Sininen sukka
Ootko sä, Kaarina, kiltti ja tuut huomenna mun vuoroon? Anopilla on synttärit, täytyy käydä onnittelemassa.
Mehän käytiin siellä jo kuukausi sitten eikös se ollut nimipäivä silloin? Kaarina nosti katseensa lärälaatikosta.
Kaarina! Miksi sä aina takerrut kaikkeen. Ne oli nimipäivät, nyt on synttärit! Mun TÄYTYY mennä. Eikö oo sulle vaikeeta? Eihän sulla ole miehiä, eikä lapsia! Olet ihan ypö, yksin ai hitsi, anteeksi! En mä tarkoittanut…
Irja läimäytti itseään suulle, mutta möläytys oli jo sanottu. Kaarina käänsi päänsä pois, nyökkäsi hajamielisesti ja lähti ulos lukusalista.
Tuli sanottua taas väärin… Irja kohautti olkapäitään ja vilkaisi sivusilmällä Liisaa.
Siinäpä toinen, jolle voi vaan kerran kokeilla miellyttämistä. Liisaa ei höynäyttäisi: olis sanonut suoraan ei. Oli kuitenkin kirjastoihminen. Liisa aina painotti, että fiksumpikin nainen osaa puolustaa itseään. Kaarinaa nuo Liisan pohdinnat vaan säikäyttivät, mutta Irja nauroi niiden päälle.
Näetkös, Kaarina, etteivät kaikki kirjastoset ole mitään “sinisiä sukkia”, niin kuin sinä! Katso minua tai Liisaa: näin osataan elää! Entäs sinä? Lyhyttä matkaa kirjastosta kotiin tai jokin huivintapainen, kissat… Vanhapiika! Anteeksi nyt taas totuudesta, mutta kuka sulle enää sanoisi, jos en minä? Mikä sua vaivaa? Sähän olet nätti! Kauniit piirteet! Ja taas vaan itku silmässä… Eiks niin, Liisa?
Liisa tyypillisesti sihahti Irjalle keskustelu loppui siihen.
Anna olla, älähdä! Itse kyllä olet sellaista ihmissuhdesoppaa keittänyt ettei tässä oikein opiksi oteta… On sulla ollut juttuja kuin hullulla virpovitsoja! Vieläkään et kotona rauhaa saa, kun Vesa pyörittää sua miten tykkää. Ja sillä on toinenkin perhe. Sinä haluat opettaa toisia?
Mutta on mulla sentään mies ja lapset! Mitä Kaarinalla on? Taas yksi karvatassu? Kohta kissat vie sut kokonaan! Sitten muutat kirjastolle! Kaarina, mikset edes hanki itsellesi lasta? No, mies on erikseen, mutta sulla jäi sentään perintöä. Isäsi ja äitisi eivät olleet köyhiä. Olisit voinut lasta kasvattaa yksinkin. Ei olisi tarvinnut olla yksin.
Liisakin menetti siinä kohtaa hermonsa, ja Irja livisti kiireellisiin menoihinsa, Kaarina taas paineli itkien lukusalin nurkkaan.
Miksi näin? Ei kai se ollut hänen syynsä, ettei tarvinnut. Ensin sairasti isä, sitten äiti. Viisitoista vuotta silkkaa pyykkiä, patjankääntöä, arjen raadantaa Minkälainen parisuhde sellaisessa? Eikä ehdokkaitakaan ilmestynyt. Kaarina katsoi peiliin ei mikään kaunotar, mutta ei rumakaan. Harmaat silmät, sopusuhtaiset piirteet, paksu letti, jonka hän oli äidin lähdettyä leikannut lyhyeksi: mukavaa.
Niin tavallinen, Kaarina Keskiverto nainen. Ei paheita, ei näkymiä.
Eikä tavoitteita. Mitä nyt katsoi välillä toisten perhehelvettiä hytisten.
Esimerkiksi Irja: joo, avioliitossa, mutta mihin hintaan? Koko Taipale tiesi, että Vesalla oli toinen perhe. Heidän kiivaat riitansa ja yhteenpaluita katsottiin lähes kuin saippuasarjaa. Irja yksinäänkin julisti, ettei häpeä, ihmiset puhuvat kuitenkin, niin miksi salailla. Oikeutettu puoliso hän on, siihen piste.
