Kauan sitten, isä ja äiti ostivat kahden huoneen asunnon minulle ja siskolleni. He sanoivat silloin, että jonain päivänä voisimme myydä sen ja vaihtaa kahdeksi yksiöksi, jotta kummallakin olisi oma koti.
Vuosia myöhemmin siskoni, jonka nimi oli Aino, tapasi miehen nimeltä Tapio ja meni hänen kanssaan naimisiin. Hän kysyi, voisivatko he asua yhdessä kanssani meidän yhteisessä asunnossamme Helsingissä. Suostuin siihen melko vaivattomasti.
Aluksi kaikki sujui hyvin, kunnes Aino sai tietää odottavansa vauvaa. Sen jälkeen hän ja Tapio alkoivat hiljalleen toivoa, että muuttaisin pois koko asunnosta ja että heidän tuleva lapsensa saisi huoneeni. Sanokaa nyt, onko tämä lainkaan tavallista? Miksi minun pitäisi tehdä niin, vaikka omistan puolet asunnosta? Opiskelen yliopistossa ja tuloni ovat vain opintotuki ja osa-aikainen työ. Vuokra-asunnon ottaminen ei yksinkertaisesti olisi minulle taloudellisesti mahdollista, eurot eivät riittäisi.
Aluksi asia tuotiin esiin vihjaillen, mutta ajan myötä puhe muuttui suoremmaksi. Nyt Aino jo suunnittelee, minne he laittavat pinnasängyn ja minkä väriseksi he maalaavat huoneeni, puhuen kuin en olisi koskaan siellä asunutkaan. Silti en aio muuttaa mihinkään, kun minulla on oikeus puolikkaaseen kotiimme.
Kerroin asiasta vanhemmilleni, ja äiti naurahti, että tämä on kuulemma ihan tavallista raskaana oleville naisille, että se menee vielä ohi. Hän kehotti minua olemaan liikaa välittämättä Ainon jutuista. Mutta kuinka voisin olla välittämättä, kun minua yritetään hätistää ulos omasta kodistani melkein päivittäin?
Tuntui kuin olisin vieras omassa kodissani, eikä Aino ollut valmis muuttamaan mieltään. Mietin yhä, mitä silloin olisi pitänyt tehdä.
