Siskoni Aino ja minä olemme aina olleet kilpailuhenkisiä hän on halunnut olla ensimmäinen kaikessa. Aino meni naimisiin minuakin ennen, ja vanhempamme eivät säästelleet kuluissa järjestäessään hänelle hulppeat häät. Aino sai kaiken loiston, kun taas minä jouduin tyytymään vaatimattomampiin juhliin, kun talous ei antanut myöten. He selittivät, että olivat käyttäneet kaikki rahansa Ainon juhliin, eikä heillä enää ollut varaa osallistua omieni kustannuksiin.
Aino eli mukavasti kahden lapsensa kanssa. Hän vietti päivät kotona tai kävi kauneushoitoloissa kiitos miehensä, joka huolehti heidän elintasostaan. Me taas vaimoni kanssa muutimme hänen mummonsa luokse Helsingin laitamille, ettei olisi tarvinnut ottaa asuntolainaa ja ajautua veloissa. Laitoimme kaiken tarmomme siihen, että saimme yhteisen yrityksemme käyntiin; avasimme pienen puodin ja käytimme kaiken aikamme sen kehittämiseen.
Lopulta kovatyö palkittiin, yrityksemme alkoi tuottaa ja kasvaa. Aino sen sijaan erosi miehestään myöhemmin. Äiti pyysi minua ottamaan Ainon töihin meidän puotiin, kun hänestä oli tullut yksinhuoltaja. Kuitenkin tiesin todellisen syyn heidän eroonsa Ainon uskottomuus. Kun Aino otti minuun yhteyttä, hän ryhtyi heti ehdottelemaan työkuvioita, kuvitteli saavansa jonkin erityisen aseman.
Hän halusi minun palkkaavan itsensä, vaikka kokemusta ei ollut juuri lainkaan, ja vieläpä hyvällä palkalla vastuista välittämättä. Hänen röyhkeytensä sai minut sanattomaksi. Kieltäydyin kohteliaasti mutta päättäväisesti. En halunnut päätyä samaan tilanteeseen kuin hänen ex-miehensä, jatkuvasti joustamaan hänen oikkujensa edessä. Sanoin suoraan, että hänen olisi etsittävä muita mahdollisuuksia minä en aikonut antaa itseäni hyväksikäytettäväksi.
Kirjoittaessani tätä ymmärrän: joskus on osattava vetää rajat, vaikka kyseessä olisi oma perhe. Elämä opetti, että omanarvontuntoa tulee suojella, ja toisinaan se tarkoittaa vaikeitakin päätöksiä.
