Siskoni ei ollut ottanut minuun yhteyttä kahdeksaan vuoteen. Lauantaina hän soitti kuin mitään ei olisi tapahtunut ja pyysi rahaa polvileikkaukseen.
Siskoni ei ollut ottanut minuun yhteyttä kahdeksaan vuoteen. Sitten, aivan tavallisena lauantaina, hän soitti kuin koko pitkää hiljaisuutta ei koskaan olisi ollutkaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että yksi puhelimessa lausuttu lause voisi sattua enemmän kuin kahdeksan vuoden hiljaisuus olisin nauranut heidät ulos ovesta.
Ja sitten olisin istunut keittiön lattialle ja itkenyt, juuri niin kuin tein lauantaina, kännykkä toisessa kädessä ja tiskirätti toisessa.
Siskoni Sirpa on minua neljä vuotta vanhempi. Kun olimme lapsia, meillä oli yhteinen huone meidän kerrostalokodissa Tampereen Kalevassa. Iltaisin, kun isä katseli jääkiekkoa ja äiti silitti pyykkiä keittiössä, keksimme kaikenlaisia tarinoita toisillemme. Että asuisimme yhdessä suuressa talossa. Että emme koskaan riitelisi. Olin kymmenen, ja uskoin siihen oikeasti.
Olen ollut liikennetoimistossa töissä kaksikymmentäkolme vuotta. Elämäni on järjestelmällistä sen on pakko olla, muuten järki lähtisi.
Isä sairastui yhdeksän vuotta sitten. Keuhkosyöpä kaksi vuotta solunsalpaajia, sairaaloita, öisiä vahtivuoroja sängyn vierellä. Sirpa kävi kolme kertaa. Eka kerralla kaksi tuntia, koska koira, remontti, kiire, milloin mitäkin.
Minä puolestani pidin lomia, otin sairaslomia, vaihdoin vuoroja kollegoiden kanssa. Syötin isää, pesin, vein sädehoitoihin. En valittanut. Hän oli minun isäni.
Kun isä menehtyi, selvisi että vuotta aiemmin vuonna, jolloin isä jo tuskin nousi sängystään äiti oli saanut hänet kirjoittamaan asunnon Sirpan nimiin. Virallinen testamentti, kaikki laillisesti.
Äiti perusteli, että näin olisi reilua, koska Sirpalla on vaikeampi elämäntilanne. Sirpa, joka kävi kolme kertaa. Sirpa, joka ei koskaan pessyt yhtäkään lautasta. Sirpa, joka ei tiennyt edes, mitä lääkkeitä isä söi.
Yritin puhua asiasta. Äidin kanssa, Sirpan kanssa, heidän molempien kanssa. Äiti vain toisti: Älkää riidelkö, isä ei olisi halunnut niin. Sirpa kohautti olkapäitään. Se oli hänen päätöksensä, hän sanoi, katsoen ohi kuin olisin ikkuna, josta näkee jotain kiinnostavampaa.
Sirpa myi isän asunnon puolen vuoden sisällä. Ostipa itselleen omakotitalon Lempäälästä, pihalla ja autokatoksella. Lopetti vastaamasta soittoihini. Ei tullut viisikymppisilleni.
Kun äiti kuoli, neljä vuotta sitten, seisottiin eri puolilla hautaa eikä vilkaistukaan toisiimme. Joku sukulainen sanoi, että Harmi, ettei Reijo tätä näe. Oikeassa oli. Isä ei olisi kestänyt sitä.
Kahdeksan vuotta ilman sanaakaan. Kahdeksan joulua, jolloin pöydässä oli tyhjä lautanen niin äiti oli halunnut, ja jatkoin niin itsekin perinteenä. Kahdeksan vuotta, joiden aikana opin ajattelemaan, että minulla ei enää ole siskoa.
Sitten tuli lauantai. Olin tiskaamassa. Vaimo Leena istui olohuoneessa, poika soitti, että tulee lapsenlapsen kanssa sunnuntaina käymään. Tavallinen päivä. Puhelin soi, ja näyttöön ilmestyi nimi, jota en ollut poistanut vuosien aikana en edes tiedä miksi.
