Sulla roikkuu iho! kuusikymppinen mieheni puristaa kyljestäni vieraiden edessä, minä tuon peilin ja näytän, miten hänellä roikkuu.
Sirkka, mikä tuo sulla on? Tapio, joka selvästi puhkuu tyytyväisyyttä kolmannen kotiviinilasillisen jälkeen, ojentaa yhtäkkiä kätensä ja nipistää minua kyljestä.
Juuri siitä kohtaa, vyötärön yllä, missä hameen kangas hieman kiristyy istuessa.
Hän tekee sen äänekkäästi ja häpeilemättä, kaikkien kuullen.
Tapio, älä nyt viitsi, yritän hellästi työntää hänen kättään syrjään kuin ärsyttävää kärpästä keittiössä, mutta hän ei hellitä.
Miehen sormet, paksut kuin ylikypsät lenkkimakkarat, painuvat taas kyljelleni. Ei satu, mutta tuntuu terävästi loukkaavalta.
Kato nyt! hän huikkaa meidän naapuriämme, Anttia, joka istuu vastapäätä haarukka jo soijamaustesuolasilakassa. Mä sanon sille: Sirkka, älä enää mussuta sämpylää iltaisin. Ja se minulle: Se on ikää, hormoneja.
Tapio nauraa ja hänen mahansa hytkyy naurun tahdissa niin, että juhlapaidan napit käyvät entistä riskirajoilla.
Mitä hormoneja! Se on laiskuutta se! julistaa hän tyytyväisenä pöytää silmäillen.
Tapio, lopeta, sihahdan hampaideni välistä, kun poskiani ja kaulaani kuumottaa paljastava punerrus.
Antti naurahtaa vaivautuneesti ja tuijottaa lautastaan, kuin majoneesikuvio olisi Pariisin taideaarre.
Antin vaimo Marita siirtää hienotunteisesti katseensa ja korjaa lautasliinaansa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mikä lopeta? Tapio on päässyt vauhtiin ja nauttii huomion keskipisteenä olemisesta. Eikö totuutta saa sanoa? Sulla roikkuu iho!
Hän tökkää sormellaan taas kylkeeni, kuin olisi vaivaamassa pullataikinaa.
Tässä, katso, ihan pötkönä roikkuu, hän jatkaa kansanvalistusta. Kuin shar pei -koiran luomuja. Ei oo kaunista, Sirkka.
Huoneeseen laskeutuu raskas, nihkeä hiljaisuus, jota vain eteiskomeron jääkaapin hurina rikkoo.
Mä yritän sun vuokses, hän lisää selittävällä äänellä, nojautuu leveästi tuolin selkänojaan ja lyyhistää käsivarret rinnalle. Naisen pitää pitää itsestään huolta, että miehen kelpaa katsella, se on luonnon laki.
Katson Tapioon tarkasti.
Ihan kuin näkisin hänet ensimmäistä kertaa yli kolmenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen.
Kuusikymmentä kaksi vuotta.
Vatsa, joka roikkuu housujen päällä kuin ukkospilvi järven yllä.
Leukapussi, joka jatkuu kaulaksi ja siitä suoraan lysähtäneisiin hartioihin, ilman mainittavia muotoja.
Kalju, joka kiiltää kattolampun valossa kuin voisilmä pullassa.
Ai silmäniloa siis? kysyn oudon rauhallisesti.
Sisälläni jotakin loksahtaa paikoilleen, kuin raskaasti kääntyvä sulkuportin vipu.
Ei enää häpeää, ei tarvetta silotella vain kirkas selkeys.
Tietysti! Tapio tölväisee rinnustaan, josta kuuluu ontto tömähdys. Kato nyt tätä ukkoa! Pidän itseni kunnossa.
Mitäs kuntoa? kysyn, katsettani kääntämättä.
Miesten kuntoa! hän nostaa leukansa ylväästi niin korkealle kuin nikamat sallivat. Joka aamu kuntopiiri, 5 minuuttia kahvakuulaa, pysyn vireessä.
Hän yrittää vetää vatsansa sisään esimerkkiä näyttääkseen.
Huonosti käy. Vatsa tirisee hetken ja palaa sitten entistä itsepintaisemmin roikkumaan vyölenkistä, joka uppoutuu mahanpehmyyteen.