Kaarina ei voinut ymmärtää moista ajattelua. Miksi hukata itseään? Missä arvokkuus, missä ylpeys? Tosin… kirjakulttuurin esimerkit eivät istu oikeaan elämään. Ei siinä ylpeydellä pärjännyt, kun oli kaksi lasta, kirjastonhoitajan palkka ja sairas äiti. Siksi hän ei tuominnut Irjaa yritti ymmärtää. Välillä onnistui, välillä vähemmän. Irjan saarnat eivät enää pahoittaneet mieltä niin pahoin. Irja kuitenkin auttoi aina, kun tarvittiin: piikit, tiputukset, kun Kaarina ei saanut hoitajaa omalle äidille; Irja tuli ja teki. Ilmaiseksi.
Haluatko loukata? Irja tuhahti nähdessään Kaarinan yrittävän maksaa piikeistä. Jätä nyt se raha, hyvä ihminen! Outoa porukkaa te olette Onneksi asutaan lähellä. Pari ovilyöntiä, ei tarvii edes takkia! Ja sinä työnnät kouraan euroja kuin viimeistä päivää…
Kaarina häpesi, pyysi anteeksi ja neuloi Irjan lapsille ja hänelle itselleen jotain lämminhenkistä. Irjan tytär käytti varoen niitä punatulkkurukkasia, joita Kaarina oli vääntänyt kuukauden.
Onpa upeat! Entä jos häviävät?
Irja pyöritteli uutta asustetta käsissään ja ehdotti lopulta Kaarinalle verkkokauppaa.
Menis tuosta vaan kuin kuumille kiville!
Kaarina ensin ajatteli, sitten tyrmäsi idean.
Ei multa synny sarjoina. Yksittäiskappaleita teen.
Ota meidän mummot mukaan! Kiva kerho tuossa talon pihalla istuu illat pitkät. Saavat lisärahaa eläkkeeseen ja on sulla apua.
Eikä kukaan uskonut, mutta työ lähtikin luistamaan. Irjalla taisi olla bisnesvainua, ja pian Kaarinan verkkokauppaan tuli tilauksia ei liikaa, mutta pärjääminen helpottui ja naapurimummotkin kiitteli. Siinä neuloivat kahisevalla väellä pihapenkillä, Kaarina ja Irja miettivät uusia malleja.
Näytäpä tuota kuvaa! Viimeisin Helsingin muotiviikolta. Terkkuja täti Ailalta, näytti salaperäistä pitsiliinaa. Katso, vähän muuttamalla tuosta sais upean hameen! Tämän voisinkin pukea itsekin!
Kaarina alkoi kotiin tultua nykertää. Parin viikon päästä Irja kulki tyytyväisenä uudessa hameessa ja verkkokauppaan tuli taas uusi tuotekuva.
Rikkauksia ei kilahtanut, mutta Kaarina huomasi: ehkä hänkin osaa jotakin. Ei ihan turha sittenkään.
Liisa naureskeli touhuille, mutta neuvoi ja joskus auttoi kirjastollakin. Liisa osasi harvinainen nypläyskäsityötä, jolle ei juuri ollut aikaa.
Mummi opetti: elämässä kaikkea tarvitaan. Oikeassahan tuo oli.
Liisan taidetyöt olivat kaupan kalleinta, ja Irja pysyi hiljaa, kun Liisa istahti neulomaan kirjaston ikkunapaikalle, hommat jakaen muiden kesken. Eipä tarvinnut selitellä, miksi Liisalle tärkeä lisätulo oli merkityksellinen.
Liisan mies katosi perheestä pian kaksospoikien synnyttyä. Hän oli boheemi: haki itseään, maalasi, hukkui välillä maailmalle. Tyttärellä oli tapana sanoa:
Äiti, setä Timo tuli käymään.
Siitä Timo kiehahti:
Saanko hävetä tytön edessä! Hän ei tajua, kuinka paljon uhraan hänen vuokseen!
