetteja ja kasasi sopimuspapereita, joinain päivinä selasi lounastauolla nopeasti voileivät suuhunsa ja jatkoi taas hommia. Iltaisin väsytti niin, ettei ehtinyt kuin nopeasti käydä suihkussa ja rojahtaa peiton alle.
Mutta yöllä, hiljaisessa asunnossa, ajatukset palasivat väkisinkin. Äidin pettynyt ilme, Markun epätoivo, Arjan tädin innostus kaikki kiemurtelivat mielessä. Ei hän tuntenut syyllisyyttä tiesi kuitenkin olevansa oikeassa mutta lievä katkeruus jäi. Harmitti, ettei äiti pystynyt heti ymmärtämään, vaan piti huutaa suoraan päin naamaa.
Perjantaina, työpäivän päätteeksi, Aino vilkaisi työmeilejä ja bongasi kutsun kollegan synttäreille. “Tule ihmeessä, on rento ilta, hyviä tyyppejä ja mainiota musaa!” Kollega kirjoitti. Aino empi; väsyneenä ilta kotona houkutteli, mutta kaverit olivat jääneet vähiin. “Miksei,” hän lopulta päätti ja vastasi: “Mukana!”
Juhlat olivat pienessä Kallion kahvilassa lämmin tunnelma, tiiliseinät, puiset pöydät, ikkunoiden edessä pehmeät sohvat. Sisällä tuoksui kahvi, pulla, parfyymi, jazz soi taustalla ja ihmiset puhelivat mukavia.
Aino sanoi nopean moikan päivänsankarille, joka hääräsi tiskillä, ja vinkkasi kädellä: “Mene tuonne ikkunapöytään, siellä on hyvä porukka!”
Aino nappasi mehun tarjoilijalta ja suuntasi seurueeseen, jossa kertyi jo aika alkaa vitsien kerronta. Hän vilkaisi porukkaa ja istui alas ja huomasi pian nauravansa muiden mukana. Vierelle ilmestyi tyyppi, joka esitteli itsensä hymyillen leveästi:
Moi, sä oot varmaan Aino? Mä oon Otso Marjan kollega.
Jep, se olen! Aino vastasi ja hymyili takaisin. Moi vaan.
Näin sut muutama viikko sitten palaverissa, Otso istahti viereen. Vedit sitä “Sähkölinjat”-projektia, eikö niin?
Aino yllättyi yleensä eri osaston jengi oli täysin hunningolla muiden projekteista.
Juu, sama juttu, hän myönsi. Entäs itse?
Meiltä analyysistä, tein niitä kustannusarvioita teille. Kävi vähän sekoilua exceleissä hän irvisti. Juttua riitti heti Otso oli asiantunteva ja samalla oikeasti hauska. Hän heitti pikaisesti jotain vitsiä joka sai Ainon hymyilemään helpommin kuin koko viikkona.
Kun kahvilassa alkoi olla tungosta ja metakkaa, Otso vinkkasi ovea kohti:
Mennäänkö vähän haukkaamaan ilmaa? Täällä on jo sen verran mekastusta.
Ulkona oli raikasta ja hiljaista kaupungin häly kuului kauempaa, tähtiäkin näkyi. He seisoivat kaiteen vieressä, katselivat ohikiitäviä autoja.
Mitäs teet vapaalla? Otso kysyi ja nojasi kaiteeseen.
Luen, liikun välillä leffaan, mutta eihän sitä ehdi, Aino kohautti olkapäitään. Entä sä?
Matkustan mielelläni. Viime vuonna olin Georgiassa järjettömän hienoa. Vuoret, viini ja käsittämätön vieraanvaraisuus!
Oi, kerro lisää! Aino kiinnostui aidosti.
Otsolla juttu virtasi: hän kuvaili kuoppaisia kujia, vastapaistetun leivän tuoksua, vuoristoraitteita joilla piti pitää varansa ettei horjahda. Jossain vaiheessa Aino unohti ajan kokonaan.
Entä sä, mistä tykkäät? Otso kysyi, kun pieni tauko syntyi.
Merestä, Aino hymähti. Jo lapsena rakastin aaltojen ääntä ja suolapilveä nenässä. Mutta nykyään tulee lähdettyä harvemmin työ vie mennessään.
Sehän pitää korjata, mies virnisti pilke silmäkulmassa. Mennään ens kesänä vaikka yhdessä?
Aino yllättyi niin, että oli hetken hiljaa. Sitten hän nauroi:
Yllättävää.
Mutta totta, Otso katsoi silmiin aivan ilman painostusta. Oot oikeasti kiinnostava tyyppi. Haluun tutustua kunnolla.
Aino katsoi takaisin, eikä nähnyt väsynyt hymy vaan aitoa uteliaisuutta.
Sovitaan, hän nyökkäsi. Mutta ilman hoppua.
Ilman muuta, Otso hymyili. Voinko pyytää sut huomenna kahville? Ei mitään kiirettä, vaan höpötellään.
Miksipä ei, Ainon sisällä lämpeni.
Kotona ehti tuskin ottaa kenkiä jalasta, kun puhelin taas soi “Äiti”.
No hei Aino, mitä kuuluu? Äidin ääni kuulosti varovaiselta, aivan kuin hän olisi astellut ohutta jäätä.
Hyvää, Aino istui sohvalle yhä hymyillen muistaen illan. Olin kollegan synttäreillä. Tapasin uuden tuttavuuden.
Ai, jaaha? Äiti kuulosti sekä yllättyneltä että epäluuloiselta. Millainen hän on?
Fiksu, hauska ja mikä parasta ei soittele äidille ihan joka käänteessä, Aino virnisti.
Äitikin nauroi nyt, ja se helpotti:
Olen iloinen sun puolesta. Ehkä olin suotta huolissani?
Aino mietti hetken.
Et ole turhaan murehtinut, hän sanoi vähän vakavammin. Musta on ihanaa että välität. Mutta nyt voidaan sopia, että hoidan nämä asiat ihan itse, jooko?
Sovittu, Äiti sanoi, pienen tauon jälkeen. Rakastan sua.
Ja mä sua, Aino vastasi lämpimästi.
Aino jätti puhelimen pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. Kaupungin valot välkkyivät: keltaiset, oranssit, valkoiset niistä rakentui oma salaista kaupunkisolmuaan. Jossain kaukana autot kiiruhtivat, jättivät valojuovia jälkeensä. Kadulta kuului hentoja ääniä, lapsen nauru, pätkä musiikkia.
Aino veti syvään henkeä ja huomasi rauhan leviävän sisällä. Tämä ilta, äidin kanssa käyty keskustelu, uusi tuttavuus… Kaikki tuntui uudelta ehkä vähän oudolta mutta hyvältä. Hän ei tiennyt mitä tulevaisuus toisi, mutta tiesi ainakin, että elämässä avautui juuri oikeita ovia ihan omalla painollaan.
Kaupungin valot jatkoivat välkkymistään, ja Aino istui sohvalla, katseli sen hidasta elämää ja oli yhä varmempi: kaikki tapahtuu juuri niin kuin pitää.