Miehen pitää olla kuin kotka, eikä mikään perunasäkki, hän päättää saarnansa.
Kotka vai? nousen hitaasti pöydästä, vältellen äkkinäisiä liikkeitä.
Minne? Loukkaannuit vai? hän huutaa perääni ja kaataa itselleen lisää viiniä. Totuudesta ei pidä loukkaantua, Sirkka! Tarvitsee laihduttaa eikä mököttää!
Kävelen eteiseen, jossa tuoksuu vanha villa ja kenkälankki.
Siellä, seinällä, on vanha isänperintöpeili.
Raskas, massiivikehyksinen soikea peili, joka muistaa meidät nuorina ja hoikkina.
Irrotan sen päättäväisesti, ranteet kipeytyvät painavasta puurungosta. Paino tuntuu vähäiseltä kannan kuin höyhenen.
Palaan olohuoneeseen, pidellen peiliä kaksin käsin kuin keskiaikaista kilpeä. Tai tuomiota, jota ei voi valittaa.
Vieraat jähmettyvät haarukat ilmassa, Marita unohtaa sulkea suunsa, suolaiskurkun pala näkyy hampaiden välissä.
Tapio, nouse seisomaan, sanon hiljaa, tavattoman päättäväisesti.
Miksi? hän ihmettelee, mutta katseeni kivikovuus saa hänet nousemaan. No nousin, so what? Aiotko laulaa?
En, astun hänen eteensä, haistaen sipulin ja viinin aromin. Ihaillaanpa nyt sitä kotkaa.
Työnnän peilin suoraan hänen nenänsä eteen, niin että hänen on pakko kaapata painava kehys otteeseensa.
Sirkka, mitä nyt oikein keksit? hänen varma ääneensä hiipii pelon vivahde.
Katso nyt, komentelen kissaemon sävyllä. Tarkasti!
Hän katsoo peilikuvaansa, joka huojuu käsissään.
No näen, olen minä. Mitä siitä?
Katso alaspäin, tökkään peilin lasiin siinä kohdin, missä hänen hikinen juhlapaidan vatsansa kuvastuu. Näetkö tuon?
Mitä?
Sulla roikkuu iho! sanon hänen äänensävyllään selkeästi ja kovaa. Ja ei vain roiku, Tapio, se makaa.
Sirkka! hän yrittää laskea peiliä, kasvot punehtuvat.
Ei, pidä siitä kiinni! painan kehyksen reunasta, niin että hänen on katsottava. Tuossa, vyön päällä. Onko tuo muka teräslihakset?
Antti päästää omituisen röhähdyksen, tukahduttaa nauruaansa yskänpuuskaan.
Ei, rakas, tuo on pelastusrengas. Siltä varalta että hukkumme laardiin.
Tapion punerrus syvenee niin, että muistuttaa ylikypsää tomaattia.
Entäs nuo? osoitan hänen kylkiään, jotka pullottavat vyötäröltä. Siinäkö kotkan siivet vai ihan possun korvat joulupöydässä?
Lopeta! hän sihisee puna kasvoillaan. Ihmiset katsovat, miksi nolaat minua!
Antaa katsoa! korotan ääntäni yli hänen sihisevän ääntään. Sinähän halusit rehellisyyttä? Olet meidän katon alla estetiikan ylin vartija!
Onnistun peruuttamaan askelen nähdäkseni koko “teoksen”.
Puratko nyt oman esteettisyytesi, jatkan. Käännypäs valoon päin.
En käänny aloittaa hän, mutta hiljenee heti.
Käänny! ärähdän sillä äänenpainolla, että haarukat helähtävät pöydällä.
Hän kääntyy vaivaantuneesti, hiukan kömpelösti.
Peilissä näkyy pitkän matkan päässä antiikin ihanteista oleva profiili.
Ja niska.
Oikeastaan sen puuttuminen.
Näetkö kolmoisluomun niskan takana? kysyn rauhallisella lääkärin äänellä. Se on puhasta shar peitä, Tapio, rodulla kaikki paperit.
Marita nauraa palleasta, peittää kasvonsa lautasliinaan.
Ja tuossa leuan alla? jatkan armotta. Onko siinä pelikaaneilla ruokavarasto talven varalle?
Olen mies! vikisee Tapio. Selitys on surkea eikä vakuuta.
