Sinähän olet jo eläkkeellä. Sinun kuuluisi hoitaa lapsenlapsia, tokaisi tytär kerran, ja äidin vastaus yllätti hänet.
Se tapahtui monta vuotta sitten. Silloin, kun Aila Sairanen jäi eläkkeelle. Perjantaina, vielä työn puitteissa, juhlittiin läksiäisiä. Työkaverit toivat mansikkakermakakun ja henkilöstöhallinnosta annettiin neilikkakimppu sekä kortti, jonka nimmaroi jokainen, jopa vartija Tapio mies, joka ei kertaakaan viidessätoista vuodessa oppinut muistamaan Ailan etunimeä. Aila hymyili kohteliaasti ja söi kakkua, kaikki eteni kuten pitikin.
Sunnuntai-iltana Ailan puhelin soi. Soittajana oli hänen tyttärensä Minna.
Äiti, juteltiin Markon kanssa. Nyt kun sinulla ei ole töitä Onhan sinulla paljon vapaa-aikaa?
No periaatteessa, Aila sanoi varovasti, ja jokin hänen sisällään nytkähti hiljaa.
Hienoa! Nappaisitko lapset hoidosta vähän aiemmin ja olisit heidän kanssaan, kunnes me ehdimme kotiin?
Ihan joka päiväkö? kysyi Aila.
No miksei? Ethän sinä muutenkaan tee mitään siellä kotona.
Ailan vatsanpohjaan muodostui outo, lämmin polte. Hän oli luvannut itselleen, että eläkkeellä alkaisi viimein tanssitunnit. “Aikuisten lavatanssi”, tunneille piti mennä Kansankadun liikuntasaliin, ennakkomaksukin oli hoidettu. Aila oli tehnyt päätöksen kaksi vuotta aiemmin, kun näki kadulla suoraryhtisen, virkeän oloisen vanhemman rouvan. Siinä oli jotakin vetovoimaista ja viehättävää. Aila ajatteli, että juuri sellaista elämää hänkin halusi.
Mutta maanantaina hän haki lapsenlapset hoidosta.
Sanni vaati ovella letin kuin Frozenin Elsalla. Oskari kumosi mehun valkoiselle matolle. Illalla Aila tunsi olonsa nuhjaantuneeksi ja kulmikkaaksi, kuin syyskuun lopun koulukirja.
Minna tuli hakemaan lapset puoli kahdeksalta, suukotti Ailaa poskelle:
Kiitos äiti! Olet ihan korvaamaton!
“Tietysti olen,” Aila ajatteli katsellessaan sulkeutunutta ovea.
Näin jatkui kolme viikkoa. Kolme viikkoa aika lyhyt hetki, ehkä. Mutta riittävä siihen, että tunsi tulleensa käytetyksi, vaikkei siinä ilkeyttä ollut.
Arki muotoutui; joka aamu Minna soitti, reippaalla äänellä:
Tuletko taas hakemaan lapset?
Se ei ollut kysymys, vaan ilmoitus, kuin puhelimelta pamahtava pankkiviesti: “Tililtä veloitettu”.
Aila vastasi “kyllä”, kuten oli tottunut tekemään kuudenkymmenenkolmen elinvuotensa aikana. Tapana oli ollut olla vaivaksi mahdollisimman vähän. Kätevä tapa kaikille muille paitsi Ailalle itselleen.
Tanssit oli pakko perua. Hän soitti salille ja selitti, ehkä aloittaisi myöhemmin uudelleen. Kurssisihteeri lupasi, että maksu pysyisi voimassa kuukauden loppuun. Sitten tuli uusi kuukausi ja tunneille meno jäi siihen.
Seuraavaksi peruuntui tapaaminen vanhan työkaverin, Riitan, kanssa. Riitta oli jäänyt jo eläkkeelle ja kävi nykyisin sauvakävelemässä sekä keitti hilloa karviaisista. Oli tarkoitus mennä yhdessä elokuviin ranskalaiseen komediaan, jonka Aila oli halunnut nähdä jo pitkään. Mutta ei siitäkään mitään tullut.
Ei se mitään, sanoi Riitta. Mennään ensi kerralla.
“Ensi kerralla.” Lohtusanat, jotka yleensä tarkoittavat: tuskinpa.
Päivät toistivat samaa rytmiä. Iltapäivällä Aila haki lapset. Sanni vaati lakkaamatta huomiota, Oskari taas oli itsenäinen, mutta sitäkin levottomampi kaatuili, kolisteli, pudotti, ja näytti aina aidon yllättyneeltä, kun perusfysiikka teki tepposensa.
