En koskaan olisi uskonut, että oma perheeni tekisi minulle tällaista käyttäisi hyväkseen luottamustani ja jättäisi minut tyhjän päälle taloudellisesti. Kaksiossamme Helsingissä äiti, siskoni ja minä omistimme asunnon yhtä suurin osuuksin. Isoäidillämme oli myös kaksio, ja hän oli luvannut testamentata sen meille kahdelle lapsenlapselleen: minulle ja siskolleni puoliksi. Suunnitelmana oli, että päättäisimme myöhemmin, asuuko toinen meistä siellä vai myymmekö sen ja jaamme rahat. Tuohon aikaan siskoni oli muuttanut äidin luo yllättävän raskauden vuoksi, ja minä opiskelin toisella paikkakunnalla, Tampereella.
Lopulta siskoni perheineen valtasi isomman huoneen, kun äiti siirtyi pienempään. Kun kävin Helsingissä, jaoin äidin kanssa pienen huoneen, mutta tiesin jo silloin, ettei minulle olisi paikkaa tuossa kodissa valmistumisen jälkeen etenkin vävylleni se ei olisi sopinut. Äiti pyysi minua olemaan aiheuttamatta riitaa, koska halusi säilyttää hyvät välit siskoni mieheen. Puhuin peloistani isoäidilleni, joka ehdotti ratkaisuksi, että antaisin siskolleni hänen osuutensa kaksioomme ja testamenttia muutettaisiin niin, että minä perisin yksiön. Kerroin tästä suunnitelmasta äidille ja siskolleni, mutta siskoni vain hymyili ivallisesti ja kehotti minua hakemaan oikeudesta, vakuuttuneena omasta voitostaan.
Lopulta kirjoitin alle paperin, jolla luovuin osuudestani, mutta valitettavasti isoäiti ei ehtinyt muuttaa testamenttia ennen kuin hänen terveytensä heikkeni ja hän menehtyi. Siskoni sai näin koko hänen kaksionsa sekä puolet yksiöstä, jossa asuin. Yritin puhua äidille toivoen hänen tukeaan, mutta hän asettui siskoni puolelle, vaikka asiakirjat puhuivat puolestani. Äiti vain totesi välttävästi katsettani, että olemme kuitenkin kaikki saman katon alla, eikä tästä kannattaisi riidellä.
Tänä päivänä siskoni kodissa äiti siivoaa ja hoitaa lapsia, on hyödyllinen niin kauan kuin eläkkeellään auttaa perhettä taloudellisesti. Mietin jatkuvasti, mitä tapahtuu kun hänen apunsa ei enää ole yhtä tärkeää. Läheisiä sukulaisia minulla ei juuri ole, joten mikään ei varsinaisesti pidättele minua enää Helsingissä. Siskoni ja äitini ovat tiivis tiimi, ja olen päättänyt päästää heistä irti, sillä heidän tekonsa sattui enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Opin tästä sen, että omaa hyvinvointiani on tärkeämpää vaalia kuin roikkua kiinni suhteissa, jotka aiheuttavat vain surua ja pettymystä.