Ai, sulle kaikki sallittua? naurahdan lyhyesti ja kylmästi. Kun minulle, kahden lapsen äidille ja 30 vuotta hellan ääressä, tulee yksi poimu, se on häpeä ja laiskuutta?
Astun lähemmäs, katson häneen suoraan.
Mutta kun sinä, joka et ole kymmeneen vuoteen nostanut kuin TV:n kaukosäätimen, muovannut itsestäsi tärisevän sorsapastan, niin se on oikea miehen parhaat päivät?
Tartun peiliin hänen käsistään, hän on jo uupunut sen kannossa.
Hän seisoo keskellä olohuonetta, harittavilla housuilla, päälimmäinen nappi irronneena (se lakkasi taistelemasta ja pyörähti pöydän alle).
Kaikki hänen kotkamahtinsa on poissa. Hän seisoo siinä hämmentyneenä, rähjäisenä. Kuningas on ilman vaatteita. Ja melko pyylevä.
Istu, ohjaan rauhallisesti, lasken raskaan peilin lattialle komodon viereen. Syö.
Hän rojahtaa tuolille, joka narisee painosta.
Ja en halua kuulla enää sanaakaan, en puolikastakaan, mun kropasta, sanon ja suoristan kampaukseni peilin edessä.
Käännyn ja lisään hiljaa:
Tai ripustan peilin just sun paikallesi pöytään niin, että näet joka lusikanvedolla, kun pelikaani jauhaa.
Nyt Antti nauraa estottomasti ja pyyhkii silmien kulmiaan.
Tapio ottaa haarukalleen pikkuruisen suolasienen. Hän pureskelee hitaasti, tuijottaa lautastaan, yrittää tulla mahdollisimman huomaamattomaksi.
Raskas ilmapiiri, joka aiemmin roikkui kuin matto yllä perheillallisilla, on poissa.
Nyt huoneessa on äkkiä valoisaa, melkein kuin joku olisi avannut ikkunan tunkkaiseen tupaan ja päästänyt sisään raikkaan pohjoistuulen.
Istun taas emännän paikalleni, otan kuohkean, melkein häpeämättömän suuren palan Napoleoni-kakkua, jonka eilinen puolen päivän taistelu tuotti.
Kermavaahto pursuaa reunasta, kakkupohja rahisee haarukassa.
Sirkka, anna mullekin oikein iso pala, Marita pyytää, ojentaa lautasen. Unohdetaan dieetit, eletään vain kerran.
Mulle kans, virnistää Antti ja kaataa mustaherukkamehua. Mulla taitaa olla just kohta siivet kasvamassa, täytyy tankata.
Tapio vilkaisee minua hetken.
Katseessa on uudenlaista, varovaista kunnioitusta.
Sitten hänen silmänsä siirtyvät kakkuun.
Sitten peiliin, joka yhä seisoo tuolin juurella, kuin hiljainen tuomari ja muistutus.
Sen alaosassa näkyvät hänen sukkajalat pöydän alla sukat eriparia, toinen musta ja toinen tummansininen, melkein violetti.
Kotkotka.
Anteeksi, Sirkka, hän mutisee, katsettaan nostamatta. Tuli sanottua ajattelemattomasti.
Syö, Tapio, syö vaan, sanon tyytyväisenä, maistan kakkua ja täyteläistä vaniljakreemiä. Tarvitset voimia.
Hän kohottaa kulmiaan.
Kahvakuulatreeneihin, perustelen hymyillen. Olet tässä talossa se urheilija.
Ilta jatkuu normaalien hintakeskustelujen, mökkitarinoiden ja sääennusteiden kanssa.
Mutta jotakin on muuttunut pysyvästi tämän pöydän ääressä.
Mun täydellinen kotikriitikko kutistui yhtäkkiä tavalliseksi ihmiseksi.
Vikoineen, pelkoineen, lukuisine makkaroineen.
Ja tiedättekö mitä?
Se kakku oli perhanan hyvää.
Parasta kahteenkymmeneen vuoteen.
Peili jäi huoneeseen, en piilota sitä.
Tapio vetäisee selkänsä suoraksi ja vatsansa sisään joka kerta kävellessään ohi.
Ja mun roikkuvasta ihosta hän ei ole enää ikinä maininnut.
Kai pelkää herättävänsä taas sen pelikaanin.