Illasta Ailaa särki selkään ja päähän, puoli kahdeksalta molemmat.
Kiitos äiti! Olet ihan korvaamaton! Minna sanoi taas. Ja taas koti hiljeni Ailan jäädessä istumaan sohvalle. Jokin oli pielessä, selvästi, mutta hän ei oikein tiennyt, mikä.
Vastaus tuli yllättäen televisiosta. Ajankohtaisohjelmassa keski-ikäinen nainen sanoi kameralle: “Elin aina muiden vuoksi. Vasta kuudenkympin kynnyksellä tajusin, että minullakin on oikeus omaan elämään.”
Aila jäi tuijottamaan ruutua.
Onpa kiinnostavaa, hän sanoi ääneen.
Hän kaivoi laatikosta liikuntasalin tanssituntiaikataulun. Kevätkausi loppui huhtikuun lopulla. Vielä ehtisi, jos vain todella haluaisi.
Ja Ailahan halusi.
Niinpä seuraavana päivänä hän soitti salille ja varasi uuden ajan. Laittoi aikataulun jääkaapin oveen, Venetsia-magneetin alle. Soitti Riitalle: ensi lauantaina mennään leffaan.
Riitta yllätti iloinen naurullaan: “Sovittu.”
Siinä se oli kaksi puhelua ja Ailalla oli taas jotain omaansa.
Sunnuntaina Aila käveli yksin pitkin Tammerkosken rantaa. Ei lasten kanssa, ei ostoskassia, vain itsensä takia. Joen varrelle avatussa kahvilassa hän joi kupin kahvia katsellen virtaavaa vettä. Viereisessä pöydässä istui hänen ikäisensä pari hymyilemässä omille jutuilleen. Aila ajatteli, ettei eläke ole loppu, vaan ihan uuden alku. Aivan kuin olisi palauttanut viimeisen tilinpäätöksen ja jatkanut elämää vapaana.
Maanantaina Aila haki taas lapset.
Tänä iltana Minna katsoi äitiään tavallista tarkemmin.
Miksi sinulla on noin hyvä mieli?
On vain hyvä olo, Aila sanoi rauhallisesti.
Ahaa, Minna totesi eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota asiaan.
Turhaan.
Perjantaina soi taas puhelin. Minnan ääni oli huolettoman kevyt, kuin ihmisellä, jota ei mikään huoleta:
Me lähdettäisiin Markon kanssa keskiviikkona pienelle lomareissulle, ollaan niin väsyneitä. Sinähän otat lapset taas kolmeksi päiväksi?
Ne kolme päivää Aila oli varannut jo toiseen tarkoitukseen maksettu, tulostettu matka Turkuun Riitan ja kahden muun ystävän kanssa. Hotelli aamiaisineen, opastettu kaupunkikierros, ja vähän mustikkalikööriä. Kaikki valmiina.
Aila katsoi puhelinta. Sitten jääkaapin ovea koristavaa aikataulua, ja matkalapun viereen pöydällä. Siinä ne lepäsivät, hiljaisena liittoumana, kuin pienet vallankumoukset, joita kukaan ei ollut saanut sanottua ääneen.
Nyt se polttava tunne hänen sisällään saavutti lopulta oikean lämpötilan.
Aila ei vastannut heti.
Yleensä vastaus oli joku kolmesta: “kyllä”, “tietysti” tai “no mihinpä tässä muualle.” Keskustelu loppui siihen. Nyt hän piti tauon, pienen, kolme sekuntia kestäneen hiljaisuuden, joka tuntui puhelimessa ikuisuudelta.
Minna, Aila sanoi, en voi.
Sieltä päin tuli nyt tauko.
Mitä? Minna kysyi, ei vihaisena vaan aidosti ihmeissään.
Minulla on varattu matka. Turkuun. Olen Riitan kanssa silloin reissussa.
Hiljaista.
Oletko tosissasi?
Olen.
Äiti. Olet eläkkeellä. Sinun kuuluu vain olla lastenlasten kanssa.
Sen Minna sanoi samalla varmuudella kuin totuuksiin tottunut ihminen. Eläkeläinen kuuluu auttamaan lastenlasten kanssa, muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Aila vaikeni hetken.
Minna, olen mummo. En ilmainen lastenhoitaja.
Mitä sinä nyt oikein puhut? Minna sanoi, äänessä sekä terävyyttä että hätää.
Sitä mitä sanoin.
Äiti, me tehdään töitä! Luotetaan siihen, että autat.
Tiedän, Aila myönsi tyynesti. Ja olen auttanut. Kolme viikkoa, joka päivä eikö se ole jo apua?