Liisa kuunteli pitkään, mutta kyllästyi vastustamaan. Sitten Timokin läksi, kun pojat syntyivät terveitä, äänekkäitä poikia.
Liisa ei murehtinut. Työtä, vanhempien apu maalta, lapset kasvoi. Lomalla tai vapailla käytiin mökillä kotipaikassa. Mitäpä muuta lasten etu aina ekana.
Täytyy sanoa, että Liisan lapset kasvoi upeiksi. Kaarina mietti monesti, uskaltaisikohan sittenkin uskoa Irjan neuvoon ja hankkia yksin lapsi… Ehkä. Mutta pelko piti otteessaan: sukulaisia ei enää, ystäviä omat murheet. Jos hänelle jotain sattuisi? Laitos, lastensuoja? Ei hän sitä lapselle halunnut. Siksi mieluummin kissat ja langat. Vastuu ei katoa.
Kaarina ei tiennyt, että koko mummojen kerho Irjan johdolla yritti jo löytää hänelle miestä. Miehiä ei heidän pikkukylässä riittänyt, valittiin huolella, mutta sitä oikeaa ei vain löytynyt. Siksi naisporukka oli hiljaa Irja välillä lipsautti jotain, mutta katui aina.
Yllättäen sopiva löytyi. Ei Irja, ei mummot, ei varsinkaan Kaarina osannut aavistaa, mitä kohtalolla oli hihassa.
Taaskin Irja pyysi ja Kaarina suostui jäämään kirjastoon. Hän ajatteli, ettei työmäärää paljoa jäisi, huomenna ehtisi vaikka ottaa uusia kuvia lankakauppaan: Liisan pitsillä koristeltu uusi mekko, juhlaan kuin juhlaan!
Häämekko… Uskomaton, Liisa! Kädet täynnä kultaa sulla!
Sano se pojille! Eilen meinasivat tuhota koko mekon, kun selkä kääntyi. Ehdin pelastaa ja korjasin yötä myöten. Mutta kukaan ei huomaa.
Juuri tuon mekon kuvauksia Kaarina pohti päästessään kotiin. Portaissa hänet pysäytti jotakin.
Auttakaa…
Hiljainen ääni kaikui käytävältä. Jossain naurettiin, jossain juhlittiin, poikaporukka meni ohi, mutta hiljainen ääni toistui:
Auttakaa…
Epäröimättä Kaarina juoksi alas. Hän löi nyrkkiä ovivahtimestarin ovelle.
Maija, apua tarvitaan!
Maija vanha konkari tiesi, ettei vieraaseen asuntoon mennä ilman lupaa. Mutta kun pelastuslaitoksella kesti, Maija päätti mennä. Hänellä oli varakopiot vanhusten avaimista.
Kaikkeen pitää varautua…
Asunto oli auki ja Kaarina ja muut kauhistuivat.
Zinaida Virtanen oli kaatunut kylpyhuoneessa, lyönyt päänsä, eikä pystynyt liikkumaan. Hän ei tiennyt miten kauan oli maannut siellä, uskaltanut vain toivoa, että joku kuulisi. Ja Kaarina oli kuullut.
Hän teki kaikkensa, soitti apua ja jäi sairaalaan vierelle, kun Zinaida vietiin sinne. Lopulta Kaarina otti naapurinsa asumaan kotiinsa, ettei kukaan jäisi yksin. Irja nurisi Kaarinan hyväsydämisyyttä, mutta hoiti samalla tiputukset tai piikit, kun tarve vaati.
Tuosta vaan me sinut kyllä kuntoon saadaan! Nyt ei sairastella.
Aluksi Zinaida protestoi, ettei “pilaisi Kaarinan elämää”, mutta luovutti. Hän näki, ettei Kaarina tehnyt mitään velvollisuudesta vaan aidosta halusta auttaa.