Arto? Tässä on Sirpa.
Ääni oli erilainen kuin muistin. Heikompi, ehkä väsynyt tai vieras, kuin joku jota ei olla pitkään aikaan tarvittu.
Kuuntelen, vastasin vain. Mitä muutakaan olisin sanonut?
Sirpa alkoi puhua nopeasti, taukoamatta, kuin pelkäsi että suljen puhelimen. Että polvi on rikki, jonot leikkaukseen julkiselle ovat kahden vuoden mittaiset, yksityisellä leikkaus maksaa viisitoista tuhatta euroa, mies lähti kolme vuotta sitten, taloon uppoaa kaikki rahat. Ei ole ketään keneltä pyytää apua. Olen ainoa sisko.
Siskosi olen, Sirpa toisti, kuin olisi vasta silloin ymmärtänyt sen, vuosien jälkeen.
Seisoin tiskialtaan ääressä märin käsin ja tunsin, kuinka sisälläni joku alkoi puristua ja kovettua. Betonia, jota olin vuosia rakentanut ympärilleni, jotta en hajoaisi.
Sirpa, sanoin hiljaa. Et ole soittanut minulle kahdeksaan vuoteen kysyäksesi edes, olenko hengissä. En tiedä mitä minun pitäisi tähän nyt sanoa.
Mutta tämä on leikkaus, Arto. En melkein pysty kävelemään.
Olen pahoillani, mutta en voi auttaa sinua.
Hiljaisuus. Pitkä, raskas, sellainen että saat kuulla toisen hengityksen ja oman pulssin korvissa.
Sitten Sirpa sanoi sen lauseen. Hitaasti, selvästi, kuin olisi harjoitellut juuri sitä hetkeä varten.
Tiedätkö, isä oli oikeassa. Hän sanoi aina, että olet kylmä, sydämetön mies. Ja hän oli oikeassa.
Isä ei koskaan sanonut niin. Tiedän sen. Olin hänen kanssaan joka päivä kaksi vuotta. Tunsin jokaisen hänen sanansa, jokaisen ilmeen ja hymyn, kun vein hänelle teetä sitruunalla, juuri sillä tavalla kuin hän siitä piti. Isä ei koskaan sanoisi tuollaista.
Mutta Sirpa tiesi, mihin iskeä. Tiesi, että juuri isästä lausutut sanat viiltäisivät syvimmälle. Koska isä on poissa, eikä voi enää kiistää. Koska jää aina pieni epäilys: ehkä joskus, Sirpan läsnä ollessa, hän sanoi jotain sellaista?
Lopetin puhelun. Istahdin lattialle. Tiskirätti toisessa kädessä, puhelin toisessa. Leena tuli perässä, istui viereen eikä sanonut mitään. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen hän tietää, milloin kannattaa vain olla.
Istuin siinä varmaan parikymmentä minuuttia. Ajattelin isää, äitiä, sitä Sirpaa sieltä Kalevan huoneesta, sitä pientä Sirpaa, joka lupasi meille yhteisen kodin. Mietin, että kahdeksan vuoden hiljaisuus sattui mutta oli ainakin reilua. Hiljaisuus on selkeää; se kertoo, etten halua sinua elämääni. Mutta tuo yksi lause, se oli likaista. Hän teki ihmisestä, jota molemmat rakastimme, aseen.
En soittanut takaisin. En tiedä, soitanko koskaan.
Tiedän vain, että sunnuntaina, kun lapsenlapsi Aino juoksi keittiöön ja kysyi Vaari, teetkö lettuja?, tunsin jotain, mitä Sirpa ei ehkä koskaan tule ymmärtämään. Tunsin, että minulla on koti, jota kenenkään ei tarvitse määräyskirjalla minulle varmistaa. Ja että isä hymyilisi nyt.
Ei siksi, että hän oli oikeassa. Vaan siksi, että tiesi etten pettänyt häntä.