Mutta sinähän olet kotona muutenkin!
Siinäpä se. Taas sama lause.
Minna, Aila sanoi, elin kolmekymmentäviisi vuotta vain sinua varten. Yksin, ilman apua, ilman kunnon lomia. En valita, tein sen itse. Nyt haluan hetken elää itseäni varten.
Minna selvästi häkeltyi.
Äiti, tuo on itsekästä!
Sano sinä sitä miksi haluat, Aila vastasi.
Ja katkaisi puhelun.
Hän ei itsekään uskonut, että oli niin tehnyt.
Aila laski puhelimen, kaatoi kupin teetä ja istahti ikkunan ääreen.
Kahdenkymmenen minuutin päästä Minna soitti uudestaan.
Äiti. Ymmärrätkö, että nyt me ei tiedetä mitä tehdä?
Ymmärrän. Sinun ikäisenä en minäkään tiennyt. Ja selvisin silti.
No mutta tämä on eri tilanne!
Miten niin?
Minna vaikeni. Ehkä hänellä ei oikeasti ollut vastausta, tai sitten oli, muttei kehdannut sanoa sitä ääneen.
Mutta kun olet eläkkeellä Minna kuiskasi jo hiljaa, vähän epävarmemmin. Mitä muuta sinulla muka on tekemistä?
Juuri sitä mitä haluan, Aila sanoi lempeästi. Tanssia. Matkoja. Kahvia joen rannalla. Ranskalaista elokuvaa. Tai vaikka vain katsella ikkunasta ulos sekin on minun oikeuteni. Et sinäkään selitä minulle, miten vietät viikonloppujasi.
Teen töitä!
Niin minäkin tein kolmekymmentä vuotta.
Pitkä hiljaisuus.
Äiti, Minna sanoi, sinä olet muuttunut.
Niin olen, Aila vastasi. Myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
En ymmärrä sinua.
Tiedän. Mutta ehkä joskus vielä ymmärrät.
Hyvästi sanottiin viileästi, ei “hei hei äiti” eikä “suukkoja”. Molemmat sanoivat vain “näkemiin”, niin kuin tuntemattomat hississä.
Aila istui pitkään hiljaa ikkunan ääressä, katsoi ulos, ajattelematta mitään ei lapsenlapsia, ei Minnaa, ei sitäkään, oliko tehnyt oikein.
Sitten hän naputti viestin Riitalle: “Mennään. Varaa.”
Vastaus tuli minuutin päästä, kolme ihanaa huutomerkkiä.
“Jee!!!”
Aila hymyili. Ulkona huhtikuu avasi jo pieniä, tahmeita silmujaan, kiireisenä ja iloisena, kuin päätöksensä tehneenä: nyt riittää odottelu. On aika.
Minna ei soittanut neljään päivään.
Aila matkusti Turkuun, maisteli makeaa likööriä, kuvasi tuomiokirkon torneja ja nauroi Riitan kanssa sellaisille pikkuasioille, jotka ovat hauskoja vain silloin, kun ei enää ole kiire mihinkään.
Kotiin palasi sunnuntai-iltana.
Minna soitti maanantaina itse. Puhui hitaammin, harkiten, pysähtyen kuin olisi harjoitellut keskustelua etukäteen, muttei sittenkään ollut aivan varma.
Äiti, ehkä olin väärässä. Totta kai sinulla on oikeus omaan elämään.
Iloinen olen, että ymmärrät.
Me vain totuttiin siihen, että sinä aina
Tiedän. Sekin on osaltaan minun syyni.
Hetki hiljaa.
Äiti, auttaisitko silti joskus? Minna kysäisi harkiten. Ei joka päivä. Kun sinulle sopii.
Kun voin, mielelläni, Aila vastasi. Lapset ovat rakkaitani. Mutta “joskus” ei tarkoita “joka päivä, koska olet kuitenkin kotona”.
Ei, Minna sanoi hiljaa. Se on eri asia.
Nyt Aila hakee lastenlapset hoidosta perjantaisin, omasta halustaan ja ilolla. He tekevät yhdessä karjalanpiirakoita, katsovat piirrettyjä, ja joskus Aila kertoo Turusta tuomiokirkosta ja siitä, että mustikkalikööri on todella makeaa, jos valitsee hyvän.
Tiistaisin on tanssiharjoitukset.
Sanni ja Oskari kertovat hoitopaikassaan ylpeänä, että heidän mummonsa tanssii. Ja tuntuu, että juuri sen kuuluukin olla mummo sellainen, joka tanssii, eikä vain istu kotona.