Et usko, Kaarina, miten vähän on sinun kaltaisiasi ihmisiä! Olisitpa joskus edes saanut enkeleiden suojelusta! Tai ehkä olet itsekin enkeli…
Viikkojen kuluessa Zinaida kuntoutui ja Kaarina iloitsi seuran lisääntymisestä. Kotona oli nyt aina joku vastassa vanhalle talolle palasi ääniä. Kissojen leikki ja Boris-kissan temput naurattivat Kaarinaa. Boris koetti hallita Kaarinan kissalaumaa, mutta ne eivät suostuneet. Kissat pyörivät talossa, välillä karvaturri tuli valittamaan epäoikeudenmukaisuutta.
Ei kannata itkeä, Boris. Maailma muuttuu. Haaremiajat mennyttä.
Siinä elämä pyöri, kun ovelle soitettiin illan pimeydessä.
Irjako siellä? Kaarina nousi sohvalta, laittoi elokuvan pysäytykseen.
Oven takana seisoi mies parta, vakava ilme, kulunut nahkaliivi ja farkut. Täydellinen vastakohta kylän perusmiehelle.
Ketä etsit?
Iltaa. Asuuko Zinaida Virtanen täällä?
Miksi?
Tulin tapaamaan.
Kaarina epäröi, mutta musta salama syöksyi eteiseen ja Boris kiehnäsi miehen jaloissa.
Boris! Kaveri! Terve!
Jämäkkä koura nosti kissan syliin, ilme pehmeni miehestä huokui ystävällisyys. Kaarina avasi oven.
Tervetuloa!
Zinaida säteili yllätystä.
Seppo-poika! Oi että… miten tiesit tulla!
Olin matkalla Savoon, moottoripyöräporukan kanssa Jokilaaksoon. Päätin poiketa pitkästä aikaa.
Anteeksi, kun ei soitettu! Tässä oli vähän kaikenlaista. Tässä muuten on Kaarina, oikea suojelusenkeli… parempaa ihmistä et löydä koko Suomesta!
Jotenkin Seppo punastui ja änkytti:
Hauska tutustua…
Zinaida vakuutti, että tapaaminen on syytä venyttää, ja niin heille löytyi yhteinen jatkoaika. Seppo viipyi kaksi päivää, ja palasi pian uudestaan. Pian Kaarina huomasi olevansa morsian.
Mehän ollaan tunnettu vasta hetki, Seppo Onko tämä nyt järkevää?
Kelle meidän pitäisi selittää? Olemmehan aikuisia, Kaarina.
Irja ja Liisa höpisivät uutisesta keskenään.
Kaarina, aiotko edes kysyä itseltäsi, rakastatko häntä? No tärkeintä, että koet hänen olevan hyvä mies.
Mikä ikä muka? hymähti Kaarina. Irja katseli ystäväänsä; eilisestä harmaasta hiirestä oli tullut kuningatar, silmät loistivat.
Mitähän taas möläytin. Anna anteeksi, Kaarina! Ja ole onnellinen! Liisa, häämekon voi poistaa myynnistä…
On jo poistettu, Liisa silmäili. Ei muuta kuin asua laittamaan kuntoon.
Sellaisia häitä ei kylä ollut ennen nähnyt. Moottoripyörien letka herätti ihmetystä.
Kuka täällä menee naimisiin?
Kirjaston Kaarina. Ansaitsee kaikkea hyvää!
Millainen mies?
Vakavalta vaikuttaa…
Kolme vuotta myöhemmin Seppo tarjosi käsivarttaan Zinaida Virtaselle, joka hääteli avuliaisuudet pois:
Ihan itse pääsen! Menehän katsomaan poikaa, Seppo!
Kaarina silitti uutta Liisan ompelemaa juhlamekkoa, asetteli kampauksen ja antoi ohjeen valokuvaajalle:
Kaikki mukaan! Kaikki mahtuu kuvaan!
Sairaalaan saapui koko joukko: Irja miehineen, Liisa lapsineen, kaikki kerholaiset Maijan johdolla.
Ja niin sen pitääkin olla. Hyvissä ihmisissä ei voi olla liikaa.
Nyt kun tätä päivää muistelen, ymmärrän: yksin ei kukaan pärjää, eikä tarvitsekaan. Kun auttaa muita ja uskaltaa vastaanottaa apua, elämä löytää uuden suunnan ja yllättää iloisesti. Oikeat ihmiset ovat aarre.
